Äiti, auton kyljessä on huippunopeus.

Nyt kun ensimmäisiä eduskuntavaaliehdokkaiden kuvia alkaa näkymään jo katukuvassa. Kävelin itsekkin kaupungin vilinää seuraamaan. Ei minulla ollut mitään syytä kävelyyni, ei edes kaupassa tarvinnut käydä. Hain varmaankin vain mielen virkeyttä lisää itseeni ja jos vaikka löytyisi jonkinlaista jutuntynkää josta voisin kirjoitella.

Jutuntynkää löysinkin kun menin suuren kauppakeskuksen sisälle pieneen kahvilaan. Olin saannut jo kahvikupin eteeni kun viereiseen pöytään asteli nuorehko äiti pienen pojan kanssa. Pojan ikä oli arviolta noin neljä vuotta. Äiti meni ostamaan tiskiltä itselleen kahvia ja lapselle tuli pieni jäätelö. Kiire oli lapsen saada jäätelötötterö käteensä että pääsi sitä kielellään hiukan lipaisemaan. Jäätelö oli kylmää joka sai pojan kehossa väristyksiä aikaan. Äiti pyysi, että pidä jäätelöä hiukan aikaa kädessäsi niin se lämpiää.

Poika istui jäätelö kädessään tuolilla ja katsoi äitiään. Sitten hän aukaisi suunsa ja keroi äidilleen ihastuttavalla käheällä äänellä. Aivan kuin hänellä olisi äänenmurros. Äiti, autoissa lukee jo huippunopeus. Vai niin, vastasi äiti. Siinä autossa oli huippunopeus maalattu sen auton kylkeen. Äiti katsoi poikaansa ja vastasi, että ei autojen kylkiin laiteta mitään huippunopeuksia. Laitetaanpas, isikin kertoi, että kaikissa autoissa on huippunopeus. On tietysti mutta ei niitä huippunopeuksia auton kylkiin laiteta. Miksei laiteta, kyllä isi nyt tietää. Nuolaiseppa nyt jäätelöä välillä ettei se ala valumaan.

Sitten äidillä välähti. He olivat kulkeneet erään auton ohi  jossa oli numero 268. Äiti halusi pojalleen kertoa mitä se numero tarkoitti. Kuules Ari, se numero 268 oli erään Irma Pahlmanin numero kun hän on eduskuntaehdokkaana. Ai, mitä se oikein tarkoittaa kysyi poika kivan käheällä äänellä. Äiti koitti vastata tuohon kysymykseen nopeasti koska ei politiikka ollut hänen vahvempia aiheita. Tämä täti Irma haluaa päästä eduskuntaan siksi jokaisella ehdokkaalla on oma numero ja Irmalla oli tuo 268. Mitä ne siellä eduskunnassa tekevät. No ne nyt vain päättävät meidän asioista. Poika nuolaisi jäätelöään. Ettekös te päätäkkään meidän asioista. Jos mä haluan karkkia niin keltä mä pyydän siihen rahaa, siltä tätiltäkö. No ei nyt sentään, kyllä sinä minulta tai isiltä sitä pyydät. Poika meni hiljaiseksi ja nuolaisi jäätelöään.

Äiti kehoitti pojan nuolemaan jäätelöään joka puolelta ettei se vain tiputa pasaroita vaatteille. Sitten tulikin pöytää kohden toinen nainen. Hei Lissu ja sinäkin olet kauppareissulla. Joo mä olen shoppailemassa ja kuluttamassa aikaani. No mitäs Hannu on oikein ostanut. En mä vielä ole ostanut mitään, pitää kuulemma kysyä lupa äidiltä. Äiti kertoi Lissulle, että kun me näimme pikkuauton jossa oli Irma Pahlmanin kuva ja numero niin Hannu luuli että se numero oli huippunopeus. Ai olette te nähneet Irman vaaliauton. Mä olen itse aivan haltioissani tuosta Irmasta. Häntä mä ainakin tulen äänestämään. Ai sulla on sitten jo ehdokas tiedossa. Mä en tiedä kuka olisi hyvä ehdokas, ja tulenko sitä äänestämäänkään ketään. Tottakai sinä äänestät, Hyvinkäältä pitäisi saada ainakin yksi edustaja eduskuntaan ja Irma on hyvä. Olen käynnyt kuuntelemassakin hänen puheitaan jotka paremminkin koskivat sairas-asioita. Hänelllä tuntui olevat asiat hallussa. Hannun nuollessa jäätelöä alkoi äitikin jo kiinnostumaan äänestämisestä. Niin onhan se tietenkin hyvä asia, että täältäkin olisi joku viemässä meidän asioita eteenpäin.

Kahvit oli juotu ja äiti Hannun kanssa sekä Lissu lähtivät kauppakeskuksesta ulos. Heti ovella he näkivät linja-auton huristelevan ohi. Kyljessä oli iso juliste jossa luki Jussi Kukkola ja takalasissa vielä Ari Mäkelän kuva. Äiti näytti Hannulle näitä kuvia. Omistaako nuo miehet ton linja-auton. Eivät he sitä omista, he ovat vaan saanneet luvan laittaa oman mainoksensa siihen autoon. Jaa, sanoi Hannu. Lissu jatkoi vielä äiti Leilalle kertomista. Mene nyt katsomaan Irman kotisivuja, sieltä löytyy asiaa ja hän pureutuu kyllä kaikkiin asioihin tarkasti ja ammattiosaamisella. Täytyypä sitten käydä lukemassa. Lissu kertoi vielä olleensa kaksi kertaa torilla jossa nämä Irman iloiset kannattajat tarjosivat pieniä muistoja. Jotenkin tuntui, että he tekevät tätä vaalityötä täysin sydämmin. Niin oli kiva pysähtyä hiukan pitemmäksi aikaa katselemaan ja kuuntelemaan heidän sanomaansa. No saitpas munkin nyt sitten käännytettyä, kertoi Hannun äiti.

Niin jatkoi Lissu matkaansa töihin ja Leila sekä Hannu jatkoivat kotiinsa. Niin oli mukavaa kuunnella korvat hiukan hörössä viereisen pöydän keskustelua. Kotiin tullessa kävin itsekkin katsomassa Irma Pahlmanin sivuja.

Niin on vaalityöt lähteneet käyntiin ehdokkaiden osalta varsin kovalla vauhdilla. Televisiossa puheenjohtajat taistelevat melko kiivaasti. Tuntuu välillä jo siltä, että he ovat keskenään suorastaan vihoissaan. Onhan syy tietenkin toimittajienkin, sille heidän kysymyksensa eivät välillä kovinkaan maireita ole. Ehkä heidän pitää saada puheenjohtajat kriittisiksi.

Nyt sitten jää nähtäväksi ketkä sinne eduskuntaan valitaan. Ja leikataanko vielä edelleenkin. Huhtikuussa sitten tiedämme enemmän kun vaalihuoneistojen ovet avataan.

piki

Puut pinoon

Aurinko lämmitti ja antoi viimeisille lumille siivet haihtua pois. Kevät teki vauhdilla tuloaan ja jo Aleksinkin oli hyvä aika päättää metsätyöt. Ja kun hän ei oikein ollut muutenkaan kiinnostunut olemaan metsässä kesällä. Niin paljon hän oli joutunut kärsimään metsän tuomista eläimistä. Metsässä hän kyllä viihtyi talvella kun sai vanhan hevosensa kanssa tehdä metsätöitä niin omassa metsässään kuin vielä vieraidenkin metsissä.



Jos palataan ajassa taaksepäin aikaan jolloin eläimet ottivat Aleksiin oikein kunnolla otteen. Eräänä vuonna keväällä kun Aleksi oli jälleen lopettelemassa hakkuutöitä. Päätti hän vielä kaataa erään puun niin sitten ei tarvitse enään tänne kulmille enään tulla. Paikka oli aivan hänen metsän rajalla jonne oli lyöty oikein iso tolppa merkiksi. Siihen tolppaan yhtyi myöskin kolmen muun metsäomistajan metsän rajat. Paikka oli aika synkkä ja pimeäkin vaikka jo aurinko lämmitteli lumen pintaa. Siellä kasvoi suuria kuusia naapuritalojen metsissä. Se kohta metsistä oli jäännyt naapurienkin hoitoa vaille.

Aleksi otti sahan ja meni sen viimeisen kuusen luokse kaataaksen sen vielä nurin ja sitten saisi olla taas metsätyöt siinä. Hän käynnisti sahan ja antoi sille kierroksia työntäen sahansa puun tyveen. Ääni oli niin kova, ettei hän kuullut mitä ympärillä oikein tapahtui. Lopulta kuusi ryminällä kaatui nurin. Mutta Aleksi sammutti kuitenkin vielä sahansa, ajaten pistävänsä tupakiksi ennenkuin karsii rungon. Hän kun sammutti koneensa alkoi kuulumaan erikoista mörinää hänen takaa. Hän kääntyi ja huomasi karhun olevan aivan viiden metrin päässä. Hevonen oli jo karhua pelästynyt ja rimpuillut itsensä leppien väliin jääden reestään kiinni. Aleksi jähmettyi paikalleen kun karhu nousi takajaloilleen ja päästi suustaan kovan huudon. Nyt tiesi metsämies loppunsa tulleen. Karhu ei kuitenkaan heti hyökännyt uhriaan kohden. Ehkä katseli tulevaa ruokaansa, mistä ensimmäisen palasen ottaisi näin ensimmäiseksi suupalakseen talviunensä jälkeen.

Aleksin mailma oli pysähtynyt. Hän oli kauhusta kankeana paikallaan. Tuntui kun ei verikään enään hänen ropassaan virtaisi. Sitten teki karhu seuraavan siirtonsa. Se käänsi takapuolensa Aleksia kohden ja lähti kävelemään pois. Nyt uskalsi jo kylmä hikikin tulla Aleksin otsalle. Hän luuli, että nyt kaikki taisi kääntyä paremmaksi ja karhu jättää meidät rauhaan. Aleksi meni hevosen luo joka rimpuili lepikossa. Mutta karhupa kääntyikin takaisin. Nyt oli karhulla jo vauhtia. Kovaa juosten se juoksi hevosta kohden jonka takana oli Aleksi. Mylvien se pysähtyi ennen hevosta ja pysähtyi. Aleksi sai jostain voimia juosta moottorisahan luo. Hän tempaisi se käteensä, alkaen vetää sitä käyntiin. Toisella vedolla lähtikin saha käyntiin. Karhu alkoi perääntymään ja Aleksi lähti saha ojossa karhua kohden. Karhu ei tykännyt moottosahan äänestä vaan kääntyi ympäri ja lähti jolkotellen juoksemaan pois. Aleksi sammutti sahan ja jalat täristen hän istui hetkeksi huilaamaan.

Seuraavaksi hän irroitti hevosen lepikosta ja keräsi tavarat rekeen. Hän lähti pois ja jätti viimeisen tukin pätkimättä. Ajatteli tulla vaikka seuraavana päivänä sitten tekemään sen homman loppuun.

Mutta ei tehnyt isännällä mieli enään metsään mennä. Kyllä karhutapaus oli iskenyt Aleksin tajuntaan niin vahvasti. Hänen mielestään saa vaikka se viimeinen tukki mädäntyä metsässä. Aikaa kului taas seuraavaan talveen, niin Aleksi oli taas metsässään puita kaatamassa. Oli hänellä kyllä haulikko mukana, aivan vain varmuutta antamassa.

Se karhusta mutta sattui Aleksille muitakin tapauksia metsässä kesäiseen aikaan. Kerran kävi näet niin, että Aleksi oli mustikoita keräilemässä omassa metsässään. Hän olikin löytänyt hyvän mustikkapaikan ja veteli kömpölöin käsin mustikoita ämpäriinsä. Kyllähän se karhu oli tietenkin aina mielessä, että tuli aina välillä katseltua taakseen, ettei karhu vain pääse häntä enään yllättämään. Ja juuri kun hän oli katsonut taakseen ja kumartui taas poimimaan marjoja, lähti kyykäärme aivan hänen edestään luikertelemaan pois. Isäntä tietenkin hätkähti moista käärmettä. Nyt piti olla niidenkin takia tarkkana. Kesäinen aurinko lämmitti mäenrinnettä. Aleksin poimiessa hän näki jo kolme käärmettä aivan hänen lähellään edessä. Käärmeet nostivat sihiseviä päitään Aleksia kohden. Vanha mies hätkähti ja tuli araksi työntämään käsiään enään varpujen lähelle. Mutta kun mustikoita oli tällä alueella paljon niin ei oikein viitsinyt niitä sinne metsäänkään jättää. Hän koitti kepillä niitä häätää kauemmaksi mutta käärmeet olivat siitä asiasta toista mieltä. Ne alkoivat hyökkäilemään Aleksi kohden. "Mikä perkele noihin eläimiin on oikein tullut", hän sadatteli ihmeissään. "Kohta perkele haen kotoolta paperit niin tiedätte kenen metsä tämä on".

Vaan eivät käärmeet jättäneen isäntää rauhaan. Ne tulivat luikerlen aina Aleksin jalkojen lähelle ja sihisivät inhoittavasti. Lopulta oli marjastajan vain lähdettävä pois metsästä. Kyyt olivat vallaanneet hänen metsän. Aleksia harmitti kun marjoja jäi niin paljon metsään. Hän kuitenkin piti marjoista ja kokkasi itse piirakoita pitkin vuotta. Itse oli niitä vain tehtävä kun vaimo oli lähtenyt jo vuosia sitten toisen miehen matkaan. Yksinäinen oli mies, ei ollut tulleet mieleen enään kysellä ketään naista kumppaniksi. "Mitä sitä nyt harmia enään itselleen ottaa". Näin hän vastasi kyselijöille joita kuitenkin kiinnosti Aleksin elämä. Olishan siellä ollut tilaa naisenkin pyörähdellä. Mutta Aleksi oli päättänyt, ettei naisia enään hänen asuntoonsa tule.

Iltaisin hän kuitenkin ajatteli sitä entistä Aune vaimoaan. Jotenkin hän osasi rakastaa kyllä mukavasti. Ja hän oli lempeä ja rakastavainen. Aleksi viihtyi kyllä hänen kanssaan, ei tahtonut välillä lähteä edes ulkohommiin kun Aune niin kivasti hymyili isännälle. Mutta sitten tuli se meijerin mies ja vei Aunen mennessään. Katkeria oli Aleksille ne seuraavat päivät. Jopa hän muisteli niitä hirvikärpäsiäkin metsässä. Eivät tehneet niiden mönkimiset hiuksissa niin hyvää kuin Aunen kädet hänen hiuksissaan kun rakkauden pedillä oltiin. Hirvikärpäset ovat ajaneet Aleksin pois metsästä monesti. Ei ole kivaa kun kärpäset mönkivät päänahassa. Toista oli Aunen kädet hiuksissa. Sormet kuitenkin lähtivät hiuksista pois mutta kärpäriä piti kammalla haeskella.

Tuntui kun kaikki metsän eläimet vihasivat Aleksia hyttysiä myöden. Aune piti kyllä Aleksista mutta kun miehen jutut olivat sellaisia mistä eivät naiset oikein pitäneet. Aleksi alkoi kertomaan seksijuttujaan vaikka kylässä olisi ollut hiukan vieraampiakin ihmisiä. Vieraat naiset katsoivat Aleksia suurin silmin, kuitenkin hiukan kummissaankin, tarttuen miehiään salaa kädestä kiinni. Ehkä he pelkäsivät Aleksia noiden juttujen takia. Pelkäsivät jos vaikka Aleksi ottaisi vieraan naisen kädestä kiinni je veisi sänkykammariin, kauhuissaa siksi naiset olivat. Vaikka ei Aleksin jutut kovin härskejä olleet mutta ne olivat kuitenkin eräällä tavalla omaperäisiä. Ei sellaisista asioista täällä maalla puhuttu.

Eräskin juttu pulpahti Aleksi huulille kun vietettiin isännän 60 vuotisjuhlia hänen kodissaan. Juhlavieraita oli puvuissaan ja koreissa leningeissään tuolilla istuen päivänsankarin olohuoneessa. Aleksi avasi hiukan jännittynyttä ilmapiiriä omalla jutullaan. Ei hän viitsinyt alkaa säästä kertoilemaan kun kuitenkin kaikki ihmiset säätilanteen näkivät vaikka nyt ikkunasta jos siitä halusivat kertoa. Aleksi alkoi kertomaan juttua seuraavasti. "Onkos kukaan ajatellut, että tuleeko miehen siemenneste paremmaksi kun sitä päästelee tiuhempaan vaikka nyt useamman kerran päivässä. Mitenkän tämän asian näkee ruustinna". Ruustinna säpsähti ja laittoi suunsa ryöreäksi niinkuin kuminukella, puristaen miehensä kädestä kovaa kiinni. Muutama isäntä salaa hymyili peittäen kädellään suunsa ja päästäen yskäisyn samalla. Aleksi jatkoi, että "tottakai se neste parempaa on kun sitä tiuhempaa laskee pois. Jos vaikka tullaan jostain reissusta kotiin ja janottaa kovasti, niin ei sitä viitsi ensimmäisestä lasista heti vettä juoda. Kyllä minä ainakin lasken hiukan ensin vettä altaaseen ja otan sitten vasta lasiin raikasta vettä. Sama asia se pätee siinä nesteasiassakin". Hivenen aikaa kului ennenkuin ihmiset alkoivat vapaammin juttelemaan.

Mutta kun kahvia piti hakea pöydästä, ei kukaan uskaltanut yksin lähteä tarjottavia hakemaan jos vaikka Aleksi oli keittiössä. Pelkäsivät, että isäntä jotenkin naisia kopelois samalla kun heillä olisi kahvikuppi kädessä. Mitenkäs siitä nyt sitten estelis ettei vain kahvit kaatuisi. Ehkä tästä syystä se Aunekin hyppäsi meijerimiehen matkaan. Tietenkin häntä hävetti miehensä puheet. Kaksistaan ollessa ei hän noihin Aleksin puheisiin viitsinyt antaa mitään kommenttia. Hän oli niihin juttuihin jo kyllästynyt.

Mutta Aleksi vain toisti juttujaan. Vahvenpana kuin koskaan ennen. Ei hän kuitenkaan olisi halunut vaimoaan toiselle miehelle antaa. Mutta kun metsätöissä oli päivät niin ei oikein vahtiakkaan voinut. Ja minkäs sille mahtaa jos vaimo haluaa miestä vaihtaa. Aleksi oikein useamman viikon odottelikin Auneaan takaisin, mutta ei kuulunut Aunea toisen miehen kainalosta ovea koputtelemaan. Ja uskottavahan se oli kun tuli postista eropaperit valmiiksi täytettynä. Ei tarvinnut kun Aleksin laittaa nimi alle ja pistää postiin. Valmis kirjekuorikin oli mukana oikein merkin kanssa. Nyt hän oli yksin, täysin yksin.

Aleksin elämä kuitenkin muuttui hänen vanhetessaan. Eräs suuri muutos tapahtui kun hänen vanha kumppaninsa Riku-hevonen kuoli. Se oli suuri suru Aleksin sydämmessä. Vanha kaveri oli lähtenyt pilttuusta ansaitullu levolle. Ei ollut enään kaveria metsätöihin ja uutta hevostakaan ei hän enään halunnut. Oma kuntokin heikkeni vanhuuden myötä. Ei ollut enään sitä nuoren miehen riskuutta jolla tukkeja nostelisi rekeen. Niinpä hän päätti myydä metsän pois. Pellot olivat olleet naapurin isännällä vuokralla mutta nekin myytiin nyt samalla myöskin pois.

Kaupat kun oli tehty, oli Aleksilla nyt aikaa. Mihin tämän ajan nyt sitten tärväisi. Jotenkin tuntui loogiselta, että hänellä olisi joku nainen iltojen seurana. Mutta mistä sellaisen naisen sitten hankkisi. Ei niitä täällä maalla nyt ole tienvarsien koivuja nojailemassa, että ota minut. Kenenkään varattuja naisia ei tietenkään sovi mennä pyydystelemään, joku vapaa nainen sen olla piti. Kauppareissullaan kyläkaupassa hän omistajilta oikein kyselikin, että onko tällä kylällä yhtään vapaata naista. Eivät tienneet kaupan pitäjät sellaisia olevan. Kuulemma tuossa kaljakuppilassa niitä ehkä on. Vaikealta tuntui nyt yksinäisen miehen toiveet, hänen kävellessä kotiinsa kappakassinsa kanssa.

Kotiin tullessa pirahti puhelin. Puhelin taisikin olla kunnossa kun niin kauan on hiljaa ollut. Eräs kyläläinen sieltä soitteli ja arkaillen kyseli "naistako olet vailla". "Naista nyt haluaisin istumaan tänne mun kanssa". Soittajalla olikin nainen tiedossa. Mutta tämä näinen löytyy varmemmin kylän kuppilasta, siellä hän illat ainakin viettää. Aleksi kiitteli tiedosta ja lupasi mennä katsomaan sinne kuppilaan jos vaikka sen tummatukkaisen naisen löytäisi.

Jo illalla vedettiin hiukan paremman vaatteet päälle ja asteltiin siihen kaljakuppilaan. Koskaan ei isäntä ollut siellä käynyt eikä muutenkaan mitään vahvempaa juonnut. Mutta nyt ehkä pitää sitä kaljaa maistaa kun kaikki siitä pitävät. Aleksi vetäisi kuppilan olen auki ja asteli sisään hämärään luolaan. Parissa pöydässä istui ihmisiä ja toisessa pöydässä oli tummatukkainen nainen, Hän meni tiskille ja otti kaljatuopin. Sitten hän istahti pöytään niin, että näki tähän pöytään missä nainen istui. Kumman hyvältä se kalja tuntuikin, että piti hakea sitä lisää. Ja taas seurattiin sitä pöytää missä nainen istui. Mutta sitten Aleksille tuli äkkiä hirmuinen hätä. Hän nousi pöydästä ja lähti kävelemään veskiä kohden. Samaan aikaan se nainenkin lähti ja peräkkäin mentiin helpotuspaikkaa kohden. Tietenkin naisilla oli oma koppi, eivätkän he nyt voineet tulla samaan koppiin miesten kanssa. Muutaman sanan kerkisi Aleksi naiselle jo heittää tällä yhteisellä kävelymatkalla. Nainen tuntui kovin iloiselta ja ystävälliseltä ja lupasi tulla Aleksin kanssa istumaan samaan pöytään.

Ja niin tapahtuikin. Iloiseksi muuttui hetkessä näiden kahden kaljaa juovan olo. Ei uskonut Aleksi, että kun kaljaa juo häviää kaikki murheet. Naisetkin tulevat samaan pöytään istumaan ilman että heitä sinne oikein pyytääkään. Hiukan murheissaan oli isäntä. Olisi ollut tälläinen elämä paljon mukavempaa kuin karhun kanssa painiminen tai käärmeiden kanssa taisteliminen.

Illan päätteeksi Aleksi otti tämän uuden tyttöystävänsä käsikynkkään ja lähtivät kävelemään Aleksin kotiin. Siellä jatkui naisen käsien pyörittely Aleksin hiuksissa ja niin ihanalta taas kaikki tuntui. Sänky sai taas kaipaamaansa rytinää aikaan. Putkijalat taipuilivat uuden parin ryskyessä sängyllä. Sitä se nyt oli, uusi rakkaus oli puhjennut tähän hiljaiseen taloon. Hauskalta tuntui vanhan miehen viimeiset askeleet elon saralla.

piki

Narinaa

Mikä meihin ihmisiin on oikein tullut. Onko meillä itsellä asiat niin hyvin, että huomaamme kanssaeläjissä kaikki virheet ja haluamme vielä niistä kirjoitella lehtien palstoissa nimimerkillä. Ei löydy kanttia kertoa omaa nimeä kun ollaan niin hyviä.

Itse kun asustelen Hyvinkään Paavolassa niin satuin paikallislehdessä huomaamaan erään kirjoituksen joka koski juuri Paavolalaisia linja-auto matkustajia. Laitan sen kirjoituksen alle luettavaksi. Mutta sitä ennen haluan kertoa vielä lisää näistä lehtien palstoilla olevista kirjoituksista.

Aamupostissa on eräs palsta johonka voivat lukijat kirjoittaan kännykällä tekstiviestejä. Etupäässä sieltä löytyy kaiken näköistä rutinaa. Mutta löytyy niistä kiitospyyntöjäkin. Monet ihmiset kiittävät kanssakävelijöitä jotka ovat auttaneen ihmisiä esim. liukkaalla tiellä kaatumisesta ja toimittaneet kaatuneen ihmisen jopa sairaalaan asti. Nämä autetut ihmiset tietenkin kiittävät näitä auttajia yleisesti koska ei tälläisissä tapauksissa kerkiä kyselemään kenenkään nimiä ja osoitteita. Mutta näitä kiitos- ilmoituksia tulee kuitenkin aika vähän. Ollaanko me ihmiset niin sisäänpäin lempeneviä, ettemme halua ketään ihmistä kiittää. Kuitenkin jokainen ihminen tarvitsee joskus apua. Olishan se hienoa kun joku mummo ei löydä suuresta kauppahallista vaikka nyt sinappia. Tietenkin hän kainosti käy kyselemässä hyllyä täyttävältä ihmiseltä, "anteeksi, mistähän minä löytäisin sinappia". Hyllyä täyttävä ihminen lähteen tätä mummua auttamaan ja lopulta sinappituubi sitten löytyykin. Tietenkin mummo kiittää tätä työnsä keskeyttänyttä ihmistä. Mutta miten hienolta se tuntuisi kun tämä mummo laittaisi vielä ilmaisen viestin lehden palstalle. "Haluan lämpimät kiitokseni antaa sille nuorelle tytölle joka jätti omat työnsä kesken ja tuli minua auttamaan sinappituubin etsimisessä". Jos olisin itse kaupassa töissä ja saisin seuraavana päivänä itse lukea lehdestä tälläisen kiitoksen, kyllä se vaan lämmittäisi sydäntä. Jopa leikkaisin tämän pienen ilmoituksen lehdestä pois ja laittaisin sen kehyksiin seinälle roikkumaan.

Mutta tämän tapaisia kirjoituksia ei tekstipalstalta useinkaan löydy. Sieltä löytyy vain kirjoituksia koirankakoista kun ei niitä kerätä pois teiltä tai puistoista. Politiikot saavat haukkumisia kirjoituksistaan. Naapurit haukkuvat toisiaan kun yksi puunoksa on heidän tontin puolella ja pudottavat lehdet heidän tontilleen. Tälläistä kaikkea rutinaa lehdestä löytyy. Mutta onko näiden ihmisten perheelämä sitten niin hienoa ja ylevää. Uskallan väittää, että ei varmasti ole. Kyllä jokaisen perheessä olisi valittamista jos nyt joku haluaisi siitä vain kertoa lehden palstalla. Ja onko se sitten kenenkään asia niistä kertoa.

Mutta sitten tähän ilmoitukseen jonka sain lehdestä lukea. Hyvinkään rautatieasemalta lähtee paikkuribussit kuudesta eri laiturista. Itsekkin joskus kuljen paikkurilla keskustaan ja sieltä pois. Paavolaan lähtevältä pysäkiltä on yleensä kaikkein eniten lehteviä ihmisiä. Toiset laiturit ovat pitkiä ja kapeita kun taas Paavolan 6 laituri on lyhyt ja leveä katujen takia. En ole koskaan ajatellut kuinka monta oli pysäkillä kun itse sinne saavuin ja kuinka monta meni minun edellä bussiin ensin. Ei ole tullut mieleenikään kritisoida kanssamatkustajia siitä. Hyvä kun vain autoon mahdun.

 Tälläisestä asiasta oli tällä kertaa tämän ihmisen huoli. Välillä tosiaan tällä pysäkillä odottaa linja-autoa parikymmentäkin ihmistä. Jonoon jos he kaikki menisivät niin silloin sulkeutuisi katu. Siksi tästä pysäkistä onkin tehty leveämpi kuin toisista pysäkeistä. Ja kun tämä ihminen oli tullut toisena matkustajana tälle pysäkille ja linja-auton tullessa hän pääsi vasta neljäntenä autoon, niin onhan se varsin kammottava juttu.

Tässä sitten kaksi vastausta tuolle "Pääkirjoitukselle" samassa lehdessä.

Onhan se hyvä, että asioista otetaan kantaa. Mutta minusta kuitenkin pitäisi pysyä asialinjalla ja näyttää oman kantansa asiallisella tavalla. Ehkä kuitenkin itse haluaisin, että ihmiset muistaisivat antaa myös kiitosta. Pieni kiitos nyt vaikka lehden tekstari-palstalle, antaa varmasti kiitoksen saanneelle hyvän mielen. Nykyisessä kiireellisessä elämässä niitä kiitos-sanoja ei varmasti tule koskaan tarpeeksi. Ja kuinka lämpöisen olon ne antavat kohteen sydämmeen. Ja tunteen siitä, että on tehnyt jotain oikein ja saannut myös autettavalle hyvän olon.

piki

Miehestä tulee alhoholisti

ENSIN ALKUUN PIENI TIEDOITUS
Pyytelin edellisen kirjoituksen päätteeksi, että joku kirjoittaisi minullekkin vaikka näistä kirjoitetuista teksteistä tai ihan vaan muistakin asioista. Itse luen kaikkien tekstit jotka minulle kirjoittavat ja vastailenkin heidän teksteihin. Ehkä kaikki eivät tiedä kuinka mulle pääsee kirjoittamaan niin kerron kuinka se onnistuu. Kun kirjoitat osoitteen, keijovaantaa.omablogi.fi. Ja kun sivu aukeaa niin vasemmassa reunassa on punainen sydän, niin sitä klikkaamalla pääsee mulle kirjoittamaan.

Vai olisiko helpompaa kirjoittaa mun sähköpostiin, niin silloin ei ainakaan niitä pääse kukaan muu lukemaan. Sähköpostin osoite on, keijo.valske@gmail.com.

Sivuillani käy keskimäärin kaksisataa kävijää päivässä. Parhaimpina päivinä yli kahdeksansataa kävijää. Niistä on tietenkin ulkolaisia melkoinen määrä. Se että monet pitävät muo varmaan jo vanhana raakkina koska olen eläkkeellä. Vanha tietenkin olen mutta kyllä multa löytyy juttuja aivan nuorista vanhempaankin ihmiseen. Nuorien kanssa on myöskin kiva jutella, he ovat niin tärkeitä monissa asioissa ja ennen kaikkea he sanovat asiat kuinka he sen tajuavat. Yhteydenottoja kaipaava ?

Ja sitten seuraavaan juttuun.

Miten me miehet. Onko meissä jotain vialla vai mikä meissä oikein on.
Jos ensin paneudutaan naisiin. Ensiksi tietenkin täytyy todeta, että naisten mieli kulkeen paljon iloisimmissa merkeissä kun miesten. Miehillä on keinot ja konstin aika vähissä. Mutta jos aloitetaan, niin ei tarvitse lukijoiden miettiä ja arvailla, että onkohan tuon papparaisen ajatuksenluku pysähtynyt.

Jos lähdetään ensin vaikka lapsista liikkeelle. Sieltä se ero jo löytyy tyttöjen ja poikien suhteen. Tytöthän ovat paljon iloisempia kuin pojat. Tietenkin erojakin löytyy. Tytöt vanhetessaan hoitavat omia vauvojaa, siis nukkeja. Sieltä lähteen jo äidillisyys liikkeelle, tai hoivavietti, ihan kuinka vaan. Muutenkin tyttöjen leikit ovat monesti sellaista pienten asioiden tarkkaa tekemistä.

Pojilla vuorostaan riehuminen ja kaikkien muidenkin asioiden tekeminen tahtoo jäädä kesken kun hypätään jo seuraavaan aiheeseen tai leikkiin. Heillä monella on tarkeää kilpailla eri lajeissa ja näyttää toisille missä hän on hyvä. Toiset taas astuvat pelien mailmaan sähköisillä koneilla.

Siinä kun sitten vartutaan ja tullaan siihen ikään kun päästään koulusta pois. Tytöt jo alkavat keräämään pikkuhiljaa vauvan vaatteita kapioarkkuun kun pojat taas ostelevat mopoja ja autoja. Vieläkin kuljetaan aika tavanomaisissa asioissa. Mutta näin se suunnilleen menee.

Sitten kun astutaan siihen mailmaan, että mennään avioliittoon. Jokainen tähän liittoon pyrkivä on ehkä omista vanhemmistaan tai tutuista perheistä saannut jo tietää eroista ja erinäisistä tappeluista. Mutta eihän nämä nuoret tietenkään sellaisista asioista välitä. Ehkä he luulevat ettei heille niin voi tapahtua kun me rakastetaan toisiamme niin suunnattomasti. Syitä on monia mistä riidat syntyvät. Ja kun riitoja ei saada kokonaan selvitettyä voi uusi riita leimahtaa välillä jo aika pienestäkin asiasta.

Kun mennään sitten jo muutaman vuoden kestäneeseen avioliittoon. Sieltä niitä eroja naisten ja miesten erilaisuudesta syntyykin jo sitten pelkästä elämisestä. Tietenkin se eläminen on suuri asia mutta jos nyt kuitenkin paneudutaan vaan siihen kuinka perheessä menee.

Otetaan tässä nyt muutamia vertauksia. Vaikka nyt pukeutumisesta. Naiset kulkevat kirppareilla ja hakevat sieltä "uusia" vaatteita. Kätevimmät naiset tekevät muutoksi juuri kirpparilta ostamiin vaatteisiin ja ne näyttävätkin kuin uudelta. Värejä voi löytyä puvusta useita.

Miehet kulkevat vanhoissa verkkareissaan tai virastoissa istuvat puvuissaan. Sama musta väri leimaa heidän verkkareitaan kuin pukujakin. Ei muuta väriä voi laittaa päälle. Ehkä suurin muutos väreissä tapahtuu kun mies vetää yöpuvun päälleen. Mutta sen nyt kuitenkin kestää kun yöllä on pimeää ja pidetäänhän peittoa kuitenkin päällä.

Pukeutumisestä vielä senverran, että naisethan ennen kulkivat hameissaan. Sitten alettiin vetämään jo pitkiä housuja jalkaa. Ja nyt kuljetaan jo ns. miesten puku päällä. Eipäs miehet kuitenkaan laita hametta päälle. Vaikka joku kiukuissaan lupaakin hankkia miehelle hamekankaan, mutta se on taas toinen juttu. Miehet vain kulkevat tummissa verkkareissaan tai tummissa puvuissaan ja ovat alakuloisia. Heillä ei ole minkäänlaista muutoksen haluakaan pukeutumisen suhteen. Ei he halua erottua muista miehistä. Naiset kuitenkin haluavat, he haluavat olla erilaisia kuin muut naiset.

Miehet elävät kovinkin yksitotista elämää. Muuttumisen mahdollisuudet ovat pieniä. Voihan tietenkin joskus vaihtaa erivärisen kravatin, mutta nyt niistäkin ollaan jo luovuttu. Vaihtamiset jäävät ainoastaan kengän, paidan tai nenäliinan väriin. Rintataskun liinaa ei tietenkään voi laittaa näkyviin, ehkä vasta jossain juhlissa senkin voisi laittaa.

Näin sitä eletään päivästä toiseen. Samoissa tai saman tapaisissa vaatteissa. Miehet alkavat nuutumaan, tulevat entistäkin hiljaisemmiksi. Heitä sisimmässään kiukuttaa naisten jatkuva pukujen vaihtaminen, heillä kun ei ole mitään kiinnostavaa elämässään enää. Ja kun vielä naiset koittavat saada miestään piristymään ja ostamaan uusi verkkari tai puku, niin ei sekään enään kiinnosta miehiä. Vaatteiden vaihtaminen uusiin jää aina vain kalsareiden ostamiseen.

Miehet koittavat päästä ahdingostaan hiukan esille kun he alkoivat juoruamaan. Juoruamistahan pidettiin ennen naisten asiana. Mutta nyt miehet alistuivat tähän, toista ihmistä "selän"takana puhumiseen. Tietenkin jos vielä tämä juoruaminen koski jotain naista, jonka hän sitten kuuli jotain kautta, oli tämä juoruksi joutunut nainen suuttumuksessaan valmis ostamaan tälle juorun kertoneelle hamekankaan. Siksi ei miehet voi edes hametta päälle laittaa. Siinähän joutuisi he leimatuksi. Kaikkihan sen heti tajuaisi, että tuolle miehelle ei voi mitään salaisuuksia kertoa kun hän on juorukello.


Mikä tulee siis miehille eteen tästä kaikesta. Sitä kun mies oikein kunnolla masentuu vaimonsa vaatteiden ostamisesta ja jos sattuu vielä mies masennuksissaan saamaan töissä nuhteita töiden tekemisestä, syvennys miehen täydelliseen lamaan on valmis. Hän huomaa jo itse, että tässä ei ole mitään ulospääsyä enää. Ei ole kuin yksi asia jossa hän luulee olevansa vielä hyvä. Mäyräpaketin juominen tai minkä hyvänsä viinapullon kumoaminen on ainut asia joka tähän sopii. Masennus aina samanlaisten vaatteiden pitämiseen on valmis. Naiset kun voivat pitää ns. naistenvaatteita ja jopa miesten pukuja. Näitä hameita tai vastaavia ei mies voi pitää. Miehestä tulee alkoholisti hänellä ei ole enään muuta ulospääsyä. Niin on saannut lähiö taas uuden alkolistin.


piki

Reppu täyteen

Ihmiset kulkevat nykypäivänä selkäreppu selässään. Eivät he tietenkään kaikki ole enään koululaisia, sillä he ovat nuoria ihmisiä. Mutta nyt puhutaankin vanhemmasta väestä. Onhan tietenkin reppu hyvä keksintö. Se vapauttaa kädet toisiin tehtäviin. Esimerkiksi nenän kaivamiseen tai puhuessaan voi käyttä helpommin käsiään kun ei tarvitse painavia käsiään nostella jos niissä roikkuu vaikka painava ruokakassi. Reppu on siis erittäin
hieno keksintö.




Naiset ja nuoret tytöt kulkevat pieni reppu selässään. Repussa on niitä pieniä asioita joita he eivät voi ilman edes hetkeäkään olla. Repussa kulkevat asiat ovat heille tärkeitä, ehkä vieläkin tärkeämpiä kuin toinen ihminen joka ei tietenkään reppuun mahtuisikaan. Monesti reppu on niin pieni, että sinne ei tahdo mahtua kuin puhelin ja ehkä side kun ei tiedä koska sitäkin tarvii. Tietenkin repusta löytyy vielä kasvoillekkin oma värit. Kaikki niin ihanasti repussa ovat sekaisin. Kun sieltä pitäisi jotain ottaa niin tietenkin se tavara löytyy repun pohjalta kun on aikansa ensin reppua myllännyt.

Ehkä naisten reppu kannattaisi pitää selässä täytenä kun taas varsan kohdalla olevaa reppua kannattaa harkiten täyttää.

Näin fiinisti tytöt ja naiset kävelevät pienten reppujensa kanssa. Ja jos sattuu mieli mennä kauppaan, pitää ottaa muovikassi ostamilleen tavaroille. Kun ei sinne reppuun mitään mahdu. Ja jos vielä enemmän kaupasta ostaa tavaraa, niin molempiin käsiin pitää saada kassi. Nyt sitten ei pystykkään enään nenää kaivelemaan kävellessään.

Sitten löytyy oikein isojakin reppuja. Rinkaksi niitä sanovat vaeltajat jotka kulkevat pitkiäkin matkoja luonnon helmassa.



Tuossa repussa onkin jo sitten tavaraa. Sieltä löytyy pieniä kattiloita ja jopa kahvipannu. Kuivia vaatteita ja ruokaa. Rinkan ulkopuolella roikkuu makuualusta ja jopa pieni telttakin. He muuttavat asuinsijaansa aina silloin kun ei kerrostaloasuminen oikein kiinnosta. Matkaa tehdään useasti pienissä ryhmissä tuttujen ihmisten kanssa. Nautitaan luonnossaolemisesta ja palaamisesta oikein vanhaan aikaan jossa puun takana pitää käydä suorittamassa ne asiat joita yleensä veskissä suoritetaan. Mutta nämä ihmiset nauttivat tälläisestä olotilasta. Ehkä he haluavat tälläistä olotilaa. Ehkä se monella tapaa on perempi vaikka nyt perheriitojenkin kannalta. Kun on montasataa kilometriä vaimon ja miehen väimatka niin ei sitä silloin oikein viitsi enään tapella. Paremminkin sitä vaimo voi haikaillen isäntäänsä odotella, että saisi tappelun taas pystyyn kotona.

Monia kymmeniä kilometrejä luonnossa kävellään. Joskus alkavat kengät hiertämään ja kävelystä voi tulla tuskaisaa. Mutta yleensä kokenut vaeltaja ei laita uusia kenkiä vaellusmatkalle jalkaansa. Kengät pitää "ajaa ensin sisään". Silloin kun kenkiä pidetään pienen aikaa kerralla jalassa niin ne mukautuvat paremmin niihin "uusiin" jalkoihin, ja silloin ei hiertymiä tule. Mutta jos kuitenkin hiertymä sattuu tulemaan väsyneisiin jalkoihin, niin siihenkin löytyy kyllä apu. Yleensä rinkan pienessä taskussa on laastari tähän tarkoitukseen.



Ruokana syödään tietenkin Poronkäristystä kun kerran Lapissa ollaan. Ja ollaan niin Lappalaisia kuin vain voidaan olla kun ensimmäistä kertaa Lapissa ollaan.

Kamera tietenkin kuuluu myöskin rinkan tarpeisiin. Monesti vaeltajat tutkivat matkoillaan kasveja. Niistä pitää tietenkin ottaa myöskin kuva todistusaineeksi vaimolle. Ettei käy niinkuin minulle. Olimme lähtemässä katsomaan stadionille Ruotsi - Suomi yleisurheilikilpailuja työkaverin kanssa. Autoa kun siinä odottelimme, niin päätimme mennä juomaan yhden oluen kohdalla olevaan pieneen pubiin. Viihtyvää seuraa siellä tuntui olevan kun kerkisi auto jo lähtemään Helsinkiä kohden. Kävimme pyytämässä, että aukaiskaa televisio, että tiedämme kuka voittaa minkäkin matkan. On sitten helpompi vaimolle kertoa jos sattuisi kyselemään. No onneksi ei vaimo sellaisia kysellyt ja olisinko kaikkia voittajia tiennytkään kun tuli sitä kaljaa kiskottua aika tavalla.



Seuraavaksi on isojakin reppuja mulla mielessä. Kesäisin näitä näkee enemmän. On sellaisia ihmisiä, yleensä miehiä, jotka näitä enimmäkseen kantavat. Tämä onkin sitten hupaisempaa kerrottavaa. On näet niin, että kun siitä kaljan juonnista tulee kaikkein tärkein asia maailmassa niin silloin tahtoo mennä samalla asuntokin alta. On se sitten oma pieni sviitti tai vuokra-asunto. Vuokrat ovat aika kalliita ja sillä rahalla saisi olutpulloja jo suuren määrän juotavaksi. Niinpä näillä suuria reppuja kantavilla ei olekkaan asuntoa. Illaksi hakeudutaan sellaisten naisten tai miesten luo jolla asunto vielä on. On niin helppoa kaivaa repusta tikainen tyyny ja peitto itsensä suojaksi vaikka lattialle, missä nyt pieni tila löytyy.

Tuollainen reppu on aika arvaamaton kapistus. Sisältä vielä löytyy ainoastaan tarpeellista tavaraa. Kirves on hyvä väline jos kesällä haluaa laittaa nuotion palamaan kuivaan metsään. Mikäs siinä on joutilaan miehen istua kannon nokassa ja paistella vaikka makkaraa, ihanasti surisevien hyttysten ympäröimänä. Vaikka joku on kyllä sanonut, että ei hyttyset pistä jos olet oikein likainen ja haiset paskalle. Kirves on muutenkin hyvä kapistus päälle karkaavia hyökkääjiä vastaan. Joku olut pullokin voi repusta löytyä. Ja tietenkin tyhjiä pulloja joita on helppo reppuun kerätä. Tarpeeksi monta kun niitä on, saa jo yhden täyden pullon tilalle. Joitain vaatteitakin repusta löytyy, ei ehkä niin puhtaita mutta sen verran puhtaita että voi suihkun jälkeen laittaa ne vaikka jalkaaan. Joskus hakeudutaan naisen luo jolla on talo ja pesukone. Sinne voi likaiset housut pudottaa naisen hentoisten alusvaatteiden sekaan. Kuivuttuaan on taas hyvä ja raikas olo kun madot ovat lähteneet punteista pois.

Reppuja on eri kokoja ja kaikilla on oma tarkoitus. On sellaisiakin ihmisiä jotka eivät reppua laita selkäänsä. En tiedä ovatko he saanneet kouluajoista niin tarpeekseen. Mutta kädessä kyllä viitsitään kantaa viinakaupan kassia. Siellä yksi olematon pullo täyttää koko kassin pohjan. Kassissa on selvät merkin, mistä se on matkaan otettu. Senpä tähden paikkakunnan alkoholistit seuraavatkin tälläistä miestä hyvinkin tarkaan. Toivoen, että liukastuisi nyt tuo kassin kantaja niin napataan sulta kassi. Olispa näilläkin kantajilla reppu. Silloin jäisi kaikki perässä kävelijät pois, ainakin ne jotka tietoisesti kassin sisältöä haluavat omakseen. Perässäkävelijöitä tietenkin aina on. Yksi kun lähtee kävelemään johonkin suuntaan niin hetken päästä häntä seurataan jostain syystä. Se on tietenkin kaupungissa asuvien harmi.

piki
Olen kovasti odotellut jotan kannanottoja lukijoiltani. Vaikka se ei olisikaan näitä kirjoituksia koskevaa.

Koskas naiset oikein rupsahtaa

Sallisen Tyyne oli kaunis tyttö nuorena. Mutta ei hänkään voinut olla käyttämättä kaikennäköisiä rasvoja ja värejä kasvoissaan. Ja ei ne aineet jääneet pelkästään vain kasvoihin levittämiseen. Niitä käytettiin koko vartalolla aina varpaihin asti. Tyttö oli kaunis kuin enkeli mutta väriä kuitenkin piti saada, että tuo kauneus hiukan hävisikin runsaalla maalaamisella.



Tyyne oli jo 16 vuotias ja mopopojat yrittivät saada häntä nousemaan mopon tarakalle. Mutta ei kukaan siinä yrityksessä onnistunut. Tyyne katseli autoja koska siellä ei tukka menisi sekaisin ja olisi kivempi istua pehmeällä tuolilla kuin mopon rautaputkien päällä.



Tyynen vanhemmat Ritu ja Kauno miettivät myöskin tyttärensä kasvojen maalausta. Tytöllä oli enemmän purkkeja kuin isällään joka oli ammatiltaan maalari. Kun on vielä tyttö kaunis, miksi sitä pitää noita myrkkyjä oikein itseensä laittaa. Tyyne oli heidän ainut lapsi. Lasta he yrittivät saada monta vuotta ennenkuin viimein onnistui. Toista lasta he yrittivät myöskin saada aluilleen mutta ei näkynyt onnistuvan enään. Lääkärissä olivat molemmat käyneet ja lopulta oli tullut tieto jossa oli todettu, että Kaunon siemennesteessä ei löytynyt kovinkaan paljon sellaisia liikkuvia osia. Ei tuollaisella siemennesteellä lapsia saada, oli lääkärin kommentti. Mutta yksi lapsi kuitenkin tuli ja siihen se sitten tuntuikin jäävän.

Tyyne päivät ja illat odotteli paikallisen nakkikioskin rappusilla, että tulisi joku poika häntä pyytämään autonsa kyytiin. Siinä olisi sitten kiva moikkailla mopopojille. Mutta lopulta kurvasi eräs Arto Opelinsa nakkarin pihaan ja alkoi kyselemään tytöltä, että mihinkäs sinä olet menossa. En mä tiedä, kunhan vaan tässä odottelen ja istuskelen. No mitäs sinä sitten odottelet? Oikeastaan odottelen, että tulis joku poika ja ottaisi minut kyytiin. Voisin siellä autossa olla pitemmänkin aikaa ja vaikka useastikkin. Hyppää sit kyytiin niin käydään vähän ajelemassa. Arto oli kaksi vuotta vanhempi Tyyneä ja oli juuri saannut tämän auton ostettua itselleen. Tai iskä oli siihen antanut rahat kun sain käytyä autokoulun.

Tyyne oli onnensa kukkuloilla kun sai istua autossa poikakaverin vieressä. Pieni hämäryys jo laski kirkkaan päivän jälkeen ulkona. Auto ajettiin metsäiselle tielle erään korkean mäen päälle. Sieltä avautui näköala pitkälle jossa piipuista tuleva savu antoi merkit missä ihmisiä asui. Arto laittoi kätensä Tyynen kaulalle ja Tyyneä alkoi jännittämään. Se oli ensimmäinen kerta kun poika on häntä näin lähellä. Arto kertoi itsestään ja oli jo jonkin aikaa katsellut tyttöjä mutta ei ollut uskaltanut keneltäkään kysellä. Nytkin hän oli Tyynen nähnyt jo eilen istuvat nakkarin penkillä mutta ei uskaltanut tulla hänelle mitään kyselemään. Mutta vasta tänään hän uskalsi tulla, oliko syynä tämä auto, ehkä se antoi kuitenkin hänelle hiukan enemmän rohkeutta. Arto painautui jo lähelle Tyyneä ja huulet ottavaisina hän kumartui tyttöä kohden. Tyyne ei kääntänyt päätään vaan antoi Arton painaa huulensa hänen huuliaan vasten. Näin saivat molemmat ensimmäiset suutelot toisiltaan. Ja päätteeksi vielä halattiin ja puristeltiin toisiaan kunnolla.

Ilta kului ja auto seisoi vieläkin tämän mäen päällä. Ikkunat olivat menneet jo huuruun sisäpuolelta. Oli jo ehkä aika lähteä kotiin. Arto vielä kokeili toista pusua ja laittoi kätensä samalla tytön reisien päälle. Tyyne hätkähti ja löi polvensa nopeasti yhteen, samalla laittaen kätensä nopeasta haarustansa suojaksi. Suudellaan vaan mutta ei vielä tehdä mitään muuta. Kaksi kertaa olivat huulet kohdanneet toisensa. Tällä oli todistettu, että he ovat nyt pari. Auto käynnistettuun ja laitettiin hiukan lämpöä päälle, että ikkunat aukeisivat nopeammin. Ikkunoiden auettua lähdettiin ajelemaan Tyynen kotia kohden. Sinne päästyä tehtiin huomiseksi seuraavat treffit.

Nuoret tapasivat päivittäin ja heillä tuntui olevan kaksistaan hauskaa. Nyt kun kuukausi oli kulunut yritti Arto jo päästä tuttavallisempaa kanssakäymiseen. Aiemmin hän oli jo hakenut R-kioskista paketin kumisukkia aivan vain varoiksi jos sattuisi Tyyne päästämään jo oikein lähelle. Nyt oli seurustelua  kestänyt jo kuukauden päivät. Arto yritti jo iltamyöhäisellä jälleen kerran kysellä Tyyneltä lähempää tuttavuutta. Ensin suudeltiin ja hengitystä suurennettiin kun suutelu kesti jo pidempään. Samalla kättä siirrettiin hiljalleen Tyynen haarustaa kohden. Nyt ei tullut tytön käsi lainkaan eteen enään häiritsemään. Arto tiesi, että nyt oli tyttö suostuvainen ja ehdotteli heitä menemään auton takapenkille jossa olisi enemmän tilaa. Sinne siirryttiin ja jatkettiin suutelemista. Samalla revittiin vaatteita pois päältä, huulet tiukasti huulia vasten. Sitten oltiin jo melkein alasti ja Arto muisti kumisukat jotka olivat piilossa auton takakontissa. Alasti Arto juoksi niitä hakemaan ja hyttysiä oli hetkessä inisemässä hänen ihollaan. Hän huiski kädellää itseään ja palasi auton hyttiin salamavauhtia. Nyt alkoikin se oudompi vaihe kun piti kumisukkaa saada pikkukaverin päälle. Joku hyttynenkin pääsi livahtamaan sisälle ja niitä piti pyydystellä pimeässä autossa. Lopulta onnistui kumisukan pikkukaverin päälle laitto ja päästiin harrastamaan ensimmäistä kertaa yhdyntää.

Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Kauankaa ei ensimmäinen kerta kestänyt kun tuntui, että Arto oli päässyt huippuunsa. Tyyne vain tuntui jäävän hiukan vaille rakkauden hienoa tuntua. Kumisukka vedettiin päältä pois ja Arto viskasi sen kiireellä ikkunasta ulos. Siihen jäi tehtävänsä tehnyt kuminen vetelä putkilo oksalle roikkumaan kaiken kansan nähtäväksi. Vaatteen puettiin päälle ja oltiin onnellisia kumpikin. Mukavalta tämä tuntui ja sitä päätettiin jatkaa heti seuraavalla kerralla.



Näin kuluivat päivät. Iltaisin Opelin takapenkki oli villiä rakkautta valloillaan. Asentoja vaihdettiin ja lopuksi heitettiin työnsä tehnyt kuminen vetelä kumi ikkunasta ulos koristamaan taas pientä kuusen alkua.

Ja kun aikaa oli kulunut, oli menty naimisiin. Lapsiakin oli syntynyt jo kaksi. Iltaista rakasteluakin kokeiltiin nelikymppisinä aina vain harvemmin. Joskus olisi Arto halunut pienessä viihdetilassaan mutta silloin se ei taas käynnyt Tyynelle. Joskun taas Tyyne hiukan liehitteli Arton vieressä mutta silloin ei taas hänelle käynyt. Aina vain harvemmaksi tuntuivat nämä kerrat jäävän.

Ja kun Tyyne täytti 50 vuotta samalla sairastuen astmaan. Silloin loppui seksielämä Tyynen ja Arton elämästä. Vaikka Arto ehdotteli aivan hiljaista vauhti mikä nyt melkein eläkeläiselle sopisi hyvin, ei sekään kelvannut. Heidän elämäänsä iski kylmyys. Arton oli vaikea käsittää yhteisiä hauskoja rakkaus-tapahtumia, jota he yhdessä olivat tehneet. Vaikka pelkästään olisivat olleet lähekkäin yhdessä sängyssä ja halanneet. Ei käynnyt sekään. Arto tunsi, että Tyyne on hänet hylännyt. Ei pusua, ei kättä voinnut laittaa edes vaimonsa olkapäälle eikä edes ottaa kädestä kiinni. Arto oli tuskastunut, kysyen jo vaimoltaan, pitääkö meidän erota. Vaimon silmiin tuli kyynel josta Arto ajatteli, että tämä oli ilmeisesti jo loukkaus vaimoaan kohtaan. Ero sai jäädä, oli vain oltava ilman seksiä.

 

Arto jäi eläkkeelle ja he asuivat vielä yhdessä. Monta kertaa tuli Arton mieleen seksi. Mikä olisi ollut hienompaa kun elämän vaikeina kohtina olisi voinut ottaa vaimonsa syleilyyn. Puristella vaimoaan tuntien, että heidän rakkaus olisi vielä vahvana ja voimissaan. Nyt piti lähteä kävelemään metsään, ja puristaa sinne säälin kyynel ja välillä piteämpikin itku. Vastoinkäymisiä kun sattui heidän ja lasten elämässä aika usein. Olisi ollut vain helpompi päästä niistä yli kun olisi saannut edes vaimoaan puristaen halata.

Joskus tuli mieleen, että häpeääkö vaimo omaa vartaloaan. Vanhuus tietenkin tuo ryppyjä ja nuoren tytön linjakkuus häviää. Arto vanhana miehenä ei tuollaista huomannut kun hän edelleenkin rakasti vaimoaan. Ikä tuo niin vaimoille kuin miehillekkin omat ryppynsä mutta se on vain kestettävä ja elettävä niiden kanssa. Onneksi kuitenkin tuntemukset rakkauden muodossa jatkuvat vaikka se jäikin suhteellisen varhaisessa vaiheessa häneltä kokematta.

piki

Laitan lukon

"MÄ EN ISTU TUOSSA TUOLISSA MISSÄ SINÄ OLET ISTUNUT". Näin huusi yhdeksänvuotias Satu veljelleen. Ei voinut tyttö istua siinä tuolissa jossa kaksitoistavuotias Tapio oli juuri istunut.

Jotenkin tästä tytöstä oli tullut aika lailla riidanhaluinen. Ja vanhemmat tälläisestä huudosta yleensä kurittivat poikaa. Eihän tyttö voinut muuten huutaa mutta hänelle oli taas Tapio jotain tehnyt. Näin kuluivat päivät, Satu huusi aina veljelleen ja yleensä se veli sai siitä jonkinlaista kurinpalautusta. Jos äiti sattui olemaan yksin kotona, tuli joko risusta tai pieni hiuksiin käynti samalla. Mutta jos isä tälläisen tytön huudon kuuli, irtosi vyö housuista kovinkin äkkiä.

Jälleen oli tullut vyöstä Tapion takapuolelle. Poika itkien oli juossut kyhäämäänsä majaan itkemään. Maja sijaitsi puussa jonne piti köysitikkailla nousta. Tikkaat Tapio veti aina perässään ylös ettei vain sisko sinne tule silloin kun hän manailee itkiessään siskoaan. Nytkin hän itki oikein antaumuksella. Remmin iskut tuntuivat kipeältä hänen takapuolessaan. Tapio oli katkera, hän ei voinut sietää siskoaan. Joskus oli siskoakin toruttu jos vanhemmat vain sattuivat tilanteen näkemään. Mutta ei hän koskaa siitä saannut mitään ruumiillista kuritusta. Pienen huomautuksen vain vaikka oli kerrankin kaatanut maitolasinsa veljen vihkon päälle. Veli oli keittiön pöydän vieressä tehnyt ainekirjoitusta. Sisko tuli viereen katsomaan ja tönäisi lasinsa nurin veljen vihon päälle. Äiti ei tätä nähnyt kun laitteli juuri iltapalaa perheelleen tiskipöydän luona. Mutta ei Satu tästäkään saannut mitään kuritusta. Äiti tuli vain nopeasti kuivaamaan vihon ja jatkoi töitään uudelleen. Tapio juoksi omaan huoneeseen ja laittoi oven lukkoon. Nyt hän sai olla rauhassa ja tehdä läksyt loppuun ennenkuin koulukirjojen päälle kaadetaan mitään muuta ruokaa.

Näin kuluivat päivät ja Tapiokin vanheni. Vaikka hän oli päättänyt, ettei koskaan ala seurustelemaan tyttöjen kanssa. Hän oli saannut siskostaan liian huonoa esimerkkiä, jos sitten kaikki tytöt ovat samanlaisia. Mutta ei tainneet kaikki tytöt olla samanlaisia kiusanhenkiä kuin hänen siskonsa. Sillä eräänä päivänä Tapio käveli koulusta kotiin erään tytön kanssa. Satu tietenkin ajeli pyörällään ohi ja meni kertomaan kotiin, että veikalla on tyttöystävä. Tapion kotiin tullessa ei kukaan siitä mitään puhunut kuin vain hänen siskonsa. Satu kylvi puheissaan ivaa veljeään kohden. Ei Tapio niistä välittänyt vaan siirtyi huoneeseensa katsomaan pientä koulukuvaa tytöstään jonka tämä Terhi oli hänelle antanut. Tapio loikoili vuoteella ja hymyili onnellisesti katsellessaan valokuvaa. Tapio tunsi onnellisuuden virtaukset ihollan sekä sisällään. Ja ajatuksissaan hän mietti miten kiva ihminen voi tyttökin olla.



Jälleen kului aikaa eteenpäin. Koulu oli päättynyt ja Tapio suunnitteli, mihinkä hän pääsisi töihin. Terhi koitti häntä auttaa, josko isä veljelle pääsisit töihin. Veljellä on putkiliike ja tarvii hän aina joskus apua. Kun ei oikein mitään muutakaan löytynyt niin Tapio rohkaisi mielensä ja lähti kävelemään Terhin isän veljelle työtä hakemaan. Ja tulihan sieltä töitä. Tapio oli onnellinen tullessaan kotiin. Ensin hän kuitenkin päätti mennä Terhille ilmoittamaan tästä uudesta työstä.

Tapio oli onnessaan alkavasta työstä. Nyt hän voi tarjota Terhille jätskiä tai limua, se tuntui mahtavalta. Terhi oli vuoden Tapiota nuorempi, eli yksi vuosi vielä oli hänellä koulua. Tapion sisko Satu jäi nyt yksin, ei ollut ketään jota hän pääsisi kiusaamaan. Tapio oli illat Terhin kanssa ja ei Satulla oikein ollut tyttökavereitakaan koska hän käytti samanlaista systeemiä tytöille kuin veljelleenkin. Ei kukaan halunut olla sellaisen tytön kanssa kuin Satu.

Aika kulki kovaa vauhtia ja työnantaja koulutti Tapiota työn saloihin tarkasti. Hitsaamiset ja kaikki muukin työhön kuuluvat opittiin työn aikana. Kyllä työnantaja käytti Tapiota myöskin pienillä oppijaksoilla kursseilla, koska hänestä tuntui, että poika pitää tästä työstä. Eikä kovinkaan paljon vapaita töitä täällä ollut tarjolla.

Kun armeija oli käyty ja palkkakin oli noussut jo aivan eri lukemille missä se oli ollut silloin kun Tapio oli harjoittelemaan mennyt. Nyt suunniteltiin jo häitä. Häät pidettäisiin paikkakunnan Työväentalossa jossa oli mahdollisuus käyttää myöskin keittiötä. Tapion äiti suunnitteli häät melko pitkälle. Hän halusi ensimmäiselle lapselleen saavan ikimuistoiset ja kauniit häät. Juhlakansaa oli kutsuttu suuret määrät paikalle todistamaan kahden nuoren onnellisuutta.

Toisaalta Tapiota ihmetytti äidin ja isän touhuaminen häiden onnistumisen parissa. Kun kuitenkin hän esikoisena lapsena ei aivan saannut kaikkea rakkautta. Ainakaan siskon syntymän jälkeen. Omasta mielestään tuntui siltä, että ei hän ollut oikein toivottu lapsi. Kaikki siskon huudot kaadettiin hänen päälleen, hän oli aina syyllinen. Tai sitten ovat vanhemmat huomanneet, että ei sisko ollutkaan aina oikeassa. Hän vain huudollaan sai asiat siltä näyttämään. Osasi vetää oikeasta narusta, oli sillä tavalla pirullinen.

Häät oli pidetty ja nuoripari oli asettunut asumaan pieneen valoisaan huoneistoon aivan Tapion työpaikan lähelle. Huoneisto oli valoisa ja siisti, yhdessä sitä oli kiva laittaa kuntoon. Ja kun Tapio sai tilin oli taas jotain pientä ostettavaa. Terhilläkin alkoi jo näkymään pientä turvotusta vatsan seudulla. Niinpä sitä illalla lähdettiin oikein katsomaan sängyn reunalle. Vatsaa silitettiin hiljaa ja kertoiltiin rakastavaisten juttuja lempeästi. Tapio kertoili hänen ja siskonsa väleistä lapsena ollessa. "Silloin joskus koulun jälkeen kun sinut tapasin, muutin käsitykseni tytöistä. Eivät ne tytöt olekkaan kaikki sellaisia kuin mun siskoni on. Löytyy tytöistä myös lempeitä iloisia ihmisiä joilla ei ole tarkoituskaan kiusata muita ihmisiä. Mutta silloin päätin, että jos meille syntyy lapsi ja varsinkin tyttö. Häneen tulen asentamaan sellaisen hipaisu näppäimen, että pillit ja punaiset valot alkavat vilkkumaan jos joku poika häneen koskee sormellakin. Meidän tyttöä eivät ketkään laitapuolen kulkijat edes ajatuksissaan koske, etten minä siitä tiedä.

Aikaa taas kului ja lapsi syntyi. Kaunis tyttöhän sieltä tuli ensimmäisenä meidän hellittäväksi. Niin sitä yhdessä syötettiin ja vaihdettiin vaatteita. Ja kun lapsi pystyi jo itse liikkumaan lattialla antoi myös Tapio kaiken aikansa hänelle. Lattialla istuen ja loikoillen hän leikki pienen tytön kanssa. Tyttö oli iloinen ja aina naurussa suu. Kaikkia asioita tehtiin yhdessä, jopa leivottiinkin kolmistaan. Vaikkakin keittiössä oli aika paljon siivottavaa pienen tytön leipomisen jälkeen. Mutta siitä hän kaikki oppi. Hän oppi myöskin kodin merkityksen. Siinä oli turvallinen paikka johonka hän pystyi tulemaan ilman mitään pelkoa suojaan.

Tyttö kasvoi ja hänen kasvoillaan oli aina valoisa ilme. Hymyään hän ei koskaan poistanut kasvoiltaan. Se hymy tuli aivan luonnostaan ja helposti. Vanhemmat palvoivat häntä eivätkä päästäneet häntä kovinkaan helposti yksin ulos kävelemään. He kantoivat hänestä vastuuta, ehkä liiankin raskaasti. Mutta kuitenkin kaikki meni hyvin aina siihen asti kun hän tapasi pojan. Pojan piti tulla Tapion luokse kylään, että vanhemmat voivat kunnolla hyväksyä tämän pojan.

Kaikki olivatkin tyytyväisiä tähän poikaan. Hän tuntui olevan oikein kunnollinen poika joka ei halunut loukata tyttöään. Kun Terhin ja Tapion tyttö oli jo koulussa, taaksepäin ajatellen. Oli ihme tapahtunut kun Tapion sisko Satu tuli päivällä käymään kylään. Se oli ensimmäinen kerta kun Satu astui heidän kynnyksen yli. Jotenkin Satu oli vähän outo. Niinpä Tapio lähti kyselemäänkin siskon kuulumisia. Satu oikein hätääntyi ja otti Tapion kädestä kiinni, "Annatko minulle anteeksi". Mistähän minun pitäisi antaa oikein anteeksi kyseli Tapio siskoltaan. "Kun minä huomasin, että pienellä huudolla vanhemmat antoivat sulle selkään vaikka et ollu tehnyt mitään. Mutta kun itse huomasin tämän asian niin aloin jokaisesta asiasta huutaa kun olit vain lähellä. Sitten tämä homma kasvoi ja kasvoi. Aloin käyttää samaa asiaa koulussakin. Mutta kun aikaa kului, huomasin, että mulla ei olekkaan yhtään kavereita koulussa eikä missään. Mun oli muutettava elämisen laatua, vaikka se olikin vaikeaa. En mä halua elää ilman kavereita ja ystäviä, siksi sinulta pyydänkin anteeksi". Anteeksi annettiin ja kuulemma heidän vanhemmatkin tietävät tästä hänen jutustaan. Koulukavereita lähti vielä Satu tapaamaan ja pyytelemään anteeksi.

Ehkä Tapion sinnikkyys, vaikka se välillä tuntuikin vaikealta, oli ollut siskolle kantava voima.

piki