Voihan kukkanen

Kukkanen. Tuota nimitystä käytetään niin monessa asiassa. Pieni tyttö upeassa leningissä saa vanhemmat huokaisemaan, "Olet kuin kukkanen". Ja auto perheessä on isännällä oikein kukkanen. Ja tietenkin oikea kukkanen. Niitähän ei pääse kuin ilolla seuraamaan sanalla, "Kukkanen". Ehkä näistä kukkasista haluankin kertoa. Vaikka nyt onkin hieman tuskainen tuntu elimistössä. Jo edellisenä päivänä oli niskassa taas sellainen tuntu, että nyt sitä taidetaan lähteä muille maille. Ehkä se lääkärin katsomista vaatisi. Vaikka viime sairaalakäynnillä ei lääkäri siihen halunnutkaan puuttua. Mutta kun nyt on vaan sellainen tuntu, että on pakko jotain kirjoittaa. Lukijat jo ajattelevat, että sormetko on tuo kirjoittelija katkaissut kun ei mitään siltä enään kuulu. Pääni on aika sekainen ja tukkoinen mutta jotain kuitenkin pystyn vielä ajattelemaan.



Metsälenkillä ollessani huomasin jo Pajujen saavan kunnon lehdet. Kaikissa muissa lehtipuissa oli vielä silmut aukeamatta vaikka silmut olivatkin jo paksut ja hiukan vihreää näkyi silmun sisältä. Käytin aikaani tutkia eri puita. En ole mikään himohölkkääjä kuitenkaan. Ja ensimmäiset lenkin kuitenkin pitää ottaa varovasti, ettei
kone leikkaa kiinni.



Edellisellä kerralla olivat vielä valko- ja sinivuokot aika pieniä ja eivät olleet kunnolla vielä auenneet. Mutta nyt olivat kukat jo päässeet kunnon kukintaan vaikka tämä metsä olikin kovin tiuha ja sankkakasvuinen. Kaikki nämä kuvat ovat samasta metsästä. Täällä jo hiukan kokeilin, että oliskos mulla vielä kuntoa juosta. Joskus juoksin paljonkin ja uhrasin tuota tekemisen meininkiä vielä kilpailemiseenkin. Mutta siitä on tosiaankin jo kauan aikaa. Ehkä ei se jalka enään nouse. Se oli sitä aikaa kun eivät vielä karvat vielä kasvaneet korvissa.



Jotenkin se on kummaa, että se kunto ei sitten millään pysy kehossa kun sen sinne joskus saa. Luulisen sen pysyvän kun kerran sen on kehoonsa saannut. Pysyyhän ne tiedotkin jotka on koulussa oppinut. Tietenkin nekin unohtuvat jos ei niitä koskaan käytä. Mutta nyt liikkuminen kuitenkin. Liikutaanhan sitä joka päivä kuitenkin mutta kunto se vaan karkaa johonkin. Sen minä ymmärrän jos ei sitä prosenttilaskua tarvi koskaan
koulun jälkeen, niin unohtuuhan se tietenkin. Mutta kun vielä kuntokin karkaa, olen aivan ymmälläni.



Salaa me kaivellaan nenääkin. Koulussakin sitä kaiveltiin ja hyvin on muistissa pysynyt. Kolussa mua ei tiettävästi kiusattu. En ainakaan jaksa muistaa. Ehkä muistaisin jos olisi kiusattu, sillä sellainen tietenkin pysyisi varmaan mielessä aina. Tyttöjä kyllä kiusattiin. Mutta ei se ollut mitään "raakaa" kiusaamista. Nyt taas tytöistä pidän kuin hullu puurosta, puurostakin pidän. Ehkä tyttö oli meille hiukan vieras elementti. Meillä oli poikia viisi ja tyttöjä ei aivan lähellä ollut. Eräs tyttö kyllä meidän naapurissa asui mutta hän ei saannut tulla leikkimään poikien kanssa. Heillä oli myöskin kaksi poikaakin. Tytön äiti syötti tytölle rusinoita ja luumuja, että tytön iho pysyisi hyvänä. Pojat eivät luumuja tai rusinoita koskaan saanneet.



Nyt kun jo tässä iässä olen saanut seurata lasten leikkejä, ovat ne muuttuneet. Ainakin niin haluan uskoa. Nythän tytöt ja pojat leikkivät yhdessä. Minusta se on erittäin hieno asia. Jopa meidän pojanpoika leikki pihallamme tyttöjen kanssa. Maahanmuutto lapset eivät tälläistä oikein sulattaneet vaan ilkkuivat koulussa tästä leikkimisestä tyttöjen kanssa. Hetken päässä olivat kaikki oppilaat ilkkumassa, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia. Nyt leikkimiset tietenkin hoidetaan salaa tyttöjen kanssa. Niinkuin vanhemmatkin... niinkuin
minäkin vielä haluaisin.



Mutta oikeista kukkasista mun piti puhua. Ennen olen paljonkin leikkinyt kukkasien kanssa. Jopa kerrostalon pihalla kasvatin kesäkukat itse siemenistä. Joka päivä kastelin ja leikkasin vanhat kukat pois. Kukat kasvoivatkin pitkälle syksyyn ja viimein yöpakkaset tainnuttivat kukat. Ja voi sentään kun vanhemmat ihmiset niitä kehuivat. Toisten talojen pihoista tultiin meidän pihan kautta kauppaan, että saivat nähdä näitä kukkia kun ei omalla pihalla kukkia ollut. Itseäni järjettömästi näyn kehuvan, eli jätetään asia siihen. Kuitenkin se on mulle aika vieras aihe.



Kun tuo edellinen ja ainut sairaala käynti sai mut ajattelemaan. Ajattelin, että kuinkahan kauan sitä meikäläinen saisi olla omassa kodissaan. Tulisiko lapset muo auttamaan jos ei enään tyhjä kattilakaan pysyisi kädessä. Jaksavatko he auttaa kun eivät ole koskaan joutuneet. Ja mitä minä sitten joutuisin syömään. Makaronia varmaan syötäisiin joka päivä. Päivällä ja illalla. Paistinpannulla sitä lämmitettäisiin ja laitettaisiin sikajauhelihaa antamaan lisää liukkautta, ettei kerkiä nielauksen jälkeen yhtään kuvota ja oksennella. Ai tätä elämää kun sitä aina vain odotan.



No ei kannata vielä toivoa menettää. Eihän sitä tiedä kuinka hieno mummo löytyy vaikka naapurista silloin. Jos sellainen mummo löytyisikin ja hän syöttäisi mut taas hienoon kuntoon, että rypyt oikenisivat. Olisin kuin nuori poika, ei rypyn ryppyä. Askeleet ei vain kantaisi tälläistä lihamuuria. Taas pitäisi laihdyttaa ja syödä nauriita aamusta iltaan jolloin rypyt palaisivat.



Vaikeaa on ihmisen elämä. Teet mitä milloinkin, niin se on kuitenkin väärin. Ja kuitenkin ei sitä vanhuuden päivillä taida olla mitään muuta ilonaihetta kuin ruoka. Luulen, että naiset eivät enään suostu aikuisten leikkeihin. Heistähän on tullut aikuisia, niin nyt sitten ollaankin totisia ja hymy jätetään pois kun se ei kuulu vanhuuteen.



Tälläisiä tapauksia ja asioita kulkee sekaisessa päässä. Ehkä pitäisi odotella ensin, että pää paranee.

Toisestakin osoitteesta löytyy nämä samat kirjoitukset eli,

keijovaantaa.omablogi.fi, ja pienimpiä juttuja löytyy osoitteesta
pikivaantaa.suntuubi.com 

piki
 

Se on kevät

"Se on kevät," huusi Mäkitalon piika Maija. Maija oli pirteä tyttö jonka olivat monet kylän pojat jo huomanneetkin. Maijalla hiukan hihna luisti, ja sitä vapaat poikamiehet tietenkin käyttivät hyväkseen. Ei se hihna paljon luistanut mutta sen verran kuitenkin, että kaikki hänessä oli vapaasti käytettävissä jos vai älysi kysyä.



Ja nyt oli kevät, sen oli Maija taas huomannut. Karja oli lypsetty ja nyt oli Maijalla vapaata. Hän poimi kukan ja haisteli kukkaa astuessaan pienelle metsäpolulle. Näin oli hän jo monena vuonna tehnyt. Ja sen olivat jo vapaat poikamiehetkin huomanneet. Joka kerta oli Maija miehet metsästä löytänyt, oli sitten metsässä lunta tai ei. Pienet pälvetkin riittivät moiseen hullutteluun.

Maija käveli metsään ja aukaisi ylimmäisen nappinsa. Tai se olikin irronnut, että piti aukaista se seuraava nappi. Ei sillä tietenkään mitään väliä ollut sillä hän oli erittäin vapaa pukemisessaan. Oliko yksi nappi auki tai kaikki napit auki. Hän olisi kuulemma metsään mennyt aivan alastikkin mutta pojat tykkäsivät riisumisesta. Täysi alastomuus sai sellaisen tunnut että tällä naisella luistaa liiankin paljon, ja voi olla siksi vaarallinenkin. Koskaan ei Maija tiennyt, että oliko metsässä ketään mutta aina hän kuitenkin oli löytänyt sieltä suuren onnensa.


Niin oli polku taas tänäkin vuonna saannut iloisen naisen kävelemään metsään. Naisella oli suuret odotukset 
 ja se loi hänen kasvoilleen viettelyksen hymyn. Tyttö käveli ja kävellessään hän otti pieniä tanssiaskeleitakin. Se sai koko kehon keinahtelemaan. Se huomasivat linnutkin, jotka Maijan metsään tulo sai nuo pienet lentävät rakkauden lähettiläätkin huomaamaan kevään. Siritys oli aivan valtava. Korvat oikein huumaantui tuosta konsertista.

Mäkitalo oli suuri tila. Siellä oli renkejäkin yli kymmenen ja piikoja saman verran. Maijaa piti aina jonkun pyytää jotain tekemään, itse hän ei oikein siihen vielä ollut valmis. Ehkä se johtui hänen hihnan luistamisesta. Mutta Maija käveli ja käveli, eikä ketään vielä näkynyt.



Mutta tuntui, että joku oli kuitenkin Maijan lausahduksen kuullut tilan pihalla, kun hän kovempaa oli huutanut, SE ON KEVÄT. Joku metsässä kuitenkin hiippaili kun kuusen oksat selkeästi heilahtivat. Maijakin oli nähnyt jo ohkaisessa hangessa saappaan jäljet. Hän lisäsi keinahteluita, että koko vartalo leijui kuin tyhjä vene aallokolla. Nyt tuli jokin hahmo kuusikon seasta jo lähelle Maijaa. Maija ojensi kätensä tätä miehistä miestä kohden ja keinui lähemmäksi tuota sulhoaan. Tämä mies oli löytänyt hyvän paikan jossa kevään ensimmäinen kohtaus on hyvä tehdä. Tähän oltiin heti valmiita. Siihen ei kenenkään tarvinnut sanoa mitään. Molemmat olivat tietoisia mitä tulossa on. Maija oli pihalla antanut tiedoitteen muille jotka halusivat hänen kanssaan ottaa tämän tapahtuman vastaan. Ja siihen oli korvansa höröön laittanut yksi renki. Hyvä kuiva paikka oli valmiiksi katsottuna ja sen vierellä he nyt seisoivat. Pienet halaukset ja imaisut nenän alta tietenkin piti tehdä ja sitten alkoi se kuuma vääntö. Siksi renki oli hakenutkin tämän pälven tarpeeksi pitkältä tilan päätalosta. Maija kun osasi suustaan päästää niitä vaikertajan ääniä jotka eivät saa kantautua kartanon herran korviin. Hän ei pitänyt siitä, että palvelusväki liikuttelee lanteitaan turhan päiten. Kaikki tarmo oli annettavan tilan pelloille, eikä käytettävä turhiin hekumoihin.



Tämä renki tuntui tietävän Maijan korkeista äänistä kun hän heti huomasi laittaa oman kätensä Maijan huulille ja sai näin äänen hiljaisemmaksi. Eivätkä linnutkaan noista korkeista äänistä liiemmin tykänneet vaan lensivät pesästään hiukan kauemmalle. Mutta palasivat kuitenkin takaisin pesälle munia lämmittelemään,kun äänit kävivät matalammiksi. Nyt alkoivat äänet saada paljon nopeutta, ne nopeutuivat entisestään kun sitten Maijan suu jäi auki ja ääntä ei tullut enään lainkaan. Renki oli lähtemässä pois mutta Maija puristi käsillään selästä renkiä itseään vasten ja halusi olla vielä siinä asennossa mihinkä viimeksi jäätiin. Mutta viimein nousi renki istumaan ja hän vetäisi Maijan kolttua hiukan alemmaksi. Renki nousi jo seisomaan ja lähti astelemaan tyytyväisenä kohti tilaa. Maija vielä halusi huohottaa selällään ennenkuin nousi haparoiden pystyyn. Hänen jaloistaan oli voimat menneet. Vielä ei pystynyt kävelemään vaan oli istuttava kannon nokkaan huilaamaan. Viimein jalat taas kantoivat Maijan painon vaikka pieni tärinä vielä kutittelikin ihoa.

Maija taitteli koivusta oksia, että saatiin maljakkoon laitettua tulevia pieni lehtiä varvuista. Jokin syy piti naisella olla kun tähän aikaan metsässä kävi, ettei kukaan olisi ajatellut mitään muuta.



Renki oli jo kerennyt väen tupaan. Ei hän mitään puhunut mutta oli kuitenkin hiukan iloisempi kuin aikaisemmin. Tämä renki oli yleensä aika jörrikkä naamaltaan ja nyt kun vähän iloisuuttakin kasvoilta löytyi, niin johan toisetkin rengit sen arvasivat mistä se johtui. Maijasta ei oikein mistään löytynyt mitään erilausuutta. Hän oli aina yhtä iloinen ja katseli hiukan altakulmien, mikä tekikin tämän katseen kovin luokseen vetäväksi.

Emäntä oli huomannut, että Maijalta oli jäännyt maitotonkat pesemättä. "Mihinkäs tuollainen kiire on taas ollut, että tonkat on pesemättä jätetty". Ehkä emäntä oli jo liian vanha enään ymmärtämään. Kyllä sitä pitää silloin lähteä kun siltä tuntuu. Ja kun talvella ei ole sellaista paikkaa missä voisi tätä harrastusta suorittaa, niin keväällä kun sen tarve tulee niin silloin on heti lähdettävä. Ja muutenkin kesällä pitää tämän asian ympärillä paljon olla, tehtävä vähän kuin varastoon mieluisia asioita. Se on kuin viljaa laittaisi laariin. Tai kuin lanttuja säilöisi kellariin. Mukavahan sitä on talvella edes ajatuksissa siellä varastossa käydä.



Huomenna on taas uusi päivä ja kukahan renki kuulee seuraavaksi Maijan huudon "Se on kevät". Näin päivät etenevät ja hauskuutta laitetaan varaston hyllylle. Sieltä sitä voi käydä aina pitkinä talven päivinä muistelemassa.

piki




 

Roskaruoka oli hyvää, toinen osa

Nyt ei oikein mikään ollut hyvin. Kaisaa kiukutti Auliksen aikaisin nukkumaan meno. Hän taas halusi valvoa iltaisin pidempää ja nähdä kavereitakin. Aulis koitti lepytellä tyttöään mutta nyt ei oikein tahtonut mikään auttaa. Kaisalla tuntui olevan tänään paha päivä. Aulis koitti lepytellä pienellä sirkuksessa käynnilläkin mutta ei sekään tuntunut auttavan. Siispä Aulis ehdottikin, että jos me lähdettäisiin kotiin ja pidettäisiin hiukan taukoa. Ollaan sitten taas yhteydessä kun siltä tuntuu.

Kotimatka oli hiljainen. Kumpikaan ei puhunut mitään koko matkan aikana. Kaisa kääntyi kotiinsa ja Aulis jatkoi vielä vähän matkaa eteenpäin. Kotiin tullessaan oli Auliskin kiukkuinen. Hän otti täytekakun kaapista ja lohkaisi siitä suuren palasen lautaselleen. Kakku hävisi silmissä pojan suuhun ja se loppuikin. Hän otti loppulautasen eteensä ja söi senkin lautasen tyhjäksi. Äitikin koitti pojaltaan saada jotain juttua ulos mutta poika oli hänellekkin kovin hiljainen. Aulis vetäytyikin omaan huoneeseesa ja meni siellä sitten nukkumaan.

Aamu olikin aika vaikea. Äiti joutui antamaan pojalleen taas apua. Mutta kuitenkin aika herkästi Aulis kuitenkin heräsi. Pieni tönäisy olkapäähän auttoi, niin poika nousi jo istumaan. Puki päälleen ja tuli alakertaan. Mikään aamupala ei tälläkään kertaan maistunut. Ja siitä lähti taas poika leipomoon töihin.

Leipomossa letitettiin taas pullaa. Käytiin aamukahvilla ja syötiin yksi pulla pois josta poika sai taas kolme palaa. Työpäivän jälkeen kotona oli Aulis edelleenkin hiljainen. Hän laitteli polkupyöräänsä kuntoon mutta äidilleen ei hän tahtonut mitään puhua. Kuitenkin lopulta hän tuli katselemaan äidin ruoka- tai kahvileipä kirjoista reseptejä. Nyt hän oli päättänyt tehdä jotain kahvin kanssa sopivaa kakkua. Hän löysikin yhden kuivakakun jota ajatteli kokeilla. Ja kun tarvikkeitakin oli kaapissa alkoi taikinan teko.

Aulis oli saannut kakun jo uuniin ja odotteli katsellen kelloa, koska sen voisi ottaa pois uunista. Äiti kyseli pojaltaan, että söisitkö vaikka paistinperunoita kun keitettyjä perunoita ja kastiketta oli jäännyt edelliseltä päivältä. Mutta ei äidin tarvinnut mitään tehdä vaan poika halusi kokeilla myöskin ruuan tekoa. Kakku oli valmis ja vuoka otettiin pöydälle. Sitten kuorittiin perunat ja lämmitettiin paistinpannua. Kakkuvuoka oli vielä kuuma kun Aulis käänsi kakun toisinpäin ja kakku putosi herkästi pois alustalle. Ei kerennyt kakku olemaan yhtään rauhassa, vaan poika otti jo hyvän kokoisen viipaleen. Kahdella suupalalla oli kakun viipale löytänyt Auliksen suun. Ruoka oli tiettävästi valmista ja poika huusi äitinsäkin syömään. Äiti kehui pojan taitoa tehdä myös ruokaa. Oikein hyvältä tuntui toisen tekemä ruoka. Kyllä joku saa sinusta hyvän miehen. Aulista lämmitti äidin sanoma. Kun äidille ei kelvannut vielä kakun maistaminen niin poika otti toisen isohkon palasen vielä kakkua. Aulis tuntui nyt pitävän makeasta syömisestä.

Vatsa kylläisenä hän pysähtyi katselemaan sanomalehteä. Siellä hänen silmänsä löysivät MaDonaldsin ilmoituksen, että tänään keskustassa avataan sellainen liike jossa olisi kerroshampurilaisia myynnissä. Se tuntui oudolta, että kerroshampurilaisia myytäisiin pelkästään baarissa. Ehkä niitä pitäisi lähteä maistelemaan. Yksi kuva valmiista hampurilaisesta oli laitettu lehteen. Sitä poika katseli pitkään ja arvuutteli mitä kaikkea siellä välissä oikein on. Samalla soitti Kaisa. Hän oli hiljainen mutta pyyteli kuitenkin anteeksi. Hänellä kun on niin vaikea kuukauden päivät. Oikein vatsaa vääntelee ja silmissä säkenöi. Ei poika tainnut oikein käsittää tytön puheita, vaan alkoi heti hänelle ehdottamaan hampurilaisten syöntiä. Lähdetäänkö tänään maistelemaan baariin miltä oikein maistuvat. Kaisa lupaili lähteä vaikka ei olo vieläkään  paras mahdollinen. Tämä pelasti Auliksen päivän, että hänellä oli taas yhteys tyttöönsä.

Illalla heillä oli treffit Kaisan portin pielessä. Siitä sitten lähdettiin ajelemaan kohti kerroshampurilaisia. Vajaan puolen tunnin kuluttua oltiin tämän baarin edessä jossa niitä kokeilu ruokia olisi ollut tarjolla. Pariskunta nousi pyöriensä selästä pois ja menivät ovesta tuohon baariin. Hyvä tuoksu tulvi heidän sieraimiinsa kun he kävelivät kohti tiskiä. Baari oli vielä melkein tyhjä. Yksi nuori pariskunta jo maisteli tätä outoa ruokaa, jota ei vielä täällä päin oltu kuultu mitään.

Kaisa ja Aulis tekivät tilausta. Hetkisen päästä tuli paperiin käärityt hampurilaiset tarjottimelle. Vielä puuttui ranskalaiset ja limut, mutta nekin tulivat joutuisasti hampurilaisten viereen. Sitten lähdettiin valitsemaan pöytää, joita olikin kyllä riittävästi tarjolla. Sillä baari oli vielä melkein tyhjä.

Nuoripari istuitui pöytään ja katselivat annoksiaan. "Eivät ne paljon maksaneet mutta ei sitä nyt paljoakaan siinä ole", totesi Aulis. Sitten otettiin hampurilainen käteen ja siitä puraistiin palanen suuhun. Välillä ranskalaisia sekaan. Hetkessä oli Aulis kaiken syönnyt. Hän kävi hakemassa vielä uuden annoksen itselleen. Hän kerki senkin syömään ennenkuin Kaisa sai omansa syötyä. Aulis ihmetteli tämän olevan hyvää, vieläkö yksi annos menisi. Kaisa katseli ihmeissään Auliksen syömistä. Mutta oli hiljaa kuitenkin, sillä vaikka se olikin vaikeaa tuon känkkäränkkä tapauksen johdosta.

Sitten olikin aika lähteä kotiin. Kotimatkalla Aulis pysähtyi vielä kioskin kohdalla ja haki kaksi suklaalevyä. Siitä hän tarjosi Kaisalle. Kaisa otti vain pienen palan kun taas Aulis vetäisi kokonaisen siivun. Pitää olla välillä jotain naposteltavaa. Kaisa oli huomannut, että Auliksella oli ruokamaitti kasvanut vähän liikaa. Mutta ei ottanut kuitenkaan asiakseen mitään puhua. Pian oltiin kotiportilla ja tehtiin uudet tärskyt taas huomiseksi.

Taas oli työpäivä takana. Kaisa tuli katsomaan Aulista kun kerran niin puhelimessa sovittiin. Aulis oli harjoitellut erilaisten viinereiden tekoa. Hän oli ostanut viinereitä kokonaisen muovikassillisen. Ja nyt niitä oli tarkoitus syödä kahvin kanssa. Auliksen äitikin ihmetteli pojan makean syömistä. "Varo vain, että mahdutko kohta enään housuihisi", niin varoitteli äiti. Ei sitä voi olla syömäti kun aina on vaan nälkä, vakuutteli poika. Kaisa lähti kotiinsa ja illalla vielä lähdettiin pyörällä ajelemaan.

Aulis kurvasi illalla pyöränsä Kaisan portin pieleen. Kaisa tuli myöskin portin pieleen ja siinä suunniteltiin mihinkä sitä pyöräillään. Aulis olisi halunut lähteä taas syömään hampurilaisia baariin. Nyt puuttui jo Kaisakin jo Auliksen syömisiin. "Tarkoittaako tämä nyt sitä, että sinä syöt itsesi aivan pyöreäksi". Pojan mielestä ei hän paljonkaa syö, ja pakkohan sitä on syödä kun aina vaan tekee ruokaa mieli. No lähdettiin nyt kuitenkin syömään hampurilaisia baariin. Auliksen suu oli oikein hymyssä kun hän sai pitää päänsä tässä asiassa.

Baarissa ei Kaisa syönnyt mitään. Mutta Aulis kuitenkin söi. Kaksi kerroshampurilaista hän söi ja ajatteli syönnin nyt jäävän tähän. Kyllähän vielä olisi ainakin yksi annos mennyt mutta kun Kaisa näytti jo hermostuksen merkkejä niin Auliksenkin oli lopetettava syöminen. Sitten lähdettiin taas ajelemaan kotiin päin. Matkaa jatkettiin vielä heidän yhteiselle kedonkukka-paikalle. Siellä istuttiin vähän aikaa toistensa vieressä. Ja Aulis lupasi katsella toisia töitä. Vaikka ei Aulis oikein halunnutkaan työpaikkaa enään vaihtaa. Hän halusi oppia kaikki hyvät niksit jotka koskivat peipomista.

Näin kului aika koko vuoden. Auliksessa näkyi jo selvät lihomisen oireet. Paino oli noussut tällä laihalla pitkällä pojalla seitsemänkynnenestä kilosta yhdeksäänkymmeneen kuuteen kiloon. Ja ruokamaitti oli vielä tallella. Baarissa piti päivittäin käydä syömässä vähinkään kolme kerroshampurilaista. Makeaa syötiin töissä ja sitä valmistettiin myös kotona. Joka päivä oli joku kakku valmistumassa. Kaupasta haettiin karkkia isojakin määriä sekä juotavaksi limskaa useampi pullo. Kaisalla ei mennyt myöskään hyvin. Hän oli huomannut ettei Aulis haluakkaan enään vaihtaa työpaikkaa. Kaisa oli masentunut. Kuitenkin hän piti Auliksesta suuresti. Ja vielä nyt enemmänkin koska Auliksesta oli tullut hauskan puhuja. Hänen seurassaan viihtyi mutta hän kaipasi kuitenkin sitä laihaa poikaa. Kaisa turvautui olueeseen. Aina kun Aulis oli lähtenyt illalla nukkumaan oli Kaisa alkanut juomaan siellä kesäkukka paikassa, jossa he useasti istuivat. Momesti oli Kaisa aika väsynneen näköinen töihin mennessään. Ja lopulta sieltä tulikin lopputili. Kaisa vetäytyi enemmän vain viinanlonkeron syövereihin. Ja kun ilmat kylmenivät siirtyi Kaisa juomaan pubeihin. Kaisa joi pubeissa ja Aulis söi baarissa hampurilaisia. Toisesta tuli juoppo ja toisesta ylipainoinen syöppö.

Aikaa kului taas. Molempien välit hiipuivat, eikä heitä koskaan enään näkynytkään. Kaisa oli kiinteesti valoisimmissa saleissa juomassa itseään täyteen. Aulis ei pystynyt enään olemaan töissä kun eivät jalat kantaneet häntä. Hänen äitinsä joutui käymään ja kantamaan hyvää syötävää pojalleen.

Ehkä kaiken syynä oli Auliksen syy alkaa syömään makeita leivonnaisia ja hyviä ruokia. Siitä koukusta hän ei sitten enään päässytkään irti. Ja ei päässyt Kaisakaan irti Auliksesta. Aulis oli ainut joka oli Kaisaa seurakseen pyytänyt, eikä kukaan muu. Kaisa oli kiinni ainoassa pojassa. Ja kun hän lopulta teki eron, oli hän yksin. Ei kukaan enään ollut kiinnostunut runsaasti viinaa käyttävästä naisesta. Ja Aulis vaan söi ja söi. Paino oli noussut jo 150 kilon kohdille ja ei minkäänlaista vähentymistä syömisessä tapahtunut. Kaksi rakastavaista löysi lopulta molemmat oman itsensä tuhoamisen haaran, josta ei tuntunut enään olevan paluuta.

Surullinen oli heidän yhteinen lyhyt aika. Ehkä joku joskus tuli heitä auttamaan tai sitten ei. Kontrollia ei löytynyt heidän missään toiminnassa. Itseään molemmat vain ajattelivat, eivät toisiaan.

piki
https:// pikivaantaa.suntuubi.com  kurkista sinnekkin ja jätä jotain kommentteja ja kirjoita vieraskirjaan.
 

Roskaruoka oli hyvää. Ensimmäinen osa

Kaisa ja Aulis olivat nuoripari. Heillä ei ollut ikää kuin vaivaiset kahdeksantoista vuotta. Mutta rakkaus oli kuitenkin heillä se yhdessä pitävä voima. Kaikissa oltiin yhdessä mukana ja hauskaa tietenkin oli. Sehän tietenkin oli selvä asia, eihän se rakkaus muuten onnistukkaan.

Koulu oli saatu molemmilla päätökseen ja oli etsittävä töitä. Kaisa pääsikin erääseen pieneen yksityiseen yritykseen töihin. Tämä yritys valmisti rosteriraudasta ulko-ovia ja ikkunoita. Konttorissa oli eräs vanha rouva joka hoiteli kaikki yrityksen paperityöt. Mutta ehkä jo hänen työnsä oli hidastunut ja oli muutenkin tullut lisää asiakkaita, että paperityöt olivat myöskin lisääntyneet. Kaisa pääsi siis konttoriin töihin tämän vanhemman rouvan Hilkan kaveriksi.

Aulikselle ei oikein sellaisia poikien töitä tahtonut löytyä. Töitä haettiin jo hiukan pidemmältäkin mutta ei vain löytynyt. Mutta sitten aivan yllättäen hän sai kuulla, että leipomosta haettiin uutta työntekijää. Siellä oli Tuure jäännyt eläkkeelle ja uutta työntekijää haettiin kiireellä. Auliskin sai kuulla tästä paikasta, mutta leipomaan pullaa, ei tosiaan ollut hänen vahvinta aluetta. Ehkä autoja hän mielellään korjaisi. Mutta kuitenkin nuoret ajattelivat niin, että Aulis menisi leipomoon ja katselisi jos jostain löytyisi sellainen työ mitä hän haluaisi tehdä.

Näin sitten Aulis asteli leipomoon ja kertoi haluavansa tulla töihin sinne. Tietenkin siellä kyseltiin, että oletkos leiponut ennen ja onko kiinnostusta leipomoalalle. Aulis nyökytteli päätään ja omistaja pyysi häntä heti huomenna tulemaan töihin. Käviskös sulla tulla aamuyöstä kolmelta tai neljältä. Auliksen silmät suurenivat, että niinkö aikaisin. Tultavahan se on tietenkin. Omistaja kertoi, että näistä tunneista maksetaan hiukan isonpaa korvausta ja puolilta päivinhän sinä pääset jo kotiin. Nimi vedettiin sopimuspaperiin ja asia oli siltä osin kunnossa.

Illalla nuoret kertoivat uusista töistä. Kaisa oli jo muutaman päivän ollut Hilkan kanssa läträilemässä papereita. Aivan rauhassa he ovat saanneet töissä olla. Ei ole pomoa siellä paljonkaan käynyt. Ja jos käy niin Hilkan kanssa he yleensä juttelevat. Hilkka oli opettanut Kaisaa myöskin palkkojen laskemisessa. Hän oli jo vanha nainen ja kohtahan hän olisi eläkeiässä. Pääsee vetelä nahka jo lepäämään, kertoi Hilkka leikkisästi.

Aulis kertoi taas Kaisalle, että hänen pitää mennä töihin kolmeksi aamuyöstä. Ei taideta jaksaa olla kovinkaan kauaa illalla enään kaksistaan. Pitää päästä nukkumaan ajoissa. Se ei tietenkään ollut ihan kiva asia. Tietenkin nuorten piti saada olla ulkona ja yhdessä mahdollisimman kauan. Mutta nyt piti päästä jo yhdeksän aikaa nukkumaan.
Koitti seuraava päivä ja Auliksella oli kello soimassa. Kello oli soimassa puoli kolme. Mutta ei nuori leipuri siihen herännyt, vaikka kello pärisi vetonsa loppuun. Singne äiti tuli herättämään poikaansa. Siinä sai käyttää vielä kunnolla voimaa, että poika viimein heräsi. Aivan pökkörässä oli poika. Istui vain sängyn reunalla pitäen silmiä kiinni. Äiti tuskastui poikaansa ja sanoi hakevansa vesilasillisen jonka hän sitten heittää pojan naamaan. Äiti kun oli lasia hakemassa alakerrasta oli poikaan jo tullut elonmerkkejä. Äiti kun saapui takaisin yläkertaa, veteli poika jo sukkia jalkaansa. Ja viimein hän sai muutkin vaatteet päälle ja oli valmis lähtemään töihin. Aamulla ei Aulis syönnyt mitään, äiti huusi vielä kiukkuisena perään, "Syö sitten taikinaa".

Niin olivat nuoret sitten töissä ja Singne meni vielä vähäksi aikaan sänkyyn loikoilemaan. Tilaa oli Singnen olla sängyssä koska hänen miehensä oli kuollut kaksi vuotta sitten syöpään.

Aulis saapui leipomon pihaan ja asteli sisään. Omistaja antoi hänelle valkoiset housut ja takin sekä vielä kengät. Pieniä ohjeitakin tuli, että kynnen aluset piti olla puhtaat, ja nenää ei saa kaivella. Ja käsiä pitää käydä useasti pesemässä. Omistaja pyöri Auliksen vieressä opettaen poikaa tekemään pullataikinaa. Aulis alkoi pääsemään hiukan jyvälle tästä leipomisesta. Ensimmäiset lettipullat olivat jo pellillä ja lisää pullia letitettiin kovalla vauhdilla. Viimein oli koko taikina letitetty ja pullat laitettiin uuniin. Hyväntuoksuinen haju levisi koko leipomotilaan. Aulis ei tälläistä tuoksua ollut koskaan haistanut. Hänen äitinsä ei koskaan pullaa leiponut, vaan haki pullat ja leivät aina tästä leipomosta.

Kello pirisi ja omista tuli kertomaan Aulikselle, että otas pellit pois uunista ja valuta pullat tuohon pöydälle jäähtymään. Tuossa on kangas joka pitää levittää pitkojen päälle. Toinen mies teki hapanleipiä ja hän kun sai omat leipänsä uuniin, mentiin kahville. Omistaja otti yhden pullapitkon mukaansa, tälläinen oli aina ollut käytäntö. Kahvi oli valmista ja omistaja leikkasi sellaiset viiden sentin siivut koko pullasta. "Hyvät pullat sinä tekaisit ensimmäiseksi työkses, että onneksi olkoon". Aulis oli ylpeä työstään ja piti pullasta joka vielä oli lämmintä. Otti hän vielä toisenkin palasen ja vielä takaisin leipomoon mennessä viimeisenkin pullanpalasen pöydältä.

Aulis oli päässyt leipomisesta jyvälle. Nyt leivottiin sämpylää ja hiivaleipää. Kaikissa oli omat niksinsä mutta ne kuitenkin uusi leipuri oppi nopeasti. Työpäivä läheni loppua. Ja Aulis päätti ostaa jokaista leivottua leipää myöskin kotiinsa mukaan. Niitä kuulemma saa työntekijät hiukan halvemmalla. Ehkä äitikin on mielissään lämpyisten leipien tuomisesta. Kotiin päästessä pyysi Aulis äitiään keittämään kahvit ja sitten syödään hiukan leipää.

Pojasta oli tullut oikein leivän ystävä. Ehkä se lämpöisen leivän tuoksu oli sen saannut aikaan. Aulis rakasti leipää, aina hänellä oli melkein leipä kädessä. Mutta kun se oli niin hyvää, vakuutteli poika. Kaisallekkin piti leipää jättää kun hän tulee töiden jälkeen heille. Poika piti uudesta työstä silmin nähden enemmän kuin autojen korjaamisesta.

Seuraava päivä koitti ja Auliksen oli taas määrä nousta ylös. Mutta ei siitä mitään tullut. Äidin piti nousta taas rappuset ylös yläkertaan. Vesilasin hän oli ottanut jo varmuudeksi mukaan. Vesilasista oli puhuttu jo silloin kun poika illalla meni nukkumaan. "Jos et herää niin heitän lasillisen vettä sun naamallesi". Kello oli taas pirissyt vetonsa loppuun ja nyt alkoi äidin töniminen poikaa hereille. Vaikealta se tuntui mutta kun äiti sanoi heittävänsä kylmää vettä kohta silmille, aukaisi poika silmät heti. Sitten olikin kiire taas pukea vaatteita päälle. Mitään syötävää hän ei taaskaan ottanut, vaan muisti, että kohtahan saadaan taas lämmintä pullaa kahvin kanssa.

Pullat oli leivottu ja paistettu, ja oli taas aamukahvien aika. Samalla tavalla taas syötiin yksi letitetty pitko, josta poika sai kolme palaa. Ja taas palattiin leipomon puolelle. Omistajalla oli kyllä pojalle pieni ehdotus. "Voisitko jäädä hiukan pidempään töihin tai käyt vaikka kotona ja tulet uudelleen iltapäiväksi. Ajattelin vain, että jos haluat oppia tekemään leivoksia ja viinereitä". "Tietenkin haluan", sanoi poika. Kumma kun tuo omistaja haluaa opettaa mulle kaikkien eri tuotteiden leipomisen.

Poika soitti kotiin, että jää ylitöihin. Ja sitten se alkoi. Voita sulaamaan kulhoon ja omistaja näytti mitä ensimmäiseksi tehdään. "Kaikkihan tämä on harjoitusta sinulle". Poika vatkasi ja lisäili eri aineita vuoronperään kulhoon. Paljon ei viinereitä ja kakkuja tehdä mutta aina niitä joku kyselee. Poika tekee omaa kakkua ja nyt ollaan päästy jo siihen vaiheeseen, että koristelut ovat meneillään. Mansikat ovat levitetty jo kakun päälle ja nyt on vuorossa puristella kermavaahtoa kakun reunoille. Tämä onkin aika luovaa tehtävää. Ei kaikki onnistu näköjään aivan ensimmäisellä kerralla. Mutta kun kakun viimeisiä vaahtoja poika veteli niin nyt alkoi kaikki olevan jo sellaista jälkeä kuin ammattilainen olisi sen tehnyt. Vaahtoa kun jäi, niin omistaja pyysi Auliksen kirjoittamaan kakun päälle tekstin, "EKA KAKKU". Aulis hiukan ihmetteli, eihän tälläistä voi laittaa myymälään myyntiin. Kuka nyt tälläistä ostaisi. "Miltäs tuntui tälläisten hienompien asioiden tekeminen", kyseli omistaja. Poika vähän hymyili mutta sanoi kuitenkin, "Kyllä alku oli aika outoa mutta loppua kohden taisi jo aika hyvin onnistua". "Näinhän siinä kävi mutta kyllä susta hyvä leipuri tulee. Kakun saat kotiin viedä äidille näytiksi. Laitetaan se vain ensin laatikkoon".

Niin oli poika päässyt tutustumaan leipomon saloihin. Kotona hän pyysi äitiä keittämään kahvit sillä hänellä on hiukan tuomisia. Sitten poika nosti kakun kassista ja otti kannen pois päältä. "Herranen aika mistä sinä nyt tuollaisen toit". "Tein se itse mitäs sanot siitä". "Hienoltahan tuo näyttää, otetaan nyt sitten oikein pikkulautasetkin, vai onko tarkoitus sitä kakkua maistella". "Tietenkin se syödään pois kun Kaisakin tulee tänne". Ja niin Kaisa koputtelikin ovelle ja hänet johdateltiin kahvipöytään. "Mitäs täällä oikein juhlitaa", kyseli Kaisa ihmeissään. "Ei me mitään juhlita, tai juhlitaan nyt vaikka sitä, että olen töissä tehnyt itse ensimmäisen kakun ja nyt se syödään pois". Äiti ja Kaisa ottivat ohuet siivut mutta Aulis raapaisi oikein ison palan ettei se tahtonut sopia pienelle lautaselle. Kahdentoista munan kakkusta oli huvennut yli puolet kun poika nappasi vielä toisen ison palan.

Nuoret lähtivät pyörillään ajelemaan. He pysähtyivät erään metsän reunaan jossa niittykukat kasvoivat. Se oli ollut heidän oma paikka jossa uskallettiin antaa jo hiukan suukkojakin. Kaisaa kuitenkin hiukan harmitti Auliksen aikaisin nukkumaan meno. Hän halusi olla kauemmin ulkona kun kerran nuori vielä oli. Aulis ajatteli, että jos pieni suukko voisi tämän tytön huonon olon tasoittaa. Niin hän asettuikin hiukan lähemmälle tyttöään ja yritti suudella kaunista tyttöään. Mutta ei Kaisa siitä eleestä tykännyt vaan tönäisi Aulista pidemmälle. "Eihän mulla ole toista työpaikkaa mihinkä voisin mennä". "Ei olekkaan mutta kun tuntuu, että et taida haluta edes pois sieltä lähteäkkään". Nyt tuntui, että sukset olivat menneet ristiin.

Kurkistele vielä osoitetta, pikivaantaa.suntuubi.com. Laita kommentteja ja kirjoita jotain vieraskirjaan. Mun olisi niitä kiva lukea sitten kun sormet jäykistyvät ja kirjoittamiset joutuu lopettamaan.

piki

Olenko rasvapallon ympärillä pyörivä Tintti. Toinen osa

Niin oli saatu ilta päätökseen ja kömpisimme molemmat nukkumaan omiin sänkyihimme. Sopivan asennon löytäminen oli tietenkin ensimmäinen asia johonka törmäsin. Sairaalan sänky jossa on parinmillin vahvuinen tyyny. Tietenkin sängyn päätä sai nostettua ylös mutta nukkuminen istuma asennossa ei ollut se kaikkein hauskin asento.

Yöllä heräsin monesti kun hoitajat kävivät antamassa naapurille lääkettä. Samoin hän puhui useasti. Nukkuessaan hän puhui, kun kerran oikein katsoin hänen sänkyään. Kuinhan paljon minä sitten pidin mekkalaa nukkuessani.

Sitten kuului naisen ääni, "Huomenta pojat, kuinkas täällä voidaan". Raottelimme silmiämme ja hoitaja työnsi mittarin mun korvaani. Se kun oli luettu pyysi hän etusormea pystyyn. Siihen hän nipisti reijän, puristeli ja otti veripisaran talteen. Tulokset olivat hyviä. Hoitaja pyysi vielä meidän hiukan huilailla sillä kohta tulee pillerit ja aamupala. Noin se lähti ensimmäinen päivä liikkeelle oli sunnuntai aamu.

Viisipilleriä tuotiin pienessä pikarissa eteeni, ja ne oli otettava parempaan talteen. Seuraavaksi kammattiin hiukset ja jäimme odottamaan aamupalaa. Tutustuttiin petikaveriin paremmin. Näin sunnuntaina ei ollut mitään erikoista toimintaa jos ei oteta iltapillereiden ottoa. Syötiin ja katsottiin televisiota.

Maanantai aamu koitti ja kuului taas, "Huomenta pojat". Nostin unenpöppörässä etusormeni pystyyn mutta se olikin väärä järjestys. Nyt piti oikein nousta istumaan ja mittari kainalon alle mittaus sormen päästä ja lopuksi piikki sormeen ja sitten hoitaja hymyili. Hymyilikö hän sen tähden, että oli saannut meidät ylös. Vai hymyilikö hän vain kiusaa tehdäkseen. Luulen kuitenkin, että hymy tuli vain sillä luonnollisella tavalla kun nainen hymyilee. Tuli pillereitä ja aamupalaa. Tuli tieto, että multa tullaan hakemaan kärryllinen verta.

Lääkäri Outi tuli kierrokselle. Sitten kun tuli minun vuoro huomasin hänen olevan varsin lempeän näköinen nainen. Ennustus osuikin oikeaan. Pieni hymy oli hänen kasvoillaan kun hän ilman mitään paperia kertoi minun tapauksesta. "Huomenta Keijo", ja hän jatkoi, miksi minä täällä olen. Ensinnäkin kaikki verikokeet olivat sinun tullessasi varsin hienossa kunnossa. Yksi huono asia oli, että kolestroli oli viisi sen on noussut hiukan. Mutta huono asia on se pahakolestroli joka oli 3,4. Kolme vielä menisi mutta kaikkein paras arvo olisi kaksi. Nyt huono kolestroli rösöönnyttää suonet sisäpuolelta johonka jokin joko sydämmen lyönnin epätasaisuus tai useampi muukin asia voi suonten sisäpintaa likaa. Ja nyt kun suonen sisäpinta on rösoinen, siihen helposti tarttuu ns. lika kiinni. Jos tämä huonokotestroli olisi kaksi, niin silloin elimistö puhdistaisi sisäpinnat aina puhtaaksi. Mutta nyt se asia hoidetaan lääkkein. Sinulta otetaan vielä verikokeita ja iltapäivällä tutkitaan sinun kaulavaltimot ja otetaan niistä kuvat arkistoon. Samoin sinun sydän tutkitaan tänään tarkemmin tietokoneella ja asennetaan sinulle piirturi jota pidät huomiseen puoleen päivään saakka. Tällä toiminnalla saamme selväksi kuinka sinun sydämmesi lyö useamman tunnin aikana. Onko sydämmessä lyhyitä pysähdyksiä ja onko rytmihäiriöitä.

Uh huh, ompas tänään toimintaa. Aamupalan jälkeen tuli tyttönen kärryjen kanssa joka pumppasi minut tyhjiin verestä. Sitten odoteltiin käyntiä sairaalan toiseen päähän.

Puolenpäivän aikaan tulikin nuori poika hakemaan minua. Hän kuljetti minua pitkin sairaalan käytäviä. Matkalla kysyinkin, että mitä hän oikein työkseen tekee. Ajattelin vain kun hän oli niin nuoren näköinen. Siinä selvisikin, että hän on kuin sisätaksi. Hän hakee eri osastoilta potilaita ja kuljettaa milloin mihinkin sairaalan sisällä. Varsin hieno tehtävä, sillä en minä ainakaan olisi perille löytänyt. Ehkä kävelisin vieläkin sairaalan käytävillä hakien piirturia vatsan päälle.

Viimein olimme perillä. Minut ohjattiin erääseen vuoteeseen jossa oli lähellä tyynyä iso pala pois. Nainen töräytti jotain geeliä mun tissin päälle ja alkoi hakemaan sydäntä sellaisella puikolla kuin odottavien naisten vauvaakin haetaan. Tietokoneeseen tuli kuvia ja välillä sydänkin omalla äänellään antoi merkkejä viivalle. Sängyn kolokin selvisi kun nainen sängyn alapuolelta pyöritteli sauvaa mun kainalon alapuolelta. Sydänasia tuli hoidettua. Nyt käännyttiin selälleen ja tyyny laitettiin niskan alle. Taas töräytettiin geeliä kurkkuun ja nainen jatkoi kaulan tutkintaa. Viimein hän pyyhki rasvat pois kurkusta ja ohjasi minut seuraavaan huoneeseen.

Siellä nuori tyttö istutti minut tuoliin ja alkoi tekemään minusta tyttöä. Partakoneella ilman mitään tunnetta hän riipi minun rinnasta karvat pois. Sitten isoja kumilätkiä tuli kahdeksan rintaan. Sitten niihin työnnettiin johdot ja teippiä vielä paljon päälle niin eivät sitten yöllä irtoa. Pieni tupakkiaskin kokoinen piirturi tuli kaulaan remmillä roikkumaan. Nyt olin valmis pommimies, ei muuta kuin peloittelemaan ihmisiä.

Sama nuori poika lähti näyttämään tietä jälleen takaisin meidän osastolle. Nyt olen sitten kaikissa kokeissa käynyt. Huomenna tiistaina saan tämän härvelin pois kaulasta ja joskus kahdenviikon päästä sitten tiedetään mitenkä se mun sydän oikein hakkaa.

Jatkuvaa syömistä tuntui olevan. Pidin sairaalan sapuskoita ihan hyvinä ja sitä tuli riittävästi. Ehkä oli hyväkin tuo jatkuva ruokkiminen sillä aina vain halusin saada jotain. Ehkä se oli se, kun en lauantaista alkaen ole käynnyt tupakalla. Sitä vain tahtoi aina saada jotain, kai tupakan sijaan.

Tiistaiaamu valkeni ja taas hoitajat tulivat hakemaan sormenpäästä veritipan. Itse odottelin kello 11.00, jolloin saan itse repiä pommin pois minun rinnasta ja hoitajat vievät sen sitten takaisin ja tiedosto avataan.

Lääkäri tuli viimein ja sanoi mun pääsevän tänään kotiin. Mukanaan hänellä oli papereita joita hän oli kopioinnut minulle kotiin vietäväksi. Kuitenkin hän halusi selvittää kaikki paperit minulle. Siinä oli mun pääni ja tukossa oleva suoni. Puolitoista liuskaa verikokeita joissa yksi ainut, se Kolestroli oli liian korkeana. Ja tuon pommin-tiedot tulevat noin kahden viikon päästä. Kai hän jotenkin ottaa siitä yhteyttä. Pitkän selvityksen hän teki kaikista kokeista ja mikä niiden vaikutus oli. Ehkä kuitenkin olen syönnyt jokseenkin terveellistä ruokaa. Ehkä se kuitenkin on ollut liian rasvaista kun se Kolestroli on selvästi noussut.

Kiittelin tohtoria. Olin saannut tohtoreista sellaisen kuvan, että he totisuudellaan näyttävät, että ketä he oikein ovat. Paavolassakin vaihtui tohtorin vähintään kerran viikossa. Ei naurua ole heiltä keltään tullut vaikka leikkisenä ukkelina olen hiukan koittanut iloakin kylvää. Mutta nyt Tohtori Outi on saannut käsitykseni muuttumaan. Ja tietenkin toinen Tohtori Harri, jonka käsittelyssä en ole vielä ollut. Ainoastaan harrastustoiminnassa. Mutta uskon kuitenkin, että hänkin osaa hymyn päästää työssään.

Meidän huoneeseen tuotiin uusi potilas. Vanhempi mies joka siinä vuoteellaan lepäsi letkujen seassa. Hänelle toivottelin pikaista paranemista. Petikaveri oli jo lähtenyt kotii hiukan aikaisemmin. Hoitajien oven aukaisin ja kiittelin hyvästä hoidosta, kiitosta he varmasti harvoin saavat. Ja kiitosta ei kukaan liian montaa kertaa saa.

Siinä oli mun kertomukseni tästä Infarktista. Se peläytti mutta vielä tänäänkin torstaina olen pysynyt tupakista erossa.

Laitoin nettikoneen käyntiin ja lähdin katsomaan, mikä pudottaisi Kolestrolia. Ja löytyihän sieltä otsikolla
"Näillä superruoilla voit alentaa kolesteroliasi - 11 vinkkiä".

1. Kaura ja ohra.  2. Pavut ja muut palkokasvit.  3. Vihreä tee  4. Öljyt  5. Pähkinät  6. Kasvisteroleilla tai -stanoleilla vahvistetut ruoat  7. Soija  8. Psyllium  9. Punaviini ja viinirypälemehu  10. Kaakao  11. Tomaatti

Kuvia ja selvityksiä en viitsinyt tähän kaivaa. Kuitenkin jos kiinnostusta on alentaa huonoa kolestrolia niin netti on niitä asioita pullollaan. Minulla kuitenkin alkoi asiaan vihkiytyminen tosissaan. Ehkä se kuitenkin on niin, että eiköhän elimistö oikeaoppisesti elimistöä putsaile jos sille antaa edellytykset. Pillerit taitavat olla laiskan miehen konsti. Tietenkin nyt pitää saada suonet auki ja sisältä liukkaaksi pillereiden kanssa.

Tämänhetkinen olo on hiukan heiluva, sellainen hutera. Ihan kun olisin ottanut jo muutaman lasin Kossua. En tietenkään pidä sitä hyvänä jos selvänä heiluu vaikka vaan vähäsenkin. Sillä Kossusta on kyllä aikaa. Ja tietenkin se, että kävelyretket pitää olla äärettömän hitaita, väsyn helposti. Mutta kuntopolut odottavat kun päästään nyt ainakin kaksiviikkoa eteenpäin.
Ja vielä toinen juttu. Vaikka suo kohtaisi kuinka pieni infarkti hyvänsä, niin lääkäri ilmoittaa sinulle, että kolme kuukautta on pysyttävä ratin takaa pois. Ei sairaala sun nimeäsi poliisille ilmoita. Mutta jos sattuu kolari ja itse olet ajamassa tämän sairaala käynnin jälkeen, voi olla, että joudut kaiken maksamaan. Vakuutusyhtiö ei sitä maksa. Jos siis huono säkä käy ja joku ilmoittaan sun saanneen inrarktin hetki sitten.

Eläkää terveesti ja nauttikaa elämästä antaen kiitos-sanan tulla joskus suusta ulos.

piki
 

Olenko rasvapallon ympärillä pyörivä Tintti

Minun on pakko kertoa eräs tarina itsestäni. Se on tarina joka sai minut pysähtymään ja ajattelemaan itseäni. Toivon, että jokainen löytää/ottaa jotain itseensä tästä jutusta.


Kaikki alkoi viime lauantaista (11.4 2015) kun olin Hyvinkään torilla hyörimässä polittisten telttojen edustalla. Tietenkin heiluin enimmikseen Demarien teltan edustalla koska hyvää ehdokasta, Irma Pahlmania 268 koitamme olla auttamassa eduskuntaan. Aamusta yhdeksältä tulin paikalle ja lähdin pois klo 12. Näin jälkeenpäin ajattelin siellä oloa, ettei se ollut kaikkein pirtein päivä jonka olin saannut elää. Joskus tuli hiukan vaikeitakin hetkiä seisoskella torilla. Mutta enhän sitä tietenkään ensimmäiseksi ajatellut, että olisin kipeä jostain, ehkä vain väsynyt. Ja onhan ihmisen elämässä sellaisiakin hetkiä kun ei vaan tahdo kiinnostua mistään. Piiloon pitäisi mennä ja huutaa, "En minä täällä ole".

Kun sitten kahdeltatoista päätin nopeasti lähteä kotiin kun uskoin, että minusta ei taida olla paljonkaan apua teltan purkaamisessa. Tunsin käsivoimieni olevan aika heikko. Soitin pojalleni ja hän tulikin minut hakemaan autolla. Enkä vieläkään tajunnut mitään kun nostin jalkaani autoon. Jalkani tuntui äärettömän painavalta. No nousihan se pitkä jalka viimein autoon, että pystyin istahtamaan penkille. Toisen jalan sain salaa kädellä vetäen myöskin auton sisään. En ole sellainen tyyppi joka kaikista pienistä jutuista heti kertoisi ne viipymättä lapsille tai vaimolle. Matka meni minusta ihan normaalisti. Mutta pojan mielestä olin puhunut jatkuvalla syötöllä unohtaen pilkut ja pisteet.

Viimein olimme kotipihalla ja lähdin hissillä köröttelemään toiseen kerrokseen. Takin sain naulaan ja istahdin sohvalle kertoakseni vaimolleni kenet torilla oikein näin. Sain sanottua kaksi sanaa,"Mä näin", sitten en saannut mitään sanaa suustani. Yritin toisen kerran ja sama juttu, ainoastaa suustani tuli sellaisia sanoja jotka eivät tähän juttuun mitenkään liittyneet. Eivätkä ne olleet kirosanoja. Tunsin suuren häpeän virtaavani ylitseni, olin avuton. Tässä se isi koittaa taas jotain selitellä eikä perhe ymmärrä mitään. Tosiaan häpesin tätä olotilaa kun en saannut sanaakaan suustani.

Ruoka oli valmis ja söin vähäsen. Ruokailun aikana sain pieniä juttuja sanottua vaikka tunsin, että kieli ei niitä tahdo saada aivan oikeaan muotoon. Sitten ruokailun jälkeen vetäydyimme olkkariin ja jotainhan piti mun taaskin sanoa. Olin aivan hukassa. Tuli sellainen tunne, että olin täysin kännissä enkä saa mitään sanomaa enään puheestani ulos ja mitä tulee ulos, ei siitäkään saa selvää. Heittäydyin sohvalle lepäämään ja peitin silmäni käsivarrella. Olin häpeästä aivan nolona. Kuulin vaimon äänen kun hän kehoitti mua lähtemään sairaalaan. Menin täysin ymmälle, sairaalaan, opetetaankos siellä puhumista. Koitin olla fiksumpi ja soitin hyvälle ystävälleni Harrille joka on lääkäri ja taitaa olla oikein ylilääkäri. Ihme kyllä silloin jotenkin asia tuli suustani ulos kun Harrille soitin. Hän kehoitti minua menemään viipymättä sairaalaan ja pitää ilmoittaa minun sekaisesta puhumisesta myös. Taas sairaalaan, kai sinne sitten pitää mennä. En oikein lämpene tälläisille ajatuksille. Ehkä siinä on se, että miehisenä miehenä ei kaikista vioista viitsi nyt lääkäriä vaivata. Ja kun vielä kaksi viimeistä kertaa on venynyt kahdeksan tunnin mittaiseksi. Keuhkokuume oli molemmissa aiheena ja toisella kerralla menetin tajunnakin ja putosin tuolilta lattialle neljänkymmenen asteen kuumeen takia. Lapsena sain kramppeja kun kuume nousi kolmeenkymmeneenkahdeksaan. Sen korkeammalle se ei ole sen jälkeen noussutkaan kuin tuolla sairaalassa. Ehkä näihin kokemuksiin nojaten, en ole niin innokas sairaalaan menemään.

Mutta nyt sitten lähdin kun kerran lääkäri sanoi. Tottahan minä viisaampaa uskon. Poika tuli hakemaan ja sairaalaan päästyäni ilmoittauduin heti ulko-oven vieressä hoitajalle. Hoitaja katsoi minua tapittavin silmin. "Etkö ymmärtänyt tulla vähän aikaisemmin kellohan oli jo16. Sitten hyökättiin seuraavalle luukulle jossa tuli nimilappu ranteeseen, että tietävät vainajan palauttaa oikeaan osoitteeseen. Sen jälkeen muo kiidätettiin kävellen käytävää eteenpäin tilaan jossa oli muutama sänky. Sänkyyn mut määrättiin menemään ja ottamaan yläruumis paljaaksi ja vetämään sairaalanpaita päälle. Ja sitten...

Ensin laitettiin verenpaine mittaus päälle. Ja kun se oli tehty, sydänfilmi anturat kiinnitettiin rintaan. Tämäkin vaihe oli lyhyt ja nyt kiireellä tulikin jo tyttönen putkilokärryjen kanssa. Toistakymmentä putkiloa verta hän imasi käsivarrestani. Nyt tuotiin jo mulle iltapalaa. Uskoinkin, että olen täällä kauemmin kuin kahdeksan tuntia. Tämä syöminen selvisikin vasta syötyäni, että se on sairaalan iltapala.

Seuraavaksi tuli tyttö nykimään mun sängynpäästäni. Sängyssä oli jotain vikaa ja hän pyysi, että voisimmeko mennä pyörätuolilla. "Mulle sopii vaikka mentäisiin kävellen". Se ei kuitenkaan sopinut, vaan hentoinen tyttö työnteli tälläistä 85 kilon lihakasaa jossa tuo 5 kiloa on aivan liikaa retkottamalla vyön päällä. Nyt otettiin pääkuva ja samalla keuhkokuva ja taas palattiin sinne huoneeseen jossa jo aikaisemmin rötköttelin. Verenpainemittaus laitettiin päälle joka aivan itsekseen lähti mittamaan mun ylä- ja alapainetta. Sydämmenlyönitkin tulivat siinä kylkiäisenä mukaan.

Lääkäri kävi kyselemässä, onkohan kaikki kokeet jo otettu. "Ilmeisesti jos olen oikein ymmärtänyt". Lääkäri katosi tutkimaan mun reseptejä, mistä minut on oikein tehty nykyään.

Lääkäri palasi uudelleen ja kertoi, että kaikki muu näyttää olevan melko hyvin mutta vasemmalla puolella ohimossa on suonessa jotain möhnää joka sai puheeni epäselväksi.

Näin, minussa on sitten vikaa. Jonkin näköinen huolto minua sitten odottaa. Minua on kohdannut infarkti. Kuitenkin tämä pieni läntti suonessa oli ilmeisesti tullut jo kaksi viikkoa sitten kun minulla tapahtui samanlainen tapaus, että puhe alkoi sammaltamaan.

Tyttö tuli jälleen antamaan minulle komentoja. Hän lempeällä äänellä pyysi minua nousemaan pyörätuoliin. Mutta ensin voisit vetäistä nämä sairaalan housutkin jalkaan koska paita sinulla jo on. Sitten istumaan pyörätuoliin ja muovisäkki syliin jossa oli mun sivilivaatteet. Sitten alkoi matka jonnekkin. Minua kuljetettiin pitkin käytäviä ja huoneita. Kuljimme läpi odotustilan jossa kansa odotteli pääsyä lääkärin luokse. Katseet kääntyivät minuun joka tukka pystyssä kiiti pyörätuolilla kohti Neurologian osastoa. Hävetti ihmisten tuijottaminen. Tunsin itseni sellaiseksi ihmiseksi jota viedään kiireellä pihanperälle, ettei kukaan vain enään tälläistä ihmistä näkisi koskaan. Olin kuin hyljättyjen rattailla, häpeällisenä, joka oli ruokaillut väärin. Ja nyt siitä tulee tuomio.

Viimein saavuimme Neurologian osastolle. Työntäjäni, tämä iloinen hauska tyttö käänsi ohjuksemme hissistä käytävälle. Nyt meidän olisi löydettävä joku henkilökuntaan kuuluva hoitaja. Sellainen hoitaja löytyikin, joka iloisesti nauravana kyseli minun nimeäni. Sen kerroin ja hoitaja pyysi ajamaan ovesta kuusi sisään. Hän tuli myöskin itse perässä, ja minua työntävä tyttö lähti omalle osastolleen. Häntä kiittelin tasaisesta kyydistä. Sänkyni vieressä esitteli uusi hoitaja minulle muutaman kysymyksen ja sen jälkeen olin tavallaan vapaa. Hoitaja poistui huoneesta ja samalla huoneeseen saapui mies jolla oli myöskin sairaalan pyjama päällä. Siinä me esittäydyimme ja selvisi miksi tämä minun petikaveri on tänne tullut. Meillä tuntui olevan samanlaiset taustat. Hän oli kaverin vaaliesitteitä jakanut ja tuupertunut tiedottomana tielle. Ambulanssi oli hänet tuonnut aamupäivällä tähän huoneeseen. Hänellä oli Alzheimerin tauti. Minusta tuntui pahalta ajatella hänen kohtaloaan. Mutta hän oli pirteä koska kesäkuun alusta hän pääseen Helsinkiin leikkaukseen jossa hänen päähän asennetaan jokin sähköinen vehje, vieläpä Suomalainen keksintö. Heille joille tämä laite on asennettu, tuntuu se pelaavan erittäin hyvin. Se laite pitää kantajansa hereillä ja antaa niinkuin pientä potkua hänelle koko ajan. Samalla se kaahailee niitä pahoja juttuja hänestä pois.

Omat juttuni tästä Infarktin jättämästä jäljestä tuntuivat äärettömän pieneltä. En oikein tahtonut viitsiä sitä kertoakkaan, mutta kerroin kuitenkin kun petikaveri sen halusi kuulla.

Lopetan tämän ensimmäisen osan tähän. Kirjoitan loppuosa heti ehkä huomenna jatkoksi perään.

Lue vielä os. pikivaantaa.suntuubi.com  Koitan sinnekkin saada jotain pientä kerrottavaa.

piki

Syvällä korvessa.

Vilmanleveä oli pieni kylä Pohjois-Karjalassa. Kylä oli niin pieni, että sinne eivät osanneet linnutkaan lentää. Tai oli siellä yksi Talitintti joka nuoruusvuosinaan oli sinne eksynyt. Lintu oli ilmeisesti ensimmäisen kerran poikasenaan kokeillut siipiään ja lentänyt tänne Vilmanleveän-kylään eikä sieltä osannut enään pois lentää. Mikään täällä kylällä ei muuttunut. Jopa kellotkin siirtelivät viisareitaan aina vain samaan suuntaan. Mutta eli täällä kuitenkin jokunen ihminen. Yksi oli Jäykkäkepin Anselmi, joka sodassa oli pelännyt niin pirusti, että kaivautui vanhaan kellariin kun vihollinen hyökkäsi. Kellarissa hän sitten vietti aikaa kauan. Lopulta hän kuitenkin alkoi kaivamaan kellarin oven edestä maata pois jota kovassa tykityksessä oli maata pöllyttänyt oven edustan täyteen. Ulos päästyään oli hiljaista, ei kuulunut pyssyjen pauketta, ei linnun laulua, Anselmi ei tiennyt mihinkä olisi pitänyt lähteä. Oli ilmeisesti tullut rauha. Eihän Alselmi täällä asunut mutta jo hetken siltä alkoi tuntumaan.

Anselmi jäi sitten siihen paikkaan pitämään omaa talouttaan. Olihan hänellä jo kellari ja hyvä kellari olikin kun hänet kerran oli jättänyt eloon. Kovaa aikaa Anselmi eli kun sai kellarissa viettää elämäänsä. Vanha pyssynkorvike oli ainut esine joka hänellä oli. Sillä sentään sai ammuttua nälkäänsä joskus jäniksen. Joku jänis oli sodan pauhua juossut tähän kylään piiloon. Mutta kun Anselmi niitä jäniksiä ampuili syötäväkseen, niin ne alkoivat loppumaan. Oli lähdettävä kävelemään johonkin suuntaa, jos vaikka jokin tölli jostain löytyisi asuinpaikakseen.

Eräänä aamuna kun oli jäniksen syönnyt, lähti hän kävelemään metsään. Siellä hän käveli päivän tai kaksi kun eteen avautui vanha talo. Sitä kohti hän käveli pyssy selässään. Varovasti hän hiipi taloa kohden. Koska hänellä ei ollut tietoa asuuko siellä joku ja onko siellä vihollisia. Hänellä kun ei ollut mitään käsitystä onko sota jo loppunut.

Anselmi Jäykkäkeppi jäi ensin metsän reunaan seuraamaan, onko talossa liikettä. Ja kun päivän kyttäilyn jälkeen hän totesi itselleen, että hiljaista on, talo on tyhjä. Kuitenkin varoen hän hiipi metsästä talon seinustalle. Kurkisti ikkunasta sisään ja totesi siellä olevan kovinkin asutun näköistä. Kuitenkin pelokkaana hän nousi rappusia ylös ja vetäisi oven auki. Verannalta hän siirtyi pieneen eteiseen ja siitä vielä yksi ovi auki. Nyt hän oli keittiössä. Anselmi tutkaili silmillään keittiön varustusta. Löytyi pöytä ja tuolit. Pieni hella ja jotain astioitakin oli kaapissa. Anselmi siirsi pyssynsä nurkkaan ja otti karvahatun päästään, joka olikin jo aika kuuma näin kesän alussa.

Nyt tuntui siltä, että hänellä oli talo maakellarin sijaan. Paikkaa tutkittiin vielä tarkemmin. Makuutilat löytyivät toisesta huoneesta ja kellari oli talon alla. Siellä oli vielä perunoita kasallinen nurkassa. Puuliiteri oli ulkona ja kaivo pihalla. Kaikki tuntui hyvältä mutta mitä niiden perunoiden kanssa oikein syödään. Paikka tuntui olevan niin suojaisessa paikassa etteivät edes viholliset olleet sitä polttaneet. Mutta nyt Anselmia väsytti. Pitkään metsässä käveltyään hän päätti oikaista sänkyyn ja huilailla väsymyksensä pois.

Nukkuminen oli kuitenkin rauhatonta. Sota-ajan ampumiset saivat Anselmille nousemaan hien otsalle. Välillä hän heräsi hikisenä mutta vaipui jälleen uneen. Niin jatkui ukon nukkuminen. Ääniä kuului hänen suusta kun hän vaikeroiden pelkäsi sodan tiimellyksessä. Lopulta hän kuitenkin heräsi hikisenä ja siirtyi keittiöön. Hän kuuli pientä nyyhkytystä jossa. Mutta hän vain nosti olkapäitään, luullen sen äänen tulevan itsestä. Mutta pientä tuhinaa vain kuului edelleenkin. Niinpä hän alkoi katsellaan seuraamaan keittiön nurkkia. Pöydän takaa löytyikin lattialta nuori nainen. Nainen oli käpertynyt pieneen tilaan keittiön nurkkaan. Isäntä katsoi naista pitkään mutta oli hiljaa. Hän ei ollut puhunut viikkoihin mitään ja ensimmäisen sanan saaminen kurkusta olikin vaikeaa. Mutta jotain oli kyllä sanottava tuolle naiselle. Kovaa pinnistäen hän sanoi päivää, mitäs asiaa sinulla on. Nainen ei paljon hätkähtänyt vaikka nostikin hiukan päätään. Anselmi ajatteli jo olevansa toisen maan puolella. Mutta ajatteli kuitenkin kysyä tytöltä uudelleen, "Mitäs sinä siellä lattialla istut". Nyt nousi tyttö jo hiljaa ylös, hän olikin nuori, ei ehkä vielä ollut aikuinen. Hän käveli Anselmin luo ja varovasti antoi kättään tervehtimisen merkiksi. Anselmi myöskin tarjosi kättään ja niin oli tervehditty.

Molemmat istahtivat pöydän viereen ja Anselmi halusi kuulla tytön kertomuksen miksi hän oli tänne mökkiin tullut. Tyttö pelokkaana alkoikin kertomaan omaa taivallustaan. "Oli tullut käsky lähteä evakkoon. Kiireellä pakattiin hevosen rattaille muutamia tärkeämpiä tavaroita ja kiirehdettiin tielle. Siellä oli jo jono hevosen vetämiä kärryjä ja meidän hevonen oli jonon viimeisenä. Naapurin tykistötuli oli jo lähellä ja hevosiin laitettiin vauhtia. Jossain vaiheessa ehkä kärrynpyörä osui kiveen ja putosin kärryltä maahan ja löin pääni. Heräsin kun neljä vihollis- sotilasta koleloi minua yhden jo vetäessä minulta housuja pois. Rimpuilin ja pääsinkin karkuun. Vauhkon lailla juoksin pitkin metsiä ja eksyinkin lopulta. Kärrykulkue oli jo hävinnyt maisemasta kun heräsin. He eivät voineet tulla enään minua etsimään kun vihollinen oli niin lähellä. Metsässä hortoilin kun viimein löysin tämän paikan". Itku oli tytöllä vieläkin herkässä. Vanhemmat ja nuorempi veli olivat kadonneet ja hän oli yksin.

Anselmi kertoi oman juttunsa, siksi hänellä on nämä armeijan vaatteet päällä. Hänellä oli tullut suuri pelko ja kauhu ja hän aivan vahingossa löysi sen pienen kellarin johonka pääsi suojaan. Mutta nyt olisi aika päästä täältä ihmisten ilmoille. Mutta miten me täältä ihmisiä löydämme. Olisiko kuitenkin niin, että keittäisimme perunaa, mitään muuta ei kaapista löydy. Tyttö, joka Ainoksi esittäytyi, kysyi "saisinko katsoa kaappeja jos löytyisi vaikka jauhoja. Niin Aino penkoi kaappeja ja jauhojakin löytyi. sitten vain vettä kattilaan ja alkoi kastikkeen teko. Mausteita pudoteltiin joukkuun ja soosi alkoi jo tuntumaan aika hyvältä. Perunat porisivat toisessa kattilassa.

Ruoka oli syöty joka tuntui pitkästä aikaa aika hyvältä. Lämmintä ruokaa eivät kumpikaan olleet syönneet ainakaan kahteen päivään. Aino meni ensin pihalle ja muisteli, että hän ei mennyt kertaakaan minkään tien yli. Siksi ajateltiin, että tuonnepäin heidän olisi lähdettävä.

Aino Silmänlumous ja Anselmi Jäykkäkeppi lähtivät astelemaan metsään ja koittivat pitää matkallaan suoraa linjaa. Ehkä sieltä jossain vaiheessa tulee vaikka jokin tie vastaan. Käveltiin tunti mutta aina vaan oltiin metsässä. Huilattiin jonkin aikaa ja taas lähdettiin kävelemään. Jälleen pysähdyttiin ja ei vain tietä tullut vastaan ei edes polkua ylitetty. Kovin tuntui tuskaiselta matkanteko. Vielä lähdettiin astelemaan ja tuntui, että metsä muuttui vain synkemmäksi. Jäykkäkeppi kysyi jo Silmänlumoukselta, että "Oliko siinä kylässä montaakaan asuntoa missä asuit". "Oli siellä kaksi taloa ja metsää vain jokapuolella. jos piti jotain ruokaa hankkia niin matkaan lähdettiin aamulla ja illaksi juuri kerittiin kotiin". Tuo kertomus ei kovinkaan iloiseksi saannut kummankaan mieltä. Miten suuri onni se olisi jos juuri tultaisiin jonkun asunnon pihaan.

Matkaa jatkettiin ja ilta vaan tuntui tulevan juoksien vastaan. Nyt oli kohta katseltava jokin luola missä voisimme yön viettää. Mutta sellaista paikkaa ei vielä ainakaan tullut kohdalle. Siispä vain jatkettiin sen etsimistä kävellessä eteenpäin.

Anselmi Jäykkäkepillä tuli mieleen ajatus, että kyllä mun pitää joku ihminen löytää, että voisin ilmoittautua eläväksi olijaksi. Muutenhan vaimo lasten kanssa joutuvat laittamaan tummat vaatteet päälle ja menemään haudalle. Ilta alkoi jo hämärtymään kun alkoi kuulumaan jotain kaukaista ammuntaa. Tuleeko sieltä vihollinen vai mitä siellä ammutaan. Anselmi otti jo kiväärinsä esille ja nyt matkaa tehtiin varovasti. Joka puolelle katsottiin, ettei jouduta vain vangiksi.

Nyt saavuttiin erään jyrkänteen reunalle. Alhaalla oli sotilaita, Suomalaisia sotilaita. Hiivittiin lähemmäksi katsomaan jos selviäisi, miksi he täällä ovat. Laskeudittiin alemmaksi rinnettä pienten näreiden suojatessa näkyvyyttä. Anselmista tuntui, että Suomalaiset sotilaat ovat saanneet kiinni vihollis sotilaita.

Ehkä me voimme mennä nyt tuonne. Niin lähestyttiin sotilasjoukkoa. Suomalaisia sotilaita siellä oli. Heidän näkemisensä tuntui kun olisi tullut jokin suuri voitto. Asiakin selvisi miksi täällä ammuttiin. Pieni Suomalaispartio oli saannut kiinni muutaman vihollis- sotilaan. Ilmeisesti olivat eksyneet näihin korpiin. Alkoivat ammuskelemaan yhdellä kiväärillä, että saimme heidät nopeasti köysiin. Ilmeisesti ovat eksyneet omistaan.

Sotilaat olivat katsomassa löytyykö vielä meikäläisiä elossa olevia. Ja pitäähän ruumiitkin viedä pois. Odottelemme tässä kuljetuapua. Helpotuksen tunne laukesi kun Aino ja Anselmi tiesi pääsevän pois täältä jossain vaiheessa. Vielä tietenkin aikaa menee mutta onhan se kivempaa odotella kun on enemmän kavereita odottelemassa.

Viimein oli tullut autoja heitä ja vainajia hakemaan. Yön yli siellä odoteltiin, mutta onneksi saivat jotain pientä syötävää sotilaiden repuista.

Viimein päästiin kokoontumispaikalle. Vainajat siirrettiin autoista jonnekkin ja Aino kävi kyselemässä, mistä hän voisi kysellä vanhemmistaan. Kaikki siltä seudulta tulleet siviilit on siirretty tuohon kouluun. Aino lähti juoksemaan kouluun ja Anselmikin halusi vielä heidät nähdä. Yhdessä he astuivat koulun ovesta sisään ja katselivat ihmisiä ympärillään. Ei vain tuntunut Ainon perhettä löytyvän mistään. Mutta lopulta nurkasta löytyi hänen punasilmäinen äiti ja isä sekä veli. Onnen riemaisut pääsivät vanhemmilta kun iloinen Aino käveli heidän eteen. Siinä sitten halattiin oikein kovaan ja lopulta Aino halusi esitellä Anselmin. Ainon isä katseli tuimaan Anselmia ja kuiskasi Ainolle, että, "Et kai ole hänen kanssaan ollut sillain". "En tosiaankaan, Anselmi pelasti mut sieltä erämaasta".

Näin päättyi sota ja eksyneet Aino kuin Anselmikin pääsivät elävien kirjoihin.

piki

Katso vielä osoitteessa jotain lisää. pikivaantaa.suntuubi.com.