Eräs tarina

Kierteli outo ukko kylän teitä. Lapset eivät tämän miehen lähelle uskaltaneet tulla, koska he pelkäsivät tätä ukkoa. Ei ukko ollut mitenkään vaarallinen mutta hän oli muuten vaan pelottavan näköinen. Vaatteet hänellä olivat resuiset ja likaiset. Lierilakki jossa oli jo osa reunasta ratkennut. Kädessä hänellä oli keppi joka oli pitkä.

Tarina kertoi, että tämä mies oli kohdannut suuren onnettomuuden. Hänen perheensä olisi kuollut tulipalossa. Kukaan ei varmaksi asiaa tiennyt. Jostain vain oli tämä tieto tullut. Eikä kukaan tiennyt missä tämä ukko asui. Mikä oli tämän miehen tehtävä, miksi hän kiertelee kylien raitteja reppu selässään.

Nyt tämä mies asteli Kilonkylän hiekkatietä kyläkaupan ohi. Ihmiset kaupassa katselivat miehen hidasta kävelyä. Ja kun mies oli mennyt jo mutkan taa, alkoi kaupassa taas tavanomainen puheen sorina. Jokainen koitti kertoa uutta tietoa mitä olivat jostain kuulleet. Ja sitten niitä asioita päiviteltiin ja jopa joku oli sitä mieltä, että tuollainen ihminen pitää laittaa putkaan. Joku terävämpi ihminen kerkisi kertomaan, että mistä te sitten tätä ihmistä syyttäisitte. Joku huusi siihen, että kun se pelottaa meitä. Vai pelottaa, mieshän kävelee aivan rauhassa pitkin tietä. Ei hän ole ainakaan minun tietääkseni ketään ahdistellut.
Pikkuhiljaa kaupassa alkoivat taas ihmiset keräilemään koreihinsa ruokatavaroita. Tietenkin pieniä juttuhetkiä vielä käytiin ostosten lomassa, mutta melkein tämä asia jo unohdettiin kokonaan.

Mies kuitenkin jatkoi tiellä hiljaista kävelyään. Paikkakunnan pojatkin antoivat tämän miehen olla rauhassa, koska kotona oli heitä varoitettu. Varoitettu vain siksi, että kun kukaan ei tiennyt, onko hän vaarallinen muille ihmisille. Ehkä väsymys alkoi miestä painaa ja hän kipusikin pienen ojan yli metsän puolelle ja istui kannon päälle. Siinä mies istui ja katseli luontoa, laittoi vielä käyrän piipun palamaan. Tuprutteli piippuaan ja päästeli suuria savuja suustaan ulos. Kaikki oli rauhallista. Ihmiset kävellen ja pyörillään ajelivat ohi ja eivät edes uskaltaneet katsoa tätä miestä.

Paikkaa lähestyi pieni tyttö. Tyttö oli kuin prinsessa pienessä koltussaan. Hän keräili ojan varresta kukkia äidilleen. Tyttö huomasi miehen istumassa kannon päällä. Hän jäi katsomaan miestä. Hän katseli ja katseli ja viimein kysyi, “Oletko sinä joulupukki”. Mies otti piipun pois suustaan ja katsoi tyttöä. “En, en minä ole joulupukki”. “Ai, luulin kyllä kun sinulla on noin pitkä parta. Miksi sinä sitten siinä istut”. “Jaa ettäkö miksi istun tässä”. Tyttö nyökytteli päätään. “Minä olen niin väsynyt, että siksi huilaan tässä. Lepuuttelen hiukan jalkojani”. “Tule meille, meillä on yksi sänky vapaana, voit siinä nukkua”. “Voi sinua tyttö, en minä uskalla tulle teille. Sinun vanhempasi voivat suuttua”. “Eivät ne mitään suutu. Mulla ei ole ketään kaveria. Äiti ja isä vain piirtävät tauluja, ei ne keriä olla mun kanssa. Tule tänne, mennään meille”.

Mies nousi epäröiden pystyyn. Tyttö käsi suorana odotti miehen tuloa tielle. Ja kun mies pääsi tielle otti tyttö häntä kädestä kiinni ja he lähtivät kävelemään tytön kotia kohden. Heitä vastaan käveli ihmisiä jotka olivat aivan kauhuissaan. Ihmiset kun pääsivät kaupalle kokosivat he miehistä joukon joiden tarkoituksena oli mennä pelastamaan tyttö tämän miehen kynsistä.

Tyttö ja tämä mies olivat päässeet jo tytön kotiin. Tyttö, jonka nimi oli Aliisa, pyysi miehen istumaan keinuu ja hän itse kävi sanomassa vanhemmilleen, että hänellä on kaveri pihalla. Vanhemmat vain sanoivat, että “Leikkikää sitten siististi ettei tule mitään vahinkoa”.

Aliisa nousi miehen viereen keinuun ja he keinuivat siinä hetken. “Mitä me leikittäisi. Leikitäänkö piilosta." “Mitähän se sellainen leikki oikein on,” kyseli ukko. “Toinen menee piiloon ja toinen hakee ja sitten kun löytää, niin toinen menee piiloon”. “Taidan minä sitten sitä osata”: Ensin meni Alisa piiloon ja ukko piti kättään silmien edessä. Alisa huusi, “Saa hakea”. Mies nousi keinusta ja lähti hakemaan tyttöä. Alisan isä huomasi jonkun menevän ikkunan alta mutta hän luuli sen olevan Alisan kaverin, jonkun tytön tai pojan. Hän jatkoi taulun piirtämistä.
Viimein ukko löysi tytön ja sitten meni ukko piiloon ja tyttö haki. Ukko ei löytänyt niin hyvää piiloa, että tyttö löysi hänet heti.

Sitten taas keinuttiin. Ukko kysyi, että haluatko kuulla erään tarinan. “Joo mä tykkään kaikista jutuista. Isäkin kertoo mulle satuja, ne ovat kivoja.
Ukko otti paremman asennon ja alkoi kertomaan tarinaa. Alisa otti miehen kädestä kiinni ja nojasi miehen kättä vasten. Ja niin mies alkoi kertomaan tarinaansa.

“Tapahtui kauan, kauan sitten näin.
Oli syksyinen ilma ja lehtiin oli tullut jo kauniita värejä. Osa lehdistä oli vielä vihreitä, mutta suuremmaksi osaksi olivat lehdet keltaisia ja jossain oli jo hiukan punaistakin väriä. Luoja oli antanut taas meille ihastuksen kauniit syksyn värit. Pienessä mökissä asui kaksi nuorta aikuista ihmistä joilla oli pieniä lapsia kaksi. Vanhin tyttö oli sinun ikäinen ja poika oli vähän nuorempi. He asuivat onnellista elämää ja heillä oli suuri köyhyys aina vieraana. Kuitenkin he jaksoivat vaan hymyillä, vaikka koskaan ei tahtonut tietää, mistä seuraavan aterian perheelle laittaisi.
Mies sai aina joskus pieniä töitä. Usemmiten hän kaatoi puita, oli siis metsämies. Mutta aina vain he jaksoivat olla onnellisia. Iltaisin molemmat vanhemmat laittoivat kädet ristiin ja kiittivät aina tästä päivästä, että ovat saaneet elää yhdessä Kaikkivaltiaan Jumalan kanssa.

Niin päivät vain kuluivat, vaikka elämä ei antanutkaan sitä rahallista onnellisuutta niin paljon kuin he halusivat. Mies sai aina välillä jotain töitä. Ja äitiäkin avustettiin joskus pienillä kangaspaloilla, joita kyläläiset antoivat. Niistä äiti neuloi lapsille vaatteita. Mökki oli huonossa kunnossa. Se oli kylmä ja kun vielä mökki sijaitsi aivan metsän keskelle, ei auringon valokaan ylettynyt ikkunoista sisään lämmittämään. Mutta kaikista vanhemmat kiittivät aina Jumalaa. Kädet ristittiin joka ilta kun lapset olivat jo vuoteessa.

Näin elettiin ja lapsille tehtiin puusta pieniä leluja. Aina kuitenkin vanhemmat jaksoivat lähteä auttamaan toisia asukkaita jotka apua tarvitsivat. Ja myöskin heitä autettiin aina jokaisen mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan ei ollut kenelläkään paljon rahaa. Maasta piti saada perunoita ja muita juurikkaita, että aina oli jotain ruokaa mitä suuhun pystyi laittamaan. Mutta ei heidän mökin ympäristöön voinnut edes kasvimaata laittaa. Puiden paksuja juuri kulki maassa niin tiuhaan, ettei niitä uskaltanut hakkaa poikki. Tälläinen kohtalo oli heille annettu. Mutta tästäkin he olivat onnellisia. He uskoivat, että joskus heillekin annetaan vielä parempi mahdollisuus.

Lasten nimet olivat Anniina ja Jeremias. Anniina oli tullut jo kouluikään, että vaatteita tarvittiin enemmän ja lämpöisiä vaatteita.
Isällä ja koko perheelle oli potkaissut onni. Isä oli saanut ison metsätyön hiukan pidemmältä kodista. Hän joutui nukkumaan eräässä metsämökissä aina viikon. Työstä sai rahaa, joka oli nyt heille suuri onni.

Isä oli ensimmäisen tilin saannut ja oli tulossa kotiin tilipussin kanssa. Kun hän oli jo lähellä kotia, huomasi hän sankan savun nousevan keskeltä metsää. Hän kiirehti kovaa vauhtia kohti kotia. Ja aivan jo kodin lähellä hän huomasi oman kodin olevat ilmiliekeissä. Hän huusi vaimoaan ja lapsiaan mutta ketään ei näkynyt missään.
Tuli oli vallannut heidän kotinsa, sinne ei voinut enää mennä kun tuli piiskasi taloa joka puolelta. Hän heittäytyi polvilleen ja laittoi kädet ristiin itkien ääneen. Välillä hän nosti katseensa ylös ja hän näki vaimonsa ja molemmat lapsensa nousevan ylös taivaaseen. Isä huomasi, että heillä olisi ollut siivet kun he nousivat ylös kohti taivasta. Hän oli menettänyt perheensä. Isän päässä pyöri vain yksi asia, miksi. Miksi meille kävi näin.

Kyläläisiä kokoontui isän ympärille. Jokainen suri tätä hirvittävää tapausta. Nyt ei asialle enää voinut mitään. Eräs mies otti tämän surevan isän kotiinsa kun miehellä ei ollut enää koti eikä perhettä. Seuraavana päivänä menivät kyläläiset katsomaan hiiltynyttä, palannutta miehen kotia. Raunioista löytyi palanneet ruumiit. Löytyi hänen vaimonsa ja molemmat hänen lapsensa.

Suuri suru lannisti miehen totaalisesti. Töihin hän ei pystynyt. Miehestä tuli kulkuri.
Kun hänen rakas perhe on siunattu haudanlepoon, lähti isä kävelemään pitkin teitä. Hän käveli ja käveli, nukkui missä milloinkin. Hän olisi halunnut puhua ihmisten kanssa, mutta ihmiset karttoivat häntä. Nyt hän oli aivan yksinäinen. Hän olisi halunnut puhua jonkun kanssa tästä suuresta surusta. Mutta kaikki ihmiset karttoivat häntä. Lapsista hän piti. Joskus hän pääsi lapsille jotain puhumaan mutta heti kun vanhemmat huomasivat tapahtuman, hakivat he heti lapsensa hänen luotaan pois. Nyt oli perheensä menettänyt isä vailla ketään ihmistä. Kenellekkään hän ei pystynyt puhumaan, sillä hän oli hylkiö toisten ihmisten silmissä.

Pieni Alisa tyttönen oli nukahtanut miehen vieressä. Pää nojaili miehen käsivartta. Ei ollut mies huomannut niitä miehiä jotka olivat tulleet keinun taakse tarkoituksena häätää tämä mies matkoihin. Mutta miehet jäivätkin kuuntelemaan miehen tarinaa. Useampi mies itki, ja jokainen pyyhki silmäkulmiaan kuivaksi salaa. Jopa tytön vanhemmat olivat tulleet kuuntelemaan tarinaa keinun taakse. Heilläkin oli tarkoitus ajaa mies pois pihasta, mutta olivat myöskin jäänneet kuuntelemaan miehen tarinaa.

Mies katsahti taakseen. Hän nosti tytön syliinsä ja lähti pientä tyttöä kantamaan hänen äitiään kohden. Tytön isä otti tytön syliinsä. Mies pyysi anteeksi ja lähti kävelemään pihasta pois kostunein silmin. Tytön äiti juoksi miehen perään ja otti miehen kädestä ja ohjasi miehen takaisin pihaan. Mies ohjattiin sisälle jonne tuli myöskin isä tyttöä kantaen. Tyttö heräsi sisään tullessa ja meni heti kulkurimiehen luo. “En jaksanut kuunnelle kertomusta aivan loppuun. Minua alkoi nukuttamaan. Kerro se vielä”. Aliisan äiti pyyteli, että jos nyt kulkuri juo ensin kahvia ja vähän leipää. Aliisa innostui ja pyysi kulkuria jäämään tänne. Haluaisin leikkiä sun kanssa. Vanhemmat katsoivat toisiaan ja Alisan isä kysyi, että “Mitenkäs olisi jos jäisit tänne meidän luokse asumaan. Ensiksi käytäisiin vaikka saunassa ja multa löytyisi hiukan puhtaampia ja ehjiä vaatteita.

Ehdotus tuntui hyvältä. Hän pyysi käydä ensin ulkona kun hänellä on vielä eräs asia kerrottavana. Mies meni ulos, polvistui talon seinustalle. Hän laittoi kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa tästä onnenpotkustaan. Hän kiitti myöskin vaimoaan ja lapsiaan. Kulkuri painoi päänsä hetkeksi alas ja nosti sitten päänsä uudelleen ylös. Hän näki erään puun heiluttavan oksiaan oikein kun olisi ollut suurikin tuuli. Mikään muu puu ei heilunut. Kulkuri tiesi, että hänen perheensä on seurannut häntä koko matkan ajan. Kulkuri nousi ylös ja suuntasi kulkunsa takaisin sisälle. Hän halusi kiittää talon aikuisia ja tuota pientä tyttöä, jonka rohkeus sai hänen tulemaan tänne. Tähän ainoaan oikeaan paikkaan, jossa tuntui ihmisillä olevan suuri sydän.

Kulkuri jäi asumaan maalari perheeseen. Tytöllä oli hauskaa kun hän oli saanut leikkikaverin. Myös kulkurilla oli hauskaa tytön kanssa. Näin hän oli leikkinyt omien lastenkin kanssa ennen. Iltaisin hän kävi laittamassa kätensä ristiin ja loi kiitosta Jumalalle. Jokaisena iltana hän tunsi, että joku muukin oli huoneessa.

Muutaman viikon päästä oli Alisan isälle tullut ajatus. Hän kysyi lupaa saada kirjoittaa sen saman tarinan minkä kulkuri oli keinussa kertonut, kirjaksi. Suostumuksen hän oli saanut ja kirjaa kirjoitettiin kaksi vuotta. Sen tekemisessä oli koko perhe apuna. Ja viimein kun kirja oli valmis ja se oli saanut painosluvan. Nyt sen julkistamista odoteltiin innolla. Ja viimein oli kirja valmis. Kirjan levitys alkoi, ja siitä olivat kiinnostuneita myöskin ulkomaalaiset kirjakaupat. Kirjasta tuli menestys, ja sitä myytiin monessa maassa kotimaan lisäksi. Kaikki siitä saadut rahat talletettiin kulkurin tilille. Sillä hänen ne rahat piti saada. Jokainen kuitenkin tiesi, että kirjan kertomus koski juuri tämän kulkurin ja hänen perheensä elämää.

piki

Huoltoyhtiö levisi maahan

Päälisin puolin tämä kaupunki oli rauhallinen. Muutaman vuoden kaupunki oli vasta vanha, ollen aikaisemmin kauppala. Oliko kaupunki rauhallinen, vai elikö sen sisällä jotain ongelmia. Mutta oliko se rauhallinen, ilman mitään ongelmaa. Saivatko asukkaat kulkea rauhallisin ja iloisin mielin. Jos tästä halusi jotain selvyyttä, oli kaiketi mentävä paikkakunnan kapakkaan kuulostelemaan asioista tarkemmin. Ja lehtimiehenä minun tietysti piti hakea uusia aiheita.

Oli alkuilta vielä kun hinasin itseni hämärään kapakkaan. Siellä oli vielä vähän asiakkaita. Mutta en antanut sen häiritä, vaan kävin hakemassa tiskiltä itselleni ison oluen. Se tulikin tarpeeseen, sillä ilma oli tänä kesäkuun päivänä suorastaan kuuma. Ja se vielä, että minulla oli tuota liha, tai paremminkin läskimassaa keräytynyt mukaani jo hirmuinen määrä.

Kun olin oluen saanut pöytääni ja olin asettautunut aivan seinänviereiseen pöytään. Huomasin pöydällä olevan paikkakunnan sanomalehden jota katselin rauhassa ja samalla tirkistäen salissa istuvia asiakkaita. Nämä asiakkaat olivat ehkä niitä jotka olivat sammuneet edellisenä päivänä jo varhain, siksi heidän oli tultava hakemaan loivennusta ehkä pahaankin oloonsa. Seurue istui keskellä salia suuressa pyöreässä pöydässä. Neljä pörrötukkaista miestä ja jo viimeisen käyttöpäivänsä ohittaneita naisia oli kaksi. Nämä naiset koittivat saada kasvoilleen uutta terävyyttä maaleilla, joiden reunat olivat levinneet ehkä jo liian laajoiksi. Kyllähän se rasittaa kasvoja, jos on tuon puolet suuremman mieslauman kanssa joutunut iloa antamaan.

Oli perjantaipäivä ja työssä käyvät ihmiset olivat vielä töissä. Tämä seurue oli taas yhteiskunnan avustuksilla elävä porukka. Kaikille ei työnteko käy, tai sanoiskos, että helpomminkin sitä voisi pärjätä.

Ilta muuttui iltaan ja työssä käyvät ihmiset suuntasivat kulkunsa huvituksiin. Ja yksi paikka oli tämä kuppila. Lähelle pöytääni asettui kaksi miestä istumaan. Pöytä oli niin lähellä, että kuulin näiden miesten puheet tahtomattaankin selvästi. Miehet huomasivatkin, että olin kiinnostunut heidän puheista. He pyysivät minut istumaan heidän pöytäänsä. He eivät tienneet minun olevan lehtimies, koska en ollut tässä työpaikassa ollut kuin vasta viikon. Miehet tuntuivat olevan aikalailla kiihdyksissä. Heidän asiansa oli seuraavanlainen. Molemmat olivat talonmiehiä ja heillä oli useampi kerrostalo hoidettavanaan. Kaikkihan sen vielä muistaa mitä talonmiehet tekivät. Tietenkin huolsivat taloa, loivat lunta, hiekoittivat talvella pihaa. Korjailivat asukkaiden suihkuja ym. Mutta talonmiehet auttoivat asukkaita myöskin pienemmissäkin asioissa, esimerkiksi vaihtoivat vanhuksille lamppuja sun muuta pientä. Nämä tehtävät eivät tietenkään kuuluneet heidän tehtäviin, vaan se oli heidän puoleltaan auttamista ja niin oli kaikilla hyvä mieli. Talonmies oli aina turvallinen näky pihassa jonka kanssa oli kiva joskus jutella ja luoda yhtenäisyyttä ja henkeä.

Nyt kuitenkin tänne kaupunkiin tuntuu uudet tuulet puhaltavan, josta nämä Launosen Harri ja Piitulaisen Pertti eivät olleet samaa mieltä. Tänne tulee erillinen huoltoyhtiö, joka hoitaa kaikki talonmiehen tehtävät. Kari Aalto on kaupunginhallituksen jäsen ja on saanut siellä ajettua asiaansa eteenpäin aivan salassa. Nyt Harrilta ja Pertiltä loppuvat työt runsaan kuukauden kuluttua. Tässä huoltoyhtiössä on jo miehitys valmiina eli he ovat aivan tarpeettomia talonmiehiä. Uudessa huoltoyhtiössä tehdään työt liukuhihnalla ja kaikki asukkaiden kanssa puhumiset ja heidän auttamiset jätetään pois. Inhimillisyys pyyhkäistään romukoppaan ja asukkaista tulee vain ihmisiä, välttämättömiä pahoja, joiden kanssa ei tarvitse puhua, ehkä ei tervehtiäkään enää tarvitse.

Kumman hiljaa ovat kaikki olleet. Ainut asia on kun tuli kirje kotiin, jossa ilmoitettiin heidän viimeinen työpäivänsä. Töitä on siis lähdettävä kyselemään muualta. Tiesimme että tämä huoltoyhtiö toiminta on jo jossain isommissa kaupungeissa ollut mutta kuviteltiin, että ei se tänne vielä tule. Ja ei sitä oikein uskottu koskaan edes tulevaksi. “Ehkä se on nykypäivää”, sanoi Harri. “Kuitenkin harmittaan vanhempien asukkaiden kanssa pienet jutteluhetket. Kuitenkin se on heille tärkeää puhua jonkun kanssa joskus”, totesi puolestaan Pertti.

Täytimme lasit tiskillä ja palasimme takaisin pöytään. Ehdotin, että tästä voisi kirjoittaa lehtijutun. Miehet olivat mielissään kun kuitenkin Pertti oli tätä työtä tehnyt jo 11 vuotta ja Harri 15 vuotta. Vanhempien asukkaiden kanssa oli aivan hienot suhteet. Moni vanhempi asukas oikein odotteli heidän tulemista pihalle, että saisi ainakin hyvät huomenet toivottaa. Kuitenkin ei se koskaan tähän jäänyt, vaan pitihän sitä aina jostain muustakin asiasta jutella.

Olut maistui ja sitä haettiin tiskiltä aina lisää. Valomerkkikin jo yöllä vilahti ja Pertti pyysi meitä lähtemään heille jatkoille. Hänellä kun ei ketään muuta asunut siellä omakotitalossa. Taksi alle ja matkaan. Perillä lämmitettiin sauna ja kylvettiin. Koko yö oli hauskaa kännisten jorinaa. Pyyhkeet ympärillä oli vapauttavaa oloa. Kun sitten aamuyöstä kaikki nukahtivat kuka minnekin. Väsymys tuli kaikille ja huoltoyhtiö asiat jätettiin muhimaan.

Aamupäivällä noustiin ylös ja yhdessä tehtiin pientä aamupalaa. Pertti kantoi mulle lehtiön jos haluat laittaa jotain ylös näistä puuhista. Kynäilinkin sivulle tärkeitä asioita, etteivät vain pääse unohtumaan.

Kaikki tarpeellinen oli käsitelty ja jopa saatu ylös paperille. Sovittiin vielä ennen kuin erosimme, että ollaan yhteydessä kun kuulemme enemmän. Itse lähdin kirjoittamaan kotiin tätä juttua.

Oli kulunut kaksi kuukautta kun Pertti soitti minulle. “Oliskos tässä kohtaan hyvä pitää saunailta”. Saunailta olikin hyvä asia ja lähdin uudelleen karistamaa kuivuneet hikipisarat saunan lattialle.
Pojilla tuntui olevan paljon asiaa uuden huoltoyhtiön asioista. Kaikkein typerintä oli ollut se, että vanhusten luokse ei pysähdytty, hurautettiin vain koneella ohitse ja ei edes kättä heilautettu. Asukkaat olivat pahoillaan kun olivat tottuneet näiden kahden miehen aina pysähtyneet asukkaiden luokse ja jutelleet heille. Tuntui kuulemma pahalta kuunnella vanhoja asukkaita kun miehet olivat käyneet entisten työmaiden pihoilla. Puhelimella pitää tiedot ilmoittaa yhteen numeroon, jossa ne kirjataan ylös. Välillä menee viikkokin, ennen kuin joku tulee korjaamaan korjausta vaativan kohteen. Talonmiehet hoitivat asian heti, silloin ennen.

Pertti ja Harri olivat saaneet töitä rakennukselta, vieläpä samalta rakennukselta. Olihan tämäkin tietenkin työpaikka. Kauan kyllä kesti tähän hommaan tottuminen. Työt kuitenkin olivat niin erilaiset.

Itse kerroin siitä lehtikirjoituksesta jonka tein huoltoyhtiöstä. Jouduin sitä monesti muuttamaan, ettei vain mikään sana loukkaa valtuutettua Kari Aaltoa. Päätoimittaja antoi viimein luvan julkaista jutun. Kovin suojeltua on valtuutettujen elämä. Aivan kuin he saisivat tehdä mitä virheitä hyvänsä, niin niistä ei saa kirjoittaa. Jonkun muun lehden se pitää ensin tehdä ja silloinkin aivan korrektisesti pitää kirjoittaa.

Huoltoyhtiö toiminta levisi jokaiseen kaupunkiin ja kylään. Tuli suuria yhtiöitä jotka kattoivat koko maan. Mutta löytyi pienempiäkin firmoja, jotka kamppailivat laadulla.
Mutta se oli selvää, että talonmiehen ammatti oli haudattu nyt ja lopullisesti.
Suurilla firmoilla työn jälki oli huonoa. Ja korjausten aika piteni. Niin kävi myöskin pienillä firmoilla. Oliko syynä jatkuva kilpailuttaminen. Hinnoissa mentiin niin alas, että monet joutuivat keksimään toisia lisätöitä, ettei firmaa tarvinnut myydä.

Viime päivinä ovat jo monet huomanneet, että huoltoyhtiö ei ollutkaan se paras ratkaisu. Talonmiehiä on otettu töihin jo monessa taloyhtiössä. Siinä kun huoltoyhtiön työtä haukuttiin, nostettiin talonmies taas takaisin jalustalleen. Tämä tietenkin kestää vielä pitkään. Pitäisi olla sellainen ihminen jonka sanomisiin olisi helppo yhtyä, ja jonka ääntä kuunneltaisi. Tämä henkilö kun puhuisi muutamissa paikoissa ja toisi talonmies työtä esiin, niin eiköhän se tuttu talonmies sitten tulisi hymyilemään ja juttelemaan Teidänkin pihalle työn lomassa.

piki

Kesäloma alkaa

   Niin lauloivat Matti ja Teppo, ja näinhän se menee vieläkin. Työssä käyvät saavat palkkion työnantajalta. Mutta siinä ei ole vielä kaikki, mitä kesä ja se palkkioloman sivussa tapahtuu.

   Tuo uskomaton sana “loma”, miten se saakaan ihmisen mielen iloiseksi. Sitä on taas vuosi odotettu. Toiveita nostatetaan korkealle, mitä kaikkea tehtäisiin lomalla. Riippuen tietenkin jokaisesta eri kohteesta, miten sitä lomaa pitäisi, tai haluttaisiin viettää. Tietysti lasten kanssa ollaan ja pelaillaan yhteisiä pelejä. Grillataan, ja oikein miehet grillaavat, että voi äiti sitten huilailla ja ottaa aurinkoa. Näin on suomalainen mies sitten jalo ja ottaa huomioon toiset, ainakin samassa perheessä asuvat.
    Vaan miten sitten kävikään. Pari päivää siellä lomalla jaksoi mies grillailla ja olla palvelijana perheelleen. Kunnes vastuu ja pitkäjänteisyys katoaa. Jos vaikka yhden päivän hän maistelisi kaljaa. Nythän tämä loma tuntuu vasta lomalta. Kaljapullon korkkeja nyhdätään auki hampailla kun ei ole tullut avainta mukaan. Sinne putoavat korkit maahan ja hetkessä tämän isin ympäristö näyttää saasteiselta kaatopaikalta. Ja niin hyvää on tämä juominen, että tasoittavia otetaan aamulla, että olo paranee. Iltapäivällä on taas isi jo täydessä kännissä. Ja näin sitä mennään päivästä toiseen. Ei muista luomakunnan herra enää, onko hänellä perhettä vai ei.

   Lomasta on jo puolet mennyt ja isillä jatkuu loma. Äiti ei taas tälläistä menoa suvaitse. Tulee sanaharkkaa asioista, joka sitten äityy riidaksi. Riita vaan kasvaa ja asioista kuulemma puhutaan sitten kun ollaan lähdetty takaisin sinne oikeaan kotiin. Loppu aika ollaan mykkäkoulussa. Ei tietenkään isi, joka suuressa kännissä opettaa perhettään kuinka mikäkin asia tehdään.
    Viimeisinä lomapäivinä uskaltaa jo äiti tuoda omat kantansa esiin. Eihän se enää mitään auta, ehkä vain pahentaa asiaa. Äiti kuitenkin sanoo, koska on ollut jo liian kauan hiljaa. Ja niin asiat menevätkin jo ihan sekaisin. Ero, tuo viimeinen asia johonka äiti jo turvautuu, ja niin on “soppa” valmis.

   Äiti ajaa hiljaisen auton kotiin ja isi istuu hiljaa etupenkillä. Mitä nyt joskus heittää auton ajoon koskevan huomautuksen, koska hänhän on aina oikeassa. Kotona sitten odotellaan, että talon herra selviäisi. Lapset laitetaan kavereiden luokse siksi aikaa, kun äiti ja isi keskustelevat erosta.

   No luvattiin taas jatkaa seuraavaan lomaan saakka. Katsotaan mikä silloin on taas tilanne. Kesäloma on tiettävästi se suurin juhla, jossa eniten tehdään eroja. Toisena taitaa olla Joulu. Aijaijaa, onkohan meidän elämisessä vielä jotain korjattavaa.

   Ei tietenkään kaikissa perheissä näin asiat ole. Löytyy perheitä, jotka haluavat muistaa omia vanhempiakin. Mummo tai Pappa lyödään auton takapenkille lasten kanssa ja lähdetään mökille. Kyllä sitä nyt otetaan huomioon kaikkien viihtyvyys. Mummo istutetaan lepolasseen lähelle uimarantaa. Siinä sitä on mummon kiva katsella kun lapset uivat. Mummolla alkaa jo ikenet kuivumaan kuumassa auringon paisteessa. Liina käydään laittamassa hänen päähänsä, ettei hän saa vaan auringon pistosta. Äiti ja isä ovat onnellisia kun huomasivat liinan mummon päähän viedä. He kun osaavat huolehtia aivan kaikesta. Mutta mummon on raskasta olla ja hän nukahtaa kuuman auringon saattelemana. Mutta vanhemmat vain hykertelevät onnessaan. Illalla mennään mummolta kyselemään, että haluatko jo lähteä sisälle ja nukkumaan. Tulet sitten taas huomenna tänne istumaan, kun niin kerran tykkäät täällä olla. Mummo ei vain tahdo herätä, mutta viimein herää ja pyytää vettä käheällä äänellä. Mummo viedään sisälle ja laitetaan nukkumaan. Äiti ja isä ovat onnessaan kun huomasivat ottaa mummon mukaan tänne kun hän niin tykkää istua ulkona ja katsella lasten uimista. Näin jatketaan päivästä toiseen. Ja loman päätyttyä viedäänkin mummo sairaalaan kun hän oli kuivunut pahasti.

    Mummon omat lapset eivät tienneet, että hän ei ole pystynyt puhumaan enää pitkään aikaan. Pieni halvaus oli vienyt puhekyvyn melkein kokonaan. Mutta kun eivät lapset häntä koko vuotena olleet käyneet katsomassa, niin mistähän he olisivat tämän tienneet.

   Mummot, papat ja köyhät jotka eivät omista mökkiä järven rannalla. He joutuvat olemaan kotona. Ei heillä ole enää kesälomaa, kotona ollaan ja syödään pillereitä. Televisio tuo heidän näytettäväksi ohjelmia joita eivät varsinkaan enää vanhemmat ihmiset halua katsoa. “Tosi tv” on nyt ohjelmasarja jonka sisään saa tehdä vaikka mitä.
Laitetaan alaston nainen ja mies saarelle. Kun he ovat tutustuneet laitetaan toinen alaston nainen sekoittamaan heidän elämänsä.
    Tai pariskunnista toinen puolisko viedään johonkin hotelliin ja tietenkin siellä syttyy uusia romansseja. Siinä sitä selittämistä sitten on kun kotiin mennään. Ja ei pysty paljonkaan valehtelemaan kun kotiin jääneet puolisot ovat kaiken televisiosta nähneet.

   Mutta esittää se televisio muutakin ohjelmaa. Se esittää esimerkiksi Salkkarit aivan alusta alkaen, vuodesta toiseen. Elokuvat kaikki ne jotka joka kesä esitetään. Ja jos tekee tiukkaa niin laitetaan uusi kanava, siellä sitä mahtuu näitä vanhoja elokuvia sitten, kuin kaikkia muitakin ohjelmia näyttämään. Ilmeisesti tuo mahtava elokuvamaa on kuitenkin tehnyt joka vuosi monia elokuvia. Ja missä ovat länkkärit. Viimeaikoina on tullut pari elokuvaa, jotka ovat olleet 2000 luvun jälkeen tehtyjä. Ei niissä ole ollut kunnollista länkkäri henkeä kun pikkuautot ajelevat hevosten seassa.

   Onko niin, että mummot ja papat, eivät kiinnosta tiedon välittäjiä eli televisiota. Samaan kastiin tietenkin ne ihmiset joilla ei ole kesämökkiä. Ja eihän kaikki jatkuvasti ole kesämökillä.

   Minäkin kuulun tähän köyhempään luokkaan, en siis omista mökkiä. Enkä katso televisiotakaan kovinkaan paljon. Ei tarvitse ainakaan kiukutella, että taas uusintoja.

   Ehkä se tekemättömyys pyöristään minua. Lenkkeily on hiukan vaikeaa kun toinen jalka sitä vieroksuu. Kyselin töitä, soittelin ja laittelin firmojen listoille itseni. Puhelimessa kerrottiin, että älä kysele mihinkään, meillä on sinulle kyllä töitä. Soitan tänään tai huomenna. Kun soittoa ei kuulunut, soitin samalle henkilölle uudelleen. Hän pahoitteli, ettei ei ole kukaan ottanut minuun yhteyttä. Hän lupasi kiirehtiä asiaa. Kohta on kuukausi mennyt, ja hiljaista on ollut. Nykypäivänä olisi vehkeet millä tiedon kulku kävisi kyllä nopeaan. Ehkä se on kiireisyys ja sitten vain laiskuus, ettei viitsitä ilmoitella asiasta.

   Niin oli surkeita asioita, että en viitsinyt edes laittaa yhtään kuvaa piristykseksi. Nyt katselen taivaalle, että tuleeko sieltä sade. Viitsinkö lähteä metsään kävelemään jos vaikka keltaisia sieniä löytyisi.

   Ensi viikolla pitää käydä puuaidan kimppuun ja lisää siihen muutama lankku ja lauta. Olisi sekin sitten kunnossa ennen kuin se lopulta kaatuu. Samalla pääsee seuraamaan pikimiesten tehtäviä kun tulevat laittamaan parkkipaikalle uuden pinnan.

   Nauttikaa ihmiset nyt lomasta täysin palkein. Ja ottakaa toiset perheenjäsenet huomioon, sillä et ilmeisesti ole siellä yksin.

piki

Helppoa kuin heinänteko.

 Elmeri Korpihaka eleli vaimonsa kanssa ja viljeli peltojaan. Uudistukset vain sattuivat lentelemään ohi Elmerin maatilan. Ei niistä uudistuksista tämä vanhaisäntä välittänyt piirun vertaa. Hän oli nämä viljelytaidot oppinut isältään, miksi niitä muuttamaan.

   Nyt oli jälleen kevät ja siemenet piti saada piiloon. Lehmien sonta oli jo aikaisin keväällä ajettu hevosen kanssa pellolle. Sinne se sonta sitten levitettiin hangon kanssa, jossa tietenkin vaimo oli sinnikkäästi mukana levittämässä. Kaikki tämä työ vaati äärettömän paljon voimaa ja sitkeyttä. Ja sen näki molempien vartaloistakin. Ei kasvanut Elmerin eikä Kyllikin vartalossa minkään näköistä rasvakerrosta missään kohtaan. Laihoja, suorastaan ruipeloita olivat nämä maanviljelijät. Jopa Kyllikistä ei olisi saanut selvää, onko hän mies vai nainen. Liina päässä, niin siitä oivalsi tämän ihmisen olevan nainen. Ehkä ei ollut Elmerin käsi kulkenut vaimonsa iholla, joka olisi saanut tiettävästi naiselliset muodot kukoistamaan tai suoranaisesti kasvamaan. Vähiin olivat käyneet lähemmät tutustumiset, yhteiset lähellä olot. Nuorena kyllä niilläkin asioilla leikittiin mutta ei siitä tullut mitenkään pysyvää harrastusta. Sitä vain oli päivän töiden jälkeen  niin väsynyt.

   Vaimo Kyllikki on jäänyt Elmerin kanssa asumaan, kun se sattui olemaan ainut saman ikäinen miehen alku jonka hän tiesi. Kiinteenpää ja läheisempää suhdetta olisi Kyllikki halunut. Hän suoranaisesti rakasti niitä lähekkäin oloja. Mutta kun Elmeri oli aina niin väsynyt. Olihan nuohoojakin ollut Kyllikin kiikarissa, mutta Elmeri oli huomannut asian ytimen jo heti alkuunsa. Omastaan kuitenkin mies halusi pitää kiinni. Nuohooja oli kyllä hyvinkin tuttu vaimoväen keskuudessa. Sitä kun vaan naiset monesti maalla ovat kumppania vailla. Eivät miehet kerkiä vaimojaan miellyttämään kun on niitä kiireellisiä aikoja. Sanomalehtiä piti saunalle viedä kun nuohooja sinne meni puhdistelemaan hormeja. Vaimot niitä lehtiä sitten saunalle joutuivat viemään kun miehet pelloillaan töitä tekivät. Näin oli Kyllikki lehtiä saunalle myös vienyt kun nuohooja jo siellä odotteli. Ei siinä tarvinnut naisen kuin hiukan lähemmäksi nuohoojan mennä kun tämä sutari oli jo yskän ymmärtänyt. Näin kävi myös Elmerin vaimolle. Kyllikillä oli kyllä aivan totiset ajatukset, mitä hän halusi. Ja siihen tarttui tämä pien ja tuhkan poistaja kyllä heti kiinni. Mutta sattui vain niin, että Elmeri ei ollutkaan kovin kaukana. Hän oli puuliiterissä hiomassa kirvestään. Ja kun kirves oli saanut teränsä kuntoon, oli isäntä mennyt juttelemaan sutarin kanssa. Kuitenkin isäntä näki miehen kädet jo heilumassa naisen koltun alla. Että kipinöivä lähentely oli jo alkamassa. Elmeri kuitenkin yskäisi ennen kynnyksen ylittämistä, niin kädet kerkisivät pois koltun alta, ei jäänyt kuin outo puna emännän poskiin. Siihen loppuivat ristiretket nuohoojan ja Kyllikin välillä. Asiasta ei puhuttu sen enempää.

   Näin elettiin Elmerin ja Kyllikin maailmassa. Jossa oli alkamassa kylvöt. Isäntä oli valjastanut vanhan Kale nimisen pollen valjaisiin ja kylvökoneen eteen. Nyt alkoivat pitkät kävelymatkat kylvökoneen perässä. Ilmat olivat nyt luvattu kauniiksi, että oli kylvettävä pitkiä päiviä. Näin kaikki saataisiin kylvettyä hyvien ilmojen aikana. Mutta oli pieni remonttikin luvassa. Saunan ja puuliiterin katto oli alkanut vuotamaan. Naapurin piti tulla tänään hakkaamaan päreitä kattoon lisää, että vuoto saataisiin paikattua. Ei tämä naapuri nyt aivan vieressä asunut mutta oli kuitenkin lähin ihminen, vaikka matkaa oli viisi kilometriä hänen kotiinsa.
   Onni sotki pyörällään pihalle kun Elmeri oli päässyt kaukaisimmalle pellolle jo kylvämään. Kyllikki tunsi, että nyt oli hänen aikansa tullut. Hän kävi näyttämässä Iloiselle Onnille naulat ja päreet. Mutta juodaanko ensin kahvit, niin ei tarvi heti tulla katolta alas.
   Kyllikki koitti touhuta lähellä Onnia kun hän kattoi kahvit ja pullat pöytään. Onni koitti siinä ohimennen hiukan läpsäistä Kyllikkiä pyllylle. Ja emäntä hiukan siinä sanoikin että, Älä nyt Onni viitsi, isäntä voi vaikka tulla”. Olihan Onni sisään tullessa huomannut isännän olen aivan kaukaisimmalla pellolla. Eikä hän hennonnut jättää Kyllikkiä rauhaan. Nopeasti hän nosti emännän syliin ja alkoi hyväilemään talon kauniimpaa osapuolta poskista, hartioista. Pidemmälle ei Onni päässytkään kun emäntä pyörähti ympäri ja otti tukevat otteen miehen selästä ja pussasi yhdellä imulla melkein miehestä ilmat pois. Nyt se oli vientiä, tätä oli emäntä odottanut enemmän kuin mitään muuta. Kaikki tehtiin kerralla alusta loppuun tällä keittiön tuolilla, joka hyvin kesti tämän tapahtuman. Hiukan häpeillen emäntä koitti istua pöydän vieressä. Eihän se tietenkään soveliasta ollut mutta kun oli viimeisestä tapauksesta  kulunut jo kolmekymmentä vuotta.
Onni tietenkin säesti tapauksen leikillisesti sanoen, “Olen täyden palvelun mies. Olen onnellinen jos minun palvelu kelpasi teille”.

   Nyt oli Onnin kivuttava katolle katsomaan, löytyykö sieltä selvää kohtaa, mistä vesi pääsee valumaan puuliiteriin. Ennen katolle nousua Onni katsoi puuliiteristä kattoa, josta helposti näkyi reijät, vaikka ei niistä tietenkään paljon vettä sisään tullut. Kyllikki halusi tulla juttelemaan Onnin kanssa, kun ei mitään uutista tahdo tulla tänne asti. Jotenkin emäntä tunsi taas löytäneensä elämän alun. Oli raskasta asua tavallaan yksin kun puhekaveri oli iltaisin niin väsynyt, että nukahti melkein heti kun sisälle pääsi. Hymy oli taas löytänyt tiensä emännän huulille. Ja kaikki tekemiset tuntuivat paljon helpommalta tehdä.

   Elmeri kylvi pellolla täysin tietämättömänä mitä on tapahtunut. Eikä hänen tarvinnut tietääkään. Onni koitti valistaa emäntää vielä, että tee sinä aloitteet, eiköhän sitä isäntä nyt jossain kohtaa helly. Mutta varmuudeksi tehtiin Onnin kanssa vielä treffit, kun kaikki tuntui niin hyvältä vieläkin. Jos katto tulee kuntoon tänään, niin huomenna emäntä lähtisi sieneen katsomaan, onko Korvasieniä tullut jo esiin. Paikka sovittiin Onnin kanssa tarkkaan. Vielä kuitenkin Onni tuli katolta alas. Hänestä tuntui niin hyvältä kun emäntä oli pitänyt heidän yhdessä olosta. Hän ajatteli, että jos vielä saunan penkillä hoidettaisiin jälkileikki. Se leikki ei tietenkään tähän jäänyt, vaan jatkui oikein totisena totena viimeiseen huippuun asti. Emännän hymy levisi entisestään. Hän tunsi itsensä naiseksi. Nyt hän ajatteli laittaa naiselliset alusvaatteet päälle illaksi kun Elmeri tulee pellolta. Kuitenkin hänelle pitää viedä hiukan syömistä, että jaksaa iltaan saakka. Se kun on sellainen jörrikkä, että jos ruoka loppuu, niin ei se sitä lähde hakemaan.

   Onni oli saanut reijät paikattua ja lähti kotiinsa pyöräilemään. Kyllikki laittoi kahvia ja voideltuja leipiä mukaan reppuun ja lähti viemään niitä miehelleen. Emännän posket oikein loistivat auringon kanssa. Hän mietti, että huomaakohan ukko, että jos minä olen muuttunut. Pitäiskö mun olla vain totinen ja jatkaa samalla mallilla elämää eteenpäin. Ei, ei totisesti tarvitse. Minä käyn istumaan sen viereen ja hiukan kehun sitä, jos se vaikka auttaisi.

   Kyllikki oli päässyt jo lähelle miestään. Hän odotteli, että he pääsisivät tähän päähän peltoa, että voisin kahvia  miehelleni tarjota.
   Elmeri pysäytti hevosen ja antoi sille vettä ja heinää. Kyllikki aukaisi repun ja pyyteli miestään istumaan ojan reunalle. Hän aukaisi repun ja ihmetteli, että mies tuli aivan viereen istumaan. Hän kun on luullut, että ukko ei hänestä välitä enään lainkaan. “Tuntui lämpöiseltä istua sinun vieressä”. Elmeri katsoi vaimoaan ja jatkoi kahvin ja leivän syöntiä. Kyllikki nojaili itseään taaksepäin toivoen, että Elmeri huomaisi hänen rinnat. Hän kun oli kaapin laatikosta laittanut rintaliivit päälle. Siellä ne ovat olleet jo vuosia. “Mitens sinä olet jotenkin muuttunut”, kertoi mies vaimolleen. “Niin olen, kokeileppas”. “Mistäs minä kokeilen”. Kyllikki näytti rintaansa, jota isäntä hölmistyneenä katsoi. Ei vaan isäntä osannut mitään tehdä. Kyllikki tarttui isännän käteen ja nosti sen rintojensa päälle. “Oi, mitä sinä nyt meinaat”. “Sitä juuri minä meinaan”, ja emäntä heittäytyi selälleen makaamaan multaiselle pellolle. Isäntä kuitenkin empi, että ei täällä voi tehdä kun joku ihminen voi nähdä. “Tee nyt vain sitä mitä sulla on mielessä”, sanoi Kyllikki. Ja isäntä teki, sitä mitä oli halunut jo pitkään. Pari pyöri multaisella pellolla ja välillä pöllähti multapölly taivaalle. Pellolla tai vain muuten kedolla oli Kyllikki aina halunut tämän tehdä. Nyt se sitten onnistui.
w
   Kukaan ei ilmeisesti nähnyt mitään. Ei edes hevonen joka kaikessa rauhassa pureskeli heiniä rauhallisesti kylvökoneen edessä. Pariskunta nousi pystyyn ja he ojentelivat vaatteensa kunnolla päälle. Jopa isäntä lausui vielä jonkun hellän sanankin vaimolleen. Ehkä se oli jonkinlainen kiitos kaikesta. Kummallisella tavalla tuli rakkaus uudella tavalla näiden kahden jo iäkkään henkilön elämiseen mukaan. Nyt tuntui jo isännästä, että pitäisi keksi jotain uutta maatilan hoitoon. Sitä vain kumpikin olivat luulleet, ettei toinen puoliso heitä enään rakasta. Jostain sellainen käsitys oli tullut. Ja puhumalla ei asiaa voitu selvittää.

   Onni naapuri sai yksin odotella metsässä. Ei tullut Kyllikki enään häntä tapaamaan. Hänellä oli nyt oma mies joka häntä rakastaa. Kylvö päivän päätteeksi oli sauna lämmitetty. Kylpyyn mentiin yhdessä ja tuota rakkauden kiriä otettiin kiinni illalla mökissä. Kyllikki oli laittanut mökin juhlakuntoon. Kynttilöitä oli sytytetty ja sähkövalot pidettiin pois päältä. Kaikki tuntui ihanalta, jospa tätä olisi ollut aina.

piki

Viimein kirja julkaistiin.

Kirjan julkaisu hiukan kesti. Syynä oli se, että aloin julkaisutoimintaa toimittamaan ehkä "väärän" toimittajan kautta. Mutta sitten löysin uuden toimittajan jonka kanssa kaikki meni erittäin hyvin.

Kirja on e-kirja, jota pystyy lukemaan tietokoneella, tabletilla ja puhelimilla.  Käy lukemassa, sillä kirja on vielä vähän aikaa ilmainen. Kirjan nimi on "Lasten jännittävä metsämatka"

https://play.google.com/store/books/details/Keijo_V%C3%A4lske_Lasten_j%C3%A4nnitt%C3%A4v%C3%A4_mets%C3%A4matka?id=u3bzCQAAQBAJ

Jos et saa linkkiä auki, niin pääset seuraavasti etenemään.

Ensin Google Play sivulle.
Otat sieltä kirjat
Seraavana "Lajityypit" Lasten kirjat
Ja vielä "Alalajityypit" Legendat, myytit ja tarut.

Kirja on myynnissä myös amazon.co.uk osoitteessa

Kiitos jos kirja miellyttää. Anna siitä jotain kommenttia, niin tiedän itsekkin, että mitä pitää tehdä.
Kirja pitäisi tulla suomen suurempien kirjakauppojen listoille netin kautta myöskin.

Hyvää lukukesää
piki

Peräkammarin poika

   Virtasen Aune ja Kalle vielä vanhoilla päivillään tekasivat lapsen. Se oli sellainen “Iltatähti”. Monet puhuivatkin, että ei sitä Kalle ole alkuun laittanut, kun on niin jumalattoman laiska mies. Ja silloin on pitänyt olla pimeää, jos joku vieras olisi Aunen selättänyt. Aunen kasvot eivät olleet niitä kauniimpia, jota lähempää tuttavaa toivova mies kuitenkin haluaa naiseltaan. Aune oli hiukan sellainen höpsähtävä nainen. Ei ollut aivan alussa ollut paikalle kun järkeä jaettiin.

   Yksi lapsi oli heiltä jo aiemmin tullut. Se oli tyttö, joka kumma kyllä oli kaunis kuin keiju nuorena. Ja kauneus pysyi hänen kasvaessaan. Riiuuiässä poikia pyöri hänen ympärillään ja limskan tarjoajia riitti aivan jonoksi asti. Hänellä muutenkin meni avioliitto hyvin oman miehensä kanssa, ja lapsistakin tuli kauniita lapsia.

   Iltatähti kasvoi ja paaristui jo nuorena. Pojalle työnnettiin ruokaa aivan älyttömiä määriä. Ja niinpä poika saikin jo nuorena aivan pallukkamaiset muodot. Koulussa tietenkin häntä kiusattiin ja silloin oli tämä Rauno aivan mieleltään maassa. Apea oli monesti pojan mieli. Vanhemmat eivät tietenkään silloin entis-aikaan näitä asioita ymmärtäneet. Aune työnsi vain ruokaa iltatähden eteen ja isä Kalle ei näihin asioihin puuttunut. Ei vaan katsonut näiden asioiden koskettavan häntä. Se riitti kun oli kerran ollut vaimonsa vieressä liiankin lähellä. Ja liian kauankin oli saanut huhkia. Tämä kaikki vaati taas jo monen vuoden huilaamisen.

   Aikaa kului ja poika pääsi koulun jälkeen harjoittelijaksi paikkakunnan rautakauppaan. Suuresta koosta oli hiukan vaikeaa kävellä rautakaupan hyllyjen välissä, ne kun oli tehty aivan liian laihoille ihmisille. Mutta kauppias kuitenkin piti pojasta, sillä hän oli aina hymyssä suin palvelemassa asiakkaita. Hänellä oli iloinen mieli, johtuiko se tuosta suuresta koosta vai mistä sitten. Sitähän sanottiin, että “lihavat on lystikkäitä”.
    Rauno viihtyi rautakaupan apulaisen työssä. Hän ei aikaisemmin ollut käynyt kuin koulussa ja kotona. Mutta nyt hän sai jutella ihmisten kanssa ja vapaa-aikana pääsi lukemaan lehtiä kahvihuoneessa. Siellä oli yllättäviä juttuja ihmisistä ja heidän tekemisistään. Ja lehtien takasivuilla oli kaiken näköisiä ilmoituksia. Oli myös seksi-ilmoituksia. Ne tuntuivat Raunosta jotenkin mielenkiintoisilta. Oli kumipatukoita ja puhallettavia tyttöystäviä. Rauno ajatteli, että nämä muoviset tyttöystävät ovat tietenkin harjoituskavereita. Pitäähän sitä tietenkin harjoitella ensin tälläisen muovisen tytön kanssa, että osaa sitten oikean tytön kanssa seurustella. Hän päättikin tilata harjoittelutytön itselleen. Kun hänellä ei ollut yhtään kaveria jolta olisi voinut vaikka lainaksi pyytää muonista tyttöä. Rauno leikkasi vanhasta lehdestä ilmoituksen irti. Täytti kaikki tiedot ja laittoi lapun kirjekuoreen. Kotimatkallaan hän meni postin kautta ja nuolaisi merkin kirjekuoreen ja pudotti sen postin kirjelaatikkoon. Nyt sitten odotellaan minkälainen seurustelukumppani sieltä tulee. 

   Kaksi päivää oli kulunut, eikä vieläkään pakettia kuulunut. Rauno sitä odotteli kyllä jännittyneenä. Neljäntenä päivänä posti toi pienen lapun Raunon kotiin. “Pakettisi voit noutaa Kivikylän postista” Rahaa piti ottaa mukaa kun tyttö piti lunastaa itselle. Rauno hyppäsi pyöränsä selkään ja ajeli postiin. Hän antoi kortin postitytölle joka kuitasi rahan saaduksi. Sitten hän lähti takahuoneesta hakemaan pakettia. Hymyilevänä hän saapui takaisin pienen paketin kanssa. Rauno kotimatkallaan ajatteli paketin pienuutta. Vaikeaa on kyllä noin pienen tytön kanssa puhua. Kuinkahan sitä pidetään kädessä, kun ei taida voida saada edes kättä tytön kaulalle. Pitääköhän se puhuessaan kovaa ääntä. En mä haluis, että vanhemmat kuulisivat meidän puheet.

   Rauno saapui pyörällään kotiin. Paketti kädessään hän kulki omaan huoneeseen ja alkoi aukaisemaan pakettia. Ihon värinen muovinen nukke tuli paketista esiin. Sitä Rauno käänteli ja huomasi sillä olevan jalat ja kädet, mutta laiha se oli. Niskasta löytyi pieni nappula, josta sai ilmeisesti puhaltaa tyttöön ilmaa. Ohjelappukin paketista viimein löytyi. Siellä löytyi muitakin mainoksia, joita ei Rauno nyt kerinnyt katsella. Ensin piti saada tyttöön ilmaa. Rauno asettui sänkynsä reunalle ja otti tytön niskassa olevan nappulan suuhunsa ja alkoi puhaltamaan. Posket punaisena höyrysi Rauno kuin purren tyttöä takaraivosta. Äiti sattui juuri parahiksi pojan huoneeseen. Hän, vaikka tyhmä olikin vetäytyi takasin sulkien oven hiljaa kiinni. Äiti oli kauhun vallassa, mitä nyt pitäisi tehdä. Ehkä kerron isälle, että menisi opettamaan poikaansa.
Isällä meni jonkin aikaa ennen kuin pääsi sohvaltaan ylös. Hän käveli pojan ovelle ja aukaisi oven hiljaa. Isä kurkisti sisään ja veti ovet takaisin kiinni. Vaimolleen hän kertoi ohi mennessään sohvalle, “On se jo asian
oivaltanut".

   Poika oli juuri silloin saanut tyttönsä puhallettua täyteen. Ja piteli tyttöä sylissään tarkastellen ostetun kaverin kaikkia jäseniä. Suussa oli reikä, että sieltä tyttö varmaan puhuu. Myöskin jalkojen välistä löytyi reikä, siinähän sen tietenkin pitää olla jos pissaa meinaa. Mutta mitään nappulaa ei löytynyt, josta saisi nuken puhumaan. Ehkä hän puhuu sitten kun minä puhun. Rauno päätti kokeilla kuinka seurustelu toimii. Ensin hän päätti esitellä itsensä. “Minun nimeni on Rauno”. Sitten odoteltiin mitä tyttö vastaisi. Mutta ei kuulunut mitään. Rauno pyöritteli nukke käsissään, pitäisihän jossain jokin nappula olla, josta saisi virran päälle. Hän työnsi kätensä tytön suuhun ja haeskeli sormillaan nappulaa tytön suusta. Sieltä sitä ei löytynyt, mitenköhän haarojen välistä. Rauno työnsi kättään juuri tytön haarustaan kun äiti kurkkasi ovesta. Kauhistuneena hän veti oven kiinni. Äiti oli kerrassaan kauhistunut. Isä saa mennä takaisin opettamaan poikaa.

   Viimein kun isä saatiin hereille ja jaloilleen ja hän sai jonkin näköistä käsitystä mitä pitäisi tehdä. Nousi hän ylös ja käveli pojan oven eteen. Raotti ovea hiljaa ja kurkisti sisään. Poika oli ottanut päällimmäiset housut ja paidan pois päältä kun hiki tahtoi tulla tässä opiskelussa. Poika istui sängyn reunalla ja heilutteli kättään tytön haarustan päällä. Isä veti oven varovasti kiinni ja suuntasi kulkunsa kohden sohvaa. Ohimennessään hän sanoi vaimolleen, “Kyllä se kohta onnistuu. Anna sen nyt harjoitella”.

   Rauno ei vaan saanut tolkkua tästä asiasta, kun virtanappulaa ei tytöstä löytynyt. Hän otti laatikosta papereita esiin ja katseli niitä aikansa kuluksi. Eräässä paperissa oli tyttöjen kuvia jotka olivat alasti. Niissä oli paljon muutakin joka sai kumman tunteen nousemaan pojassa. Varsinkin etupuolella tapahtui jotain kummaa, jota ei aikaisemmin ollut koskaan tapahtunut. Poika ei tiennyt mitä se oli mutta vaistomaisesti hän kääntyi tytön puoleen. Nyt hän tiesi tarkalleen mitä piti tehdä. Isällä tuli kuva vessahätä, ja hän kiiruhti pieneen hotellihuoneeseen. Sieltä lähtiessään hän kurkkasi samalla pojan huoneeseen. Hymy nousi isännän kasvoille kun hän veti oven hiljaa kiinni. Vaimolle hän taas tokaisi, “Mene vaikka katsomaan, kyllä se oppi viimein”.

   Aikaa kului ja peräkammarin pojan vanhemmat olivat jo kuolleet. Rauno asui yksin samassa talossa. Rautakaupassa hän oli edelleenkin töissä. Varsinkin naiset olivat löytäneet Raunon takia rautakaupan. He pitivät pojasta kun hänellä oli niin kaunis hymy. Ja hän osasi puhua ihmisten kanssa. Muuten naiset saivat olla rauhassa. Ei hän osannut tai halunut heidän kanssaan mihinkään lähteä. Raunollahan oli oma tyttö, oma muovinen tyttö.

   Tänäänkin kun hän menee kotiin, ottaa hän tyttönsä pyykkinarulta pois. Siinä tyttö on pyyteettömästi roikkunut kun poika oli hänet illalla pessyt, niin on sitten iltaa varten taas puhdas. Kesäisin tyttö on kuivamassa saunan puutikkailla. Siinä aurinkoisella päivällä se kuivaa nopeasti.

   Näin kului aika Raunon elämässä. Eläkkeellä ollessa hän käytti vielä muovista tyttöä. Se ei ollut enää sama vaan aivan uusi. Eläkkeelle päästyä oli uuden tytön hankkinut. Vanha tyttö oli vienyt jo kiinnostuksen, hän halusi vaihtelua. Tyttö oli kärsinyt ja haurastunut. Yhtenään sai olla paikkaamassa tytön pintaa. Ei se enää kivalta tuntunut kun polkupyörän tip/top paikkoja oli koko vartalo täyteen. Ja tämä oli muutenkin kivempi tyttö kun ei ollut turhia käsiä ja jalkoja, tämä oli torso.

Valokuvat Hyvinkäältä
piki

Maito piristää lasta

  Saavuin kaukaiseen kylään. Kurkkuni oli kuiva, johtuen tästä suunnattoman kuumasta päivästä. Hain tästä pienestä kyläpahasesta jotain paikkaa josta olisi saanut lorautettua jotain märkää suuhun. Mutta ei täällä tuntunut mitään löytyvän. Lopulta kuitenkin näin erään vanhan miehen hiljaa kävelevän tien reunaa. Päätin häneltä kysyä mahdollisesta kaupasta tai vaikka baarista jotain tietoa. Lähestyin tätä hiljaa kävelevää pappaa ja huusin hänelle. "Anteeksi, anteeksi, -olisin vain kysynyt", pappa nosti kätensä. Aivan kuin hänellä olisi ollut jokin muu asia kesken. Ja tuntui hänellä olevan jokin juttu meneillään. Hän puhui jotain asiaa ehkä toiselle ihmiselle, vaikka ei täällä Jumalan hylkäämässä kylässä kyllä ketään näkynyt. Mutta odottelin kuitenkin jos vaikka tämän vanhan miehen asia sille "toiselle" ihmiselle kohta loppuisi.


  Kuljin tämän vanhan miehen rinnalla ja aina välillä koitin kysyä jotain tietoa juomapaikasta. Ei vain hänellä tuntunutolevan minulle mitään asiaa. Hänellä oli nyt joku tärkeämpi ihminen, jonka kanssa oli pitkä seurustelu kesken. Siinä me vain kuljimme rinnakkain tien laitaa tietämättäni minne me olemme menossa. Itse toivoin, että tulisi joku toinen ihminen vastaa jolta voisin juomapaikkaa kysellä. Mutta ei vain toisia ihmisiä näkynyt, pakko oli siis tämän papparaisen kanssa matkaa taittaa. Ehkä hän nyt johonkin taloon kääntyisi jossa voisin vaikka kaivosta vettä vetää ylös ja juoda. Mutta ei täällä kyllä talojakaan näkynyt, josta olisi voinut juomaa kysyä.

  Kovin alkoi jo tuntua siltä, että tämä vanhus on karannut jostain laitoksesta. Ei täällä ainakaan tuntunut olevan yhtään taloa, ei kauppaa, saatikka sitten baaria. Olimme kulkeneet rinnakkain varmaankin jo kaksi kilometriä, ainakin se siltä tuntui tämän janon myötä.
Maantie oli puhkonut läpi peltojen pitkät matkat mutta nyt tie tuntui siirtyvän metsäiselle taipaleelle. Itseäni vaivasi jo suunnaton tylsistyminen. Pappaan en saanut mitään yhteyttä, hän vain puhui ja puhui ja piti pienen tauon aina välillä. Ilmeisesti silloin puhui se vieras henkilö jota ei kyllä tällä tiellä näkynyt.

  Kulkumme jatkui maantietä edelleen. Puita kasvoi molemmin puolin tietä ja hiukan puunvarjot auttoivat tuomaan pientä viilennystä. Edessämme huomasin olevan jonkun tienhaaran, vai kääntyikö siitä pihatie. Jännittyneenä odotin mitä tämä pappa tekee, kääntyykö hän tälle uudelle tielle vai jatkaako hän tätä tietä eteenpäin.
Nyt olimme sen tien kohdalla, kääntyykö hän vai jatkaako hän samaa tietä eteenpäin. Kyllä hän kääntyi ja minä tietenkin kiiruhdin hänen peräänsä. Ja oli täällä talo, rähjäinen mutta kuitenkin talo. Pihalla tuntui olevan
lapsia melkoinen joukko.

 .

   Siirryin papan perässä samaa matkaa sisällä. Jotenkin tuttu hän oli tälle perheelle kun ei mitään tervehdystä kuulunut. Itse tervehdin mutta en kuullut mitään vastakommenttia takaisin. Kysyin vielä, että “Saisinko juotavaa, on turkasen kova jano”. Naisen ääni kuului huoneen peränurkasta puisen sängyn päältä, “Vieras ottaa vaan ämpäristä itse”. En nähnyt minkäänlaista kuppia pöydällä ja en oikein tohtinut itse kaapistakaan ottaa. Siispä join suoraan kauhasta joka oli kaiketi sitä varten vesiämpärin päälle laitettu. Otin vielä toisenkin kauhallisen ja sitten hakeuduin lähemmäksi naista joka laihana istui sängyn laidalla. Koitin ensin päästä pienellä letkauksella jutun alkuun. “Löysin tämän miehen tuolta matkan varrelta ja koitin häneltä kysellä, mistä jotain juomaa löytyisi. Mutta hänellä tuntui olevan aivan toisenlaiset asiat meneillään. Siksi ajattelin hänen perässään vai kävelevän, ehkä jokin vesipaikka jostain löytyy”. Pimeästä nurkasta nainen katsoi minua suoraan silmiin. Hetken päästä hän aukaisi suunsa ja kovin vastahakoisesti hän lausui muutaman sanan. “Se on minun isäni. Jotain sille on tapahtunut kun puhuu ja puhuu aina vaan”.

  Katselin lapsia, jotka olivat sisällä. Niitä laskujeni mukaan oli kahdeksan ja ulkona oli seitsemän lasta. Mielenkiintoni heräsi ja kysyin naiselta vielä, että “Onko tässä naapurinkin lapsia, kuin näinkin paljon heitä on”. “Ei täällä ole naapureita, kaikki omia ovat”. Nyökyttelin ja katselin pienempää poikaa joka oli kaiketi kahden vuoden ikäinen. Hän nousi naisen syliin ja kaivautui löysän puseron alle äidin rinnuksille. Sitten huudettiin Erkkiä useampaan kertaan. Kunnes yksi pojista sanoi Erkin menneen äidin tissille syömään. Kauhistui, että tuon ikäinen vielä käy itsekseen äidin rinnasta vetelemässä maitoa. Äitikin siinä tokaisi, että “Poika käy siellä syömässä ja sitten hän nukahtaa sinne paidan sisään. Sieltä minä sitten hänet valutan tälle sängylle nukkumaan”. Rohkaisin vielä mieltäni kysymään, että “Missä Teidän mies sitten oikein on”: “Hän lähti töitä kyselemään kun maantien silta tuli valmiiksi. Ehkä tulee sieltä sitten kun siihen on hyvä aika”.

  Oudolta tuntui tämä elämä köyhässä perheessä. Kai se niin sitten on kun jalkapelillä saa kulkea paikasta toiseen. Vielä koitin kysellä tämän paikkakunnan nimeä. “Tämä on Muussinpohja” sanoi nainen. Itse aloin kartastani katsomaan tämän nimistä paikkakuntaa, vaan ei löytynyt. Kysyin vielä, että mikä olisi suurempi paikkakunta tässä lähellä. “Möhköhän se on” Se paikkakunta kyllä löytyi. Nyt huomasin, että olin kulkenut aika paljon ohi siitä paikasta johonka minun piti mennä. Katselin karttaa ja huomasin erään tien menevät aivan Möhkön läheltä, ehkä sitä kautta pääsisin perille.

  Pyysin vielä, että saisinko ottaa kahteen pulloon vettä suoraan tuolta kaivosta. Lupa tuli ja lapset voivat auttaa minua. Kiittelin vedestä laihaa naista joka juuri pudotti perheen pienemmän puseronsa alta sängylle nukkumaan. Lapset auttoivat kaivosta veden minun pulloihin. Heitä kiitin ja lähdin kulkemaan matkaa eteenpäin.

  Maantielle päästyäni vielä ihmettelin tämän perheen elämää. Luulin jo välillä, että tämä itsekseenpuhuja on perheen isä. Mutta ei sitten ollutkaan. Isä on kyselemässä töitä tai sitten tekee jossain töitä mutta matkan takia ei pysty käymään kotona. Tai voihan se olla niinkin, että joku ohikulkija on käynyt tämän laihan naisen kanssa sängyssä tekemässä lapsia. Jos ei täällä ole enää isää. Miten tämä perhe oikein pärjää.

  En jäänyt kuitenkaan tätä asiaa enempää miettimään, vaan jatkoi kävelyä eteenpäin. Levitin kartan leveilleen erään tasaisen kiven päälle. Katselin matkaa sinne Möhköön, jonne oli menossa. Matka ei näyttänyt kovin pitkältä. Ajattelin, että rivakkaan kävelisin, niin ehkä kahdeksan aikaan olisin perillä. Katsotaan nyt sitten kuinka minun kuntoni riittää. Hiljaista täällä oli, ehkä se sai minut välillä pelkäämäänkin. Väsymys tietenkin auttoi asiaa. Siksi löysinkin aivan tien vierestä mukavan kepin joka toimi samalla kävelykeppinä tai jos sattuisi joku päälleni hyökkäämään. Ehkä se antoi pienen varmuustekijän tuo keppi.

  Olin yhtäjaksoisesti kulkenut jo toista tuntia kun eteeni avautui suora tie. Miehiä oli toisella puolella tietä noin kymmenkunta. Tunsin itseni pelokkaaksi kun astelin pitkin tietä. Tiesin, että miehet kaivavat tien ojaa mutta silti. Voihan heillä olla mielessä vaikka ryöstää minut. Rahaa minulla ei paljonkaan ollut mutta eiväthän he sitä tiedä. Astelin kuitenkin rauhallisesti tietä pitkin lähestyen miehiä. Miehet kyllä katsoivat minua mutta ei mitään kummempaa kuitenkaan tapahtunut. Siis jatkoin matkaani eteenpäin vaikkakin askeleet pitenivätkin.

  Kun ojaa kaivavat miehet olivat jääneet tarpeeksi kauas ajattelin pysähtyä huilaamaan metsän reunaan. Otin kartan esiin ja katselin tilannetta, missä kohtaan suunnilleen olin. Tuntui kuin matkaa olisi enää noin sama matka kuin sieltä perheen luota tähän paikkaan. Minulla oli vielä evästä hiukan matkassa ja tietenkin sieltä talosta saatua vettä. Tankkasin itseni ja lähdin viimeiselle taipaleelle.

  Nyt oli päässyt Möhköön. Sieltä löysin ensimmäisen talon josta kävin kysymässä paikkakunnan runoilijaa. Olin hänet tavannut aivan sattumalta Helsingissä. Ja yhteiset sävelet löytyivät tavatessamme heti. Olimme tämän tapaamisen sopineet seuraavaksi kesäksi, ja nyt tässä ollaan. Olin päässyt omalla autolla aika pitkälle mutta sitten tuli rautateillä ongelmia. Tavarajunasta oli katkennut akseli ja niin oli juna jätettävä. Matka tuntui kohtuullisen helpolta kävellä perille mutta kun suunnistajan taitoa ei ollut lainkaan niin eksyin kuitenkin. Viisikymmentäluvun kartat olivat aika suurpiirteisiä. Kaikki rakennuksia ei ollut niin tarkkaan piirretty ja osa teistäkin puuttui. Sama oli teiden nimissä, nimiä ei teillä ollut lainkaan.
Runoilija löytyikin tässä aivan läheltä. Ei ollut enää pitkä matka kun tämän erakon tapaan.

  Saavuin runoilijan pihaan ja astuin rappuset ylös koputtaakseni oven. Mutta ovi aukesikin samalla ja tuttu mies hymyili katsoessaan minua. “Tervetuloa minun matalaan läpeeni. Huomasin varmaan jo, että olen maistellut hiukan viinaksia”. Astuin sisään ja riisuin repun selästäni pois. Lasi tuotiin heti minun eteeni pöydälle. “Otetaanko pienet hörpyt, että päästään paremmin tutuiksi”. Niin kolisteltiin kuppi ja toinenkin ja juteltiin tilanteista sieltä ja täältä. Runoilija Mällykkä oli iloinen mies. Hän osasi kertoa asiat niin hauskasti, että nauraa sain mielin määrin. Eikä meidän tänään pitänyt työasioista puhua ja tutustua oikein kunnolla. Kaikki sanomiset ja kertomukset olivat kaikki sellaisia, että ne olisi pitänyt saada kirjattua ylös. Ja vaikka filmille, että olisi saanut nauraa isompikin määrä ihmisiä. Saunassa käytiin ja pulahdettiin talon takana olevaan pieneen lampeen. Kylmää vesi oli, koska se tuli suoraan lähteestä. Mutta kyllähän sitä saunasta sinne meni ja kun vielä oli veren vauhtikin niin kova.

  Aamulla herättiin ääni möristen. Aine mitä illalla juotiin oli taiteilijan itse tekemää lientä. Ehkä juoman vahvuus oli hiukan liian kova. Mutta alkoi se päivä tästä lähtemään hiljalleen käyntiin. Siihen auttoi tietenkin runoilijan liemi.

  Iltapäivällä oltiin jo työntouhussa. Tarkoitus oli saada kirjoitettua näytelmäkirja kaksistaan. Pertti Mällykkä hoiteli humoristisen puolen tarinan etenemisen lisäksi.
Minulle jäi myöskin tarinan eteneminen ja nämä vakavammat puheenvuorot. Päivällä muutama tunti kirjoiteltiin ja iltaisin maisteltiin taas talonjuomaa. Aika kului leppoisasti ja mukavaa oli kun sai hauskoja juttuja kuunnella. Illalla koputettiin oveen ja ovi aukaistiin. Keski- ikäinen nainen seisoi ovensuussa. Ai Kyllikkihän se siellä on. Kyllikki käy minua välillä katsomassa. Joskus yhden päivän hän katselee, joskus menee parikinpäivää. Kyllikki istuutui meidän seuraksi ja hän sai myöskin lasin eteensä.

  Ilta kului leppoisasti. Naurua riitti kun Mällykkä aukaisi suunsa. Juttelua jatkettiin vielä saunan lauteilla, kun lopulta juomisen tuoma väsymys kaatoi meidät petiin.

 Talon isäntä heräsi naisensa vierestä ja minä toisen huoneen vieras sängystä. Päivällä jatkettiin kirjoittamista talon viinan kera. Näytelmä oli saanut jo valmiin rungon ja sitä aloimme sitten täyttämään. Jotenkin tekstiä syntyi vauhdilla, ehkä kyytipoika auttoi tilannetta. Yksi viikko tähän oli varattu ja tuntui, että se riittää hyvin. Korjauksia jää tekemään talon isäntä kun pirtti muutenkin rauhoittuu. Näin näytelmää rakennettiin eteenpäin, toivottavasti tilaaja oli tästä mielissään.

   Niin viikko kului ja minun oli lähdettävä pois. Kyllähän täällä olisi viihtynyt jos ei olisi talonviinaa tullut joka päivä. Nyt piti vain miettiä kuinka pääsisin junalle helpoimmin. Mällykällä oli tähänkin ongelmaan kuulemma ratkaisu. “Käydäänpäs katsomassa minun sotakonetta”. Astelimme ulos ja aukaisimme ulkorakennuksen oven. Silmäni pyöristyivät kun näin sivuvaunullisen moottoripyörän. “Se on Saksalainen pyörä. Löysin sen sodan loputtua tästä aivan läheltä. Kunnostin sitä kesäisin ja hommasin siihen Suomalaiset rekisterikilvet. Vahva jyskyttäjä se on ja on kiva käydä kaupassa kun ei tarvitse kävellä”.

  Lähdön hetki tuli väistämättä eteen. Oli reppu pakattava ja siirryttävä ulos. Mällykkä käynnisteli pyöräänsä joka viimein lähti päästäen sinistä savua ympäristöön. Minä kiipesin sivuvaunuun ja sitten sitä lähdettiin. Tuntui metkalta istua sivuvaunussa mutta matka kuitenkin taittui hyvää kyytiä kuitenkin. Kolmekymmentä kilometriä tuntui aivan pieneltä ajalta. Asemalla tuli Mällykkä vielä minua saattamaan junalle asti. Puristettiin kättä ja lopuksi vielä halattiin. “Lähetän sulle sitten rahaa kun sitä itsekin ensin saan. Nousin junaan ja kirjoittajakaveri jäi vielä vilkuttamaan kun juna lähti.

  Näin sain tutustua suureen runoilijaan. Itse hän ei pitänyt itseään mitenkään kummallisena ihmisenä, oli kuulemma vain mukavaa heitellä sanoja toisten sanojen perään.

Kuvat Hyvinkäältä

Piki