Kaverit ja vähemmän tutut.

  Oli sellainen päivä, kun en keksinyt oikein mitään tekemistä. Sitten sainkin aivan hullun ajatuksen. Jos menisin kaupungin keskustaan katselemaan, minne minun kaverit tai tutut oikein menevät. Olenhan asunut täällä Hyvinkäällä kuitenkin melkein 20 vuotta, että kyllä siinä ajassa on tullut jo tuttuja tässä kaupungissa.

  Puin vaatetta päälle, kun oli kuitenkin jo talvi, vaikka ei pakkasta ollutkaan kuin 1 aste. Seisoskelu kuitenkin paikoillaan saa nopeasti kylmän tunkeutumaan vasten ihoa.

   Nousin linja-autoon, koska omaa autoa ei minulla ole. Päätin pysähtyä aivan keskustaan, vaikka näin perjantai aamuna eivät vielä ravintolat olekaan auki. Päätin kuitenkin jäädä suuren kauppakeskuksen lähituntumaan ja seuraamaan tilannetta. Kaupan sisäpiha oli laaja, josta pääsi myöskin toiseen suureen kauppakeskukseen. Etsin rauhallisen paikan, jossa saisin olla tovin yksin. Uskoin kuitenkin, että joku tutuistani tulee heti minua häiriköimään. Tutuistani kuitenkin löytyy myöskin ihmisiä, joiden päätehtävänä on saada päivittäiset humalat juotua. Ja niitä ns. kavereita koitin välttää. Itse en ole mikään korkin päälle astuja, mutta nämä tutut ovat yksinkertaisesti tulleet siitä, että olen innokkaasti jäänyt juttelemaan näiden humalaisten kanssa. Heistä kuitenkin löytyy myöskin kivoja keskustelukumppaneita.

   Olin löytänyt melko mukavan paikan, vaikka olinkin hiukan kielletyllä alueella. Olin näet mennyt seisomaan seinustan viereen, jossa kasvoi korkeita pensaita. Siellä ilmeisesti saisin olla rauhassa jonkin aikaa.

    Suuri Citymarket oli avannut jo ovensa ja ihmisiä alkoi virrata sisään. Kaupassa olivat euron päivät, joka villitsi kaupunkilaiset täysin. Kaikki evät olleet edes kaupunkilaisia, vaan ihmisiä tuntui tulevan kauempaakin kaupoille tähän kauppaan. Olihan se yllättävää, kun hedelmiä sai kilon, yhdellä eurolla. Kaikki alennukset eivät koskeneet pelkästään hedelmiä, vaan muitakin tuotteita oli alennettu huomattavasti. Kiinnostavaa oli huomata, kun vanhemmat naiset jaksoivat kantaa kassejaan ulos kaupasta. Kuitenkin nämä naiset olivat jo aikoja sitten siirtyneet eläkeläisten suureen joukkoon. Ja eivät naiset sieltä yhden kassin kanssa tulleet, vaan kaupasta oli otettu toiseen käteen vielä muovinen kassi, joka kotona sitten joutuu roskapussiksi. Sillä sitä on kiva viedä roskat roskikseen, kun kassi on korea päältä, aivan virheetön, ja maksoihan se kuitenkin 20 senttiä.

   Tuttuja ihmisiä ei vaan näkynyt. Tai ehkä siellä meni tuttujakin, mutta hetkellisesti oli niin paljon ihmisiä liikkeellä, että hyvinkin siellä tuttuja oli. Ihmisiä parveili kaupan oven lähettyvillä. Siellä tutut tapasivat toisensa. Jotkut laittoivat tupakan huulilleen ja nuoremmat ottivat puhelimen taskusta, kun pääsivät kaupasta pihalle. Vanhemmat naiset soittivat Taksin hakemaan, koska ruokaa oli nyt niin paljon, että eivät kotiin jaksaneet niitä kantaa. Heillä varmasti oli hyvä mieli, kun pienellä rahalla sai evästä näin paljon. Mitä nyt Taksi sitä kilohintaa hiukan nostaa.

    Huomasin, että tämä ei ollut kovinkaan hyvä paikka kyttäillä ihmisiä. Tajusin, että eivät juopot nyt varmasti hedelmiä käy kaupasta ostamassa. Vaikka olihan kauppoihin tullut terävämpääkin kaljaa jo myyntiin. Menin hiukan sivummalle, ja hetihän täältä löytyi kolmen miehen porukka, joko teki inventaaria käyttämättömistä rahoista. Kallen ja Tuuren tunsinkin, mutta kolmas mies oli minulle aivan uusi tuttavuus. Enhän kaikki tietenkään voi tuntea, mutta kysyin kuitenkin hänenkin nimeä. Kaveri katsoi toisia ja minua silmiin ja kyseli, että mitä minä, sillä tiedolla oikein teen. Kalle sanoi, että Eki se on, luulee kai, että sinä viet sen johonkin. Eki siinä jotain mutisi, ei kai olisi halunnut nimeään lausuttavan.

   Selvyys tuli, että 50 senttiä pitää vielä jostain saada, että saatais jokainen kaksi tölkkiä kaljaa. Ajattelin antaa rahan pojille, niin pääsevät hekin viettämään viikonloppua.

   Täällä kirjaston puistossa näkyikin tuttuja enemmän. Hyvä ystäväni Kalliokummun Ritva odotteli viinakaupan aukeamista. Hän oli jo ruokatavarat ostanut, mutta oli jostain syystä unohtanut viinipullon ostaa. Hän kuulemma lupasi nauttia pullon sisällöstä yksin Vehkojan kaksiossaan.

   Kiertelin toisen mahtavan kaupan alapuolelle, eli Suokadun puolelle. Sieltä rauhallisin askelin käveli kaupasta ulos Raimo Lindelöf. Raimonkin kanssa halusin puhua. Hän on kuitenkin varsin merkittävä mies Hyvinkäällä. Hän on Hyvinkään Vuokra-asuntojen hallituksessa ollut monet vuodet. Samoin kuin mieskuoron toiminnassa Riihimäellä. Hänen kanssaan ei kyllä tule aika pitkäksi.  Näin se lähti tuttujen  tapaamiset hyvin käyntiin. Ehkä vielä löydän tuttuja, kun tässä kävelen hiljalleen.

  Kävelin Torikatua ylös, keskustaan päin. Vastaa tuli pari iloista kaveria, joita en nimeltä tunne. Kuitenkin he ovat olleet pelaamassa petanqueta Torikatu 19 joukkueessa. Eläkkeellä hekin ovat jo. Kuuluvat tuohon Raimo Lindelöfin joukkueeseen. Tämän kadun varrella on paloiteltu ihmisiä, joskus ennen, kun minä muutin asumaan Hyvinkäälle. Jatkoin kävelyä mäkeä ylös ja saavuin puistoon, suihkulähteen viereen. Paikalla oli yksi pitkäpartainen alkoholin kuluttaja. Kovin apealta näytti hänen elämänsä. Ehkä rahat loppu ja kylmyys tahtoi tunkeutua paidan alle. Jätin hänet kuitenkin, koska häntä en tuntenut kovinkaan hyvin.

   Jatkoin Hämeenkadulle, ja päätin pistäytyä katsomassa Check Inn kulmille, mikä siellä on tahti. Kello oli jo puolenpäivän ohittanut, että varmaan hätäisemmät alkavat viettämään viikonloppua. Iltapäivän aurinko alkoi laskemaan kohti vanhan kirkon taakse. Niinpä se loi viimeiset kirkkaat säteensä pitkin Hämeenkatua. Ravintolan oven ympärillä oli jo porukkaa. Osa veteli tupakkaa terassilla. Katselin touhua toiselta puolen katu. En kuitenkaan viitsinyt mennä lähelle ovea, sillä kuitenkin siellä olisi ollut joku tuttu, joka olisi huudellut minut sisälle. Tuttuja ei näkynyt ulkopuolella, onkohan minun kavereista tullut raittiita. No voinhan itsekin kyllä sanoa, että ei tuo viina ole enää minullekaan maistunut kuin silloin ennen.

    Jatkoin matkaani takaisinpäin, kohti Uudemmaankatua. Ja saavuin sillalle, josta junat vilistelivät kohti Helsinkiä ja pohjoista. Tästäkin on moni epätoivoissaan hypännyt alas. Ja vielä varmimmin kun on odottanut junan saapuvaksi samaan rytäkkään. Siinä sitä kaverit menevät aika tunnistamattomaksi. Lähdinkin pois sillalta seisoskelemasta, etteivät tule pahat ajatukset mieleeni. Ja voihan siinä joku soittaa poliisitkin paikalle.

   Menin Jussintorin takapuolelle katsomaan toria. Torilta olivat kauppiaat jo lähteneet pois. Jokunen kävelijä vielä tuli Prismasta, kantaen kauppakasseja. Nyt tuntui olevan sellainen ”kuollut hetki”. Vaikka kaupat ovatkin vielä auki ja työläiset kohta saapuvat koteihinsa mistä asti kukakin tulee, niin nyt mennään ilmeisesti odottamaan isiä kotiin, että päästään autolla lähtemään kauppaan. Suomalaiset kun ovat oppineet shoppailun.  Vaikka ei olisi mitään ostettavaa, niin pitäähän sitä käydä kaupoissa katsomassa eri tuotteita. Vaatteita hypistellään hihoista, ja kun useampi sitä tekee päivästä toisiin, niin kauppiaalla roikkuu likaisia uusia vaatteita henkareissa. Ei täällä tuntunut enää olevan mitään tekemistä. Ei tämä ollutkaan hyvä juttu. Ehkä tämä olisi onnistunut kesällä paremmin.

   Kävelin rautatieasemalle ja hyppäsin Hakalan bussiin. Menin kotiini nuolemaan haavojani ja keksimään jotain uutta juttua. Ajattelin kotimatkalla, että ehkä olemme tulleet vanhoiksi. Ehkä iloitsemme pienistäkin asioista yksin tai kaverin kanssa kotona, ei siihen tarvitse juhlia järjestää.

piki