Mitä se Tapio taas keksii.

Niin oli taas heinät laitettu seipäälle ja myöhemmin viljat puitu. Samalla töngittiin juurikkaat maasta ja vietiin kellariin odottamaan talvea.

 Yöt kylmenivät ja maahan laskeutui aamuisin jo valkoinen vaippa. Talvea odoteltiin kun pieni pakkanen jo päivisinkin piti ilman oudokseltaan kylmän kalseana.

  Kaikki oli taas tehty talven varalle. Lehmille oli syötävät valmiina talveksi. Saunapuut oli korjattu liiteriin. Puitahan tarvittiin myöskin hellan ja uunin lämmitykseen. Nyt saa talvi tulla.
Perheen isä oli hakenut jo potkukelkat, lasten mustat sukset ja muutkin kolat ja lapiot vintiltä alas. Lasten monoihin oltiin suutarissa teetetty puolipohjat ja isä oli niihin tehnyt kuumalla rautapuikolla reijät jotka kävivät hyvin siteisiin.

  Talvi joka saattoi jo olla pysyvä, tuli joulukuun alussa. Lunta satoi kaksi päivää joka ensin tuli pyrynä ja sitten se muuttui hiljalleen satavaksi lumeksi. Lapsilla oli hauskaan kun saivat lumen kanssa telmiä. Pakkaset taas nousivat kolmeenkymmeneen asteeseen. Kouluun käveltiin noin puolitoistakilometriä. Varpaat tahtoivat kengissä paleltua, että piti kenkien päälle laitttaa vielä paksut villasukat. Nyt oli lämmintä kävellä kun vain posket suojasi kaulaliinoilla.

Talvea vietettiin rauhallisesti. Lapset tietenkin laskivat mäkeä ja hiihtelivät kotona. Mutta sitten illalla huudettiin lapset sisään ja laitettiin vaatteet taas kuivumaan pellin varteen ja tuolien sarjoille. Isä lämmitti uunit ja äiti rakenteli lämpöisen hellan vieressä iltaruokaa. Lapset punaisissa poskissaan odottelivat vatsantäytettä.

Näin päivät kuluivat ja vanhaa radiota kuunneltiin. Radio oli jo vanha. Kanavat eivät tahtoneet pysyä kohdillaan. Särinää ja vinkumista alkoi heti kuulumaan kun jotain jännään lapsetkin radiosta kuuntelivat. Noita Nokinenä oli heidän suosikki. Äitiäkin peloitti koko lasten ohjelman kuunteleminen. Mutta radio oli kaiketi tullut jo elämänsä päähän. Ei siitä koskaan puhuttu ehkä se oli vanhempien asia ostaa uusi tai kuunnella tätä vanhaa sähisijää. Virrankin kun otti radiosta pois jutteli radio vielä minuutin verran. Sitten kuului poksahdus ja radiosta meni valot pois, ehkä se sitten sammui.

Viikonloppuisin käytiin lämmittämässä sauna. Kolmetuntia piti vähintään sitä kertalämmittäistä kiuasta lämmittään ennenkuin se häkälöylyjen jälkeen oli valmis ottamaan likaiset ihmiset parveen istumaan.
Ensimmäiseksi kävivät perheen kolme nuorempaa poikaa saunassa ja sitten viimeisenä kävivät vanhemmat. Ja niin kävi tänä lauantainakin. Lapset tulivat juuri saunasta ja vanhemmat olivat juuri menneet saunaan. Oveen kolkutettiin ja heidän vanhempi veli toi isoa pahvilaatikkoa sisälle.
Pienemmät velipojat kävivät seisomaan laatikon ympärille tietenkin. Vanhin veli, joka ei enään asunut kotona, aukoi laatikon. Lapset vuoron perään kyselivät, "mikä toi on". Veli nosti uuden radion laatikosta.

 Se oli hieno kapistus. Veli otti vanhan radion pois kaapin päältä ja laittoi uuden radion samalle paikalle. Sitten hän laittoi kanavat paikoilleen ja vieläpä sille kanavalle josta tulevat Lauantain toivutut ohjelma. Lapsille hän näytti yhtä nappulaa josta radio sammuu.

Vanhemmat tulivat saunasta ja lapset kilvan ketomaan mitä oli oikein tapahtunut. Tapio oli keskimmäinen poika kotona olevista lapsista. Hän oli erittäin vilkas, ehkä liiankin vilkan lapsi. Vanhemmat koittivat kuunnella mitä lapset kertoivat. Tapion ääni kuitenkin kantautui korkeammalle niinpä toisten lasten ääni jäikin liian matalalle tasolle, että eivät vanhemmat niitä kuulleet.

Kun lapset olivat saanneet kaikki asiat kerrottua, rauhoittui perhe kuuntelemaan uutta hienoa radiota. Lauantain toivotut alkoivat ja sitä alkoivat vanhemmat kuuntelemaan. Tapio kuitenkin muisti vielä erään asian mikä oli pakko vielä kertoa. "Minä näytän mistä se radio sitten sammuu". Ennenkun kumpikaan vanhemmista kerkisi hätiin, painoi Tapio nappulanta ja radio sammui. Vanhemmat jäivät hölmistyneinä katsomaan toisiaan. Isä kyseli, "Mistähän se sitten aukeaa". Tapio nosteli olkapäitään. Niin oli radio mykkä ja kukaan ei uskaltanut koskea mihinkään nappulaan.

 Ja kun vielä vanha radiokin oli viety pois, eli perhe aikaa ilman mitään viihdekeskuksesta tulevaa ääntä. Nyt elettiin aikaa ilman radiota. Sellainen kapistus oli kaapin päällä mut kun ei sitä saannut mennä kukaan säätelemään. Odoteltiin jos vanhempi veli tulisi huomenna käymään ja opastamaan vanhempia hiukkasen enemmän.

Hänellä kun sattui olemaan niin kiire asentamaan erääseen paikaan vielä televisiota. Sellainen masina teki tuloaan kiihtyvällä vauhdilla. Ei siitä televisiosta kukaan oikein mitään ymmärtänyt. Ainoana tietona oli, että siinä liikkuu kuva. Tälläistä vempaina veli meni asentamaa isohkoon maatilaa. Sekin oli kovaa hommaa kun pakkasta oli ja lunta melkein metrin verran. Pitkä anteeniputki piti saada katolle pystyyn ja liittää johto siihen kovassa pakkasessa. Ei varmasti ollut kovinkaan herkullista työtä ja varsinkaan vielä pimeällä.

Tulihan veli seuraavana päivänä käymään ja antoi opastusta vanhemmille radion käytöstä. Tapiota vielä neuvottiin, että hän ei saa mennä painelemaan nappuloita ominpäin. Mutta Tapio oli sellainen lapsi, että aina hän keksi kaikenlaista ja oli melkeinpä aina äänessä.

Talvi vankisti otettaan ja Joulu läheni. Eivät lapset siitä joulun odottelusta oikein mitään huomanneet kotona. Koulussa kuitenkin askarreltiin jouluisia kortteja ja radiosta kuului välillä jouluisia ohjelmia.
Mutta kun äiti alkoi leipomaan joulupipareita ja laittoi joululaatikoita uuniin, silloin tuntui joulun olevan jo aika lähellä. Ja vielä se, että isä lähti lasten kanssa hakemaan kuusta metsästä. Siinä tapahtumassa oli jotain outoa ja kummallista joka sai lastenkin päässä ajatukset surraamaan. Joulu-Pukille piti kirjoittaa muistivat lapset. Kuusi kun oli saatu metsästä asettuivat lapset pöydän viereen kirjoittelemaan pukille. Listoista tuli pitkät. Ehkä lapset osasivat tajuta, että kannattaahan sitä pyytää kun ilmaiseksi saa.

Koitti aattoaamu ja isä toi kuusen sisälle. Lapset koristelivat kuusen pikavauhtia. Äiti viimeisteli tarjottavia ruokia vielä joulukuntoon.
Vaikka Tapio oli vilkas ja aina säheltämässä jotain luvatonta, niin Joulu-Pukista hän halusi olla kaukana. Niinpä hän valitsi sellaisen tuolin joka oli kaikkein kauempana olkkarin ovesta. Pukista hän ei pitänyt muuten kuin että se tuo lahjoja. Vai oliskos kahden vanhemman veljen pelottelut menneet perille, että sieltä voi tulla risupakettikin kun aina sähellät etkä aina ole kiltti.

Piinaava pukin odettelu jatkui heti aamusta alkaen. Varatuilla paikoilla piti istua ettei kukaan niitä paikkoja vain vie.
Tuli kutsu saunaan. Lapset eivät tahtoneet enään saunaan lähteä sillä pukki voi tulla juuri samaan aikaan. "Ei se tule" vakuutti äiti ja isä vuoronperään. Sillä hekin käyvät vielä lasten jälkeen saunassa.
Poikien kaksi vanhempaa veljeä tulivat myöskin kotiin. Näin se oli aina ollut, että lapset tulevat syömään jouluruuat kotiin, se oli äidin käsky.

Isommat veljet kävivät välillä ulkona koputtelemassa seinään ja nuoremmat lapset naamat valkeana pelkäsivät sisällä, että nyt se pukki tulee. Äitikin tuli jo saunasta mutta isää ei vaan kuulunut. Taas se isä on liian kauan saunassa eikä tietenkään näe pukkia taaskaan huusivat lapset. Heillä oli jo paniikin tuntuinen odottelu ottamassa hermoon.

Oveen kolkutettiin ja isää ei vain kuulunut saunasta. Pukki asteli sisään ja lapset jännittyneinä istuivat tuoleillaan pitäen käsillään kiinni tuolin istuimistaan. Pukki kyseli, että "Onko täällä kilttejä lapsia". Syvä hiljaisuus valtasi lasten suut. Vanhemmat veljet alkoivat lapsia hiukan auttamaan että pukille pitää vastata. Sitten kuuluikin hoiperteleva "on" sana tulevan lasten suusta.
Lahjoja pukki jakoi tasapuolisesti kaikille lapsille yhtä paljon. Pukin säkki tuli tyhjäksi ja pukki toivotteli kaikkille Hyvää Joulua.

Lahjoja ruvettiin kiireellä aukaisemaan paketeista. Isäkin lopulta pääsi saunasta pois. Mutta eivät kerkineet lapset paljon häntä huomaamaan kun lahjat piti saada äkkiä paketeista pois.

Illalla kun oli jouluruoka syöty kuului sellainen jytinä, kun seinään olisi nyrkillä hakattu. Isä kävi katsomassa kuka siellä oikein jytisteli. Hän tuli takaisin sisälle suuren säkin kanssa. Säkin päällä on lappu jossa luki seuraavaa. Pukilta unohtui yksi säkki. Olen pahoillani kun en enään kerinnyt sisälle. Ja taas avattiin lahjoja.

Todellisuudessa tämän säkin oli tuonut koulun opettaja. Hän ei tohtinut jäädä kylään koska oli joulu. Hänellä ei ollut enään vaimoa sillä hän oli palanut edellisessä paikassa kun heidän koti oli palanut.

Niin oli joulu mennyt ja vatsat olivat pyöristyneet äidin maittavista jouluruuista. Seuraavaksi tulikin Uudenvuoden viettäminen.

Lapsille oli luvattu, että he pääsevät katsomaan raketteja kun ensin alkuillasta nukkuvat. Se oli lapsille suunnaton elämys ja kun vielä isäkin oli ostanut muutaman raketin.

Näin vietettiin talvea eteenpäin. Välillä tuli suojaa niin pääsivät lapset rakentamaan lumilinnaa ja ukkoa pihalle.

Ja kun suojasään jälkeen keväällä tuli pakkasta pääsi hangille luistelemaan suksilla aivan lumen pinnalla.

Ja niin alkoi aurinko nousemaan aina vain ylemmäksi ja loi lämpöä. Lumi alkoi sulamaan ja kevät kiireellä alkoi tulemaan. Ei kestänyt kauankaan kun Valko ja sinivuokot värittivät maan.

Niin oli jo kevät pitkällä ja isä alkoi kylvämään peltoja. Eihän tämä paikka mikään iso ollut mutta pari
lehmää, sian ja lauman kanoja se piti hengissä.
Kesällä pääsivät lehmät ulos. Kyllä olivat vanhat lehmät iloisia kun hyppivät ja juoksivat niityllä. Sama ilme tuli nuorenpiin lapsiinkin. Vanhakottikärry otettiin käyttöön. Siinä oli rautapyörä. Tapio halusi olla aina kyydissä ja sitä poikaa sitten kärrättiin mäkeä ales monituisia kertoja. Niin taisi mennä pojan sisuskalut sekaisin kun hän alkoi päästelemään alleen öisin. Hän kärsi kuin myöskin äiti tästä jatkuvasta pyykinpesusta. Isä viimein otti kottikärrystä pyörän pois, etteivät lapset pääse enään rilluttelemaan.


Niin monen monta tapahtumaa kesällä tapahtui. Tapio kiusasi välillä isompaa veljeään kun hän puukolla veisteli kaarnavenettä. Lopulta Armas otti kirveen ja lähti ajamaan Tapiota takaa. Tapioa nauratti sillä hän uskoi, että ei veikka sillä kirveellä häntä selkään lyö. Tapion nauraessa, juostessa karkuun veljeään alkoi välimatka kaventua. Nyt oltiin jo niin lähellä, että kirveellä olisi ylettynyt Armas lyömään Tapioa selkään. Mutta samalla äiti huomasin poikien todenperäisen juoksun elämäs ja kuolemasta. Hän asettui rappusille ja kerran karjaisi "Pojat". Pojat pelastyivät ja lopettivat juoksemisen heti.

Jälleen tuli syksy. Isä lainasi naapurista hevosen ja kärryn ja silloin aloimme kuljettamaan ensin heinät sisälle. Ja kun aikaa kului kävi naapuri niittämässä viljat ja perhe laittoi viljat seipäille kuivumaan. Ja kun kauniit syysilmat olivat kuivatteneet viljat, ne kyydittiin samalla hevosella sisään.

Ja se puimakone josta alussa oli kuva oli sisällä ladossa. Naapuri tuli traktorilla sitä käyttämään ja sillä koneella puitiin sitten viljat. Koneen perässä oli olkilietso joka pöllytti pahnat ylisille jossa perheen pienemmät pojat olivat sotkemassa olkia, että mahtuivat sinne paremmin.
Kun viljat olivat puitu asteli ylisiltä kolme mustaa poikaa. Pölly oli tehtävänsä tehnyt. Niistäessä tuli mustaa räkää. Mutta onneksi sauna oli lämpimänä, jonne pojat ensimmäiseksi pääsivät. Harmi kun ei ollut kameraa lähettyvillä, olisi saatu mustista pojista kuva.

Jos vielä katsottaisiin yhtä poikien tempausta. Äiti ja isä menivät naapuriin kylään. Radion tuonut veli oli pyydetty vahtimaan poikia. Vahtijalle oli tarkkaan ilmoitettu, että poikia ei saa päästää puimakonetta käsin pyörittämään.
Pojathan tietenkin tiesivät kun isä oli aina valistanut, että puimakonetta ei saa pyörittää käsin. Eihän pojat sitä tietenkään halunneet muistaa vaan illalla piti hiipiä latoon puimakonetta pyörittämään. Iso veli oli kuunnellut ääniä ja lähti juoksemaan ladolle.

Veli urheilija tyyppinä juoksi ladolle mutta törmäsikin tietämättään hämärissä piikkilankaan. Piikkilankaa pidettii pihatien poikki pidettynä kun lehmät ajettiin pellolta navettaan lypsylle. Niin oli tänäänkin lehmät sisään ajettu ja Tapion piti laittaa piikkilanka sivuun. Eipäs vaan Tapio ollut taaskaan sitä muistanut ottaa edestä pois. Niinpä radion tuonut veikka juoksi hämärissä suoraan noin metrin korkeudella olevaan lankaan. Veikka oli juuri sisällä kokeillut uutta suunnistuspukuaan joka päällään hän sitten ladolle lähti.
Piikkilankaan törmäsi velimies. Katkerana hän irroitti itsensä langasta ja kipeää teki. Hän vetäytyi takaisin sisälle katsomaan haavojaan ihossa. Uusi suunnistuspuhu oli halkeillut monesta paikasta.

Pojat jatkoivat puimakoneen pyörittämistä kun eivät veljen piikkilankaan juoksemisesta tienneet mitään. Aikansa he vielä konetta pyörittivät mutta kun kukaan ei heitä tullut poiskaan hakemaan päättivät he mennä itse hoitajaa katsomaan.
Siellä isoveikka ompeli uuden puvun haljenneita kohtia yhteen. Mitää sapiskaa tästä ei tullut vaan Tapio kyllä se itsekkin tiesi, että minunhan se lanka piti siirtää sivulle.

Kaikkea aina tapahtui kun Tapio oli mukana. Eräänä kesänä ennen juhannusta Tapiolla jälleen välähti. Yleensä maalla tuotiin metsästä koivu seisomaan portaiden viereen. Koko Tapion oma perhe istui kahvipöydässä. Tapio sanoi vain kerran "Nyt välähti" ja lähti juoksemaan ulos. Hänellä oli tarkoitus postilaatikon vierestä ottaa koivu ja laittaa se vanhojen rappusten oksanreikään. Isä huomasi ensin, Että aikooko Tapio kaataa ton koivun. Isä aukaisi ikkunaa mutta äiti kerki juosta nopeammin ulos ja huutaa kovaa pojalle, "Jätä se koivu rauhaan". Siihen pysähtyi Tapion linkkuveitsellä tekemä yksi pieni viilto.

Isä oli tätä koivu säästänyt koska se oli joka puolelta yhtenäinen ja kaunis.

Päätän tämän Tapion vilkkaasta mielikuvituksesta kirjoittamani kertomuksen tähän. Vilkkaita lapsia löytyy tietenkin muistakin perheistä. Mutta maalla sai aina tietenkin varoa kun oli kirveitä talikoita ja puukkoja aina saatavilla. Tapion käteen jos olisi sattunut vaikka nyt kirves, mitähän silloin olisi tapahtunut.



Loppu

piki

Ei koskaan hyvin

Tämä mössöttäjäkone on saannut minussa ihmeitä aikaan. Kahdessa viikossa on painoni pudonnut kaksikiloa. Eihän sitä oikein vielä missään näy mutta itsellä on ollut jo helpompi olla. Erilaisia sekoituksia olen tehnyt ja aamusta olen juonnut yhden lasin ennen muita aamupaloja. Ne kaikki muut, kuten valkoiset leivät esimerkiksi ovat vain muisto entisestä elämästä. Kyllähän minä vaimon tekemiä pullia ainakin yhden maistan, en halua selkääni ottaa.
Mutta nyt ei pakota vatsassa niinkuin ennen. Olenhan minä annoksiakin pienentänyt huomattavasti tietenkin.

Kaikenvärisiä juomia olen siis juonut. Ennen meni vain kirkkaita juomia mutta kun ne ovat melkein nyt erilaisten syiden takia jäänneet melkein unoduksiin. Hyvä viinäpää, siitä on melkein  muisto vain.
Jotenkin nämä pirtelöt maistuvat paremmilta kuin söisi suoraan yhtä hedelmää. Onhan se tietenkin selvä asia, sillä pirtelöön menee useampaakin hedelmään kerralla.

Kummasti sitä höynähtää tälläinen vanha ukkokin vielä. Olenhan minä hedelmiä ja yleensä kaikkia maassa kasvaneita juttuja syönnyt aina. Mutta en tälläisessä mitassa. Välillä syöminen hiukan laantui ennenkuin tajusin valmistella niitä vihanneksia eri muodossa. Ja taas pirteys heräsi niiden valmistukseen. Ja tässä taloyhtiössä on niin pirteä puheenjohtaja, että pirteyttä pitää naamaan saada että pysyvät huulet iloisella mielellä.
Tässä päivänä muutamana oli ilmaislehdessä Hyvinkäällä erään naisen kirjoitus kuinka hän on alkanut syömään pelkkiä vihanneksia. Lehteen oli painettu myöskin osoite missä voi käydä katsomassa videoita. Tietenkin minäkin halusin käydä katsomassa kuinka joku toinen porkkanoita syö. Ne olivatkin Englanninkielellä varustettuja. Kirjoitin sinne alle, että voisinhan minäkin näitä katsella jos ymmärtäisin jotain.
Samana päivänä tuli viesti "Teen suomenkielisen version jos annat vähän kysymyksiä hänelle". Muutaman kysymyksen hänelle annoin ja kolmen päivän päästä tuli viesti, että video on katseltavissa. Voitte tietenkin käydä katsomassa kun kirjoitatte You Tubessa hakuun nimen Eeva Sivula. Ja sitten vasemmalta katsotte kuvien alta missä lukee Keijo. Ei hän nyt kaikkiin mun kysymyksiin vastaillut mutta kehui kuitenkin muo aivan tuntematonta ihmistä. Tämä Eeva Sivulakin asuu Hyvinkäällä.

Tämä meidän muutto on edennyt pikkuhiljaa. Aikaahan meillä on ollut kun on kahden kuukauden irtisanomisaika. Huomenna mennään katsomaan entisen asunnon tarkastajan kanssa, ollaanko eletty sopuisasti. Onko seiniin tullut nyrkin suuruisia reikiä, että korvaamaanko joudutaan. En ainakaan itse ole niin suuria reikiä huomannut ja taulujenkin naulojen hakkaamiset lopetin kun huomattiin asumisen olevan määräaikaista. No sen sitten näkee huomenna kuinka meidän käy. Mutta sen lupaan, että muuttosta en enään puhu.

Kyllähän sitä muuttoakin tekis jos saisi kavereita töihin. Kyllä se tietenkin on sellainen aika rääkki homma, että en ilmeisesti itsekkään kovinkaan mieliisti lähtisi moiseen hommaan mukaan jos pyydettäisiin.

Kyllä on Suomen kesä kovinkin vaihtelevainen. Aivan kuin DNA:n mainosta katselisi. Ensin oli kylmää alku kesä. Paleltiin ja hypittiin ulkona että tarkeni. Selville ihmisille se oli rankkaa. Suuret väristykset tuli kun näki mäyrälaatikkoa kantamassa jonkun rähjäisemmän ukkelin t-paita päällä. Kyllä siinä alkoi hieman jo ajattelemaan, menenkö viinakaupassa käymään. En vaan mennyt, ja palelin.

Sitten iski helle. Sanomattoman kuuma ilma levisi vartalolle ja iski hikipisarat yölläkin pintaan. Ei tuon nukkumisen pitäisi niin raskasta olla, mutta taitaa se sittenkin olla raskasta puuhaa. Siinä sitä helteen kanssa painittiin ja työtätekevä kansa hikoili pelkästä ajatuksesta jos piti työpaikalle kävellä. Hienoahan sitä olisi olla järvenrannalla ja pulahdella välillä levien joukkoon. Mutta siinä sitä oli nyt lämmintä ilmaa jota jokainen huusi alkukesällä. Ei sitä osata olla koskaan tyytyväisiä.

Ja nyt sitten tuntuu satavan päivästä toiseen. Ei sateet muo oikein haittaa mutta on niitäkin joita se tuntuu haittaavan. Tietenkin jos juurikkaat jäävät keräämättä pelloilta niin se kyllä harmittaa.

Välillä piti oikein laittaa lauluksi, että sai sisällä ajan kulumaan. Vaikka kerkihän eräs kaveri jo hoitamaan mulle erään haastattelijankin paikalle. Olin alkuunsa ymmälläni kun eräs nainen mulle soitteli. Paluumuuttajasta puhui ja lupasi ottaa valokuvaajankin mukaan. Kuvaaja nyt taitaa olla aivan turha juttu. Kukas tälläistä ylipainoista ukkelia nyt viitsii katsella lehden palstoilla. Katsotaan nyt sitten minkälaisen tekstin hän minusta kehittelee.

Kohta kun päästään normaaliin päivärytmiin niin eiköhän taas kirjoituksia ala pukkaamaan bogiini. Se on sellaista kun on pienet aivot niin ei sitä niin helposti pysty kahta hommaa kerralla tekemään. Kävihän niin eräälle tytöllekkin kun hän kävellessään jalkakäytävää heitti purkan suuhun niin käveli ojaan. Niin kävi samalla kävelyreissulla monesti. Vasta kun usean tieltäkävelyn jälkeen sattui purukumi putoamaan suusta niin taas pysyi tyttö tiellä.
Kyllä minä tosiaan uskon, että kirjoituksia alkaa tulemaan kun saan kaikki asiani siihen pisteeseen ettei tarvitse niistä enään huolta kantaa. Kaunis kiitos vaan lukijoille joita tuntuu olevan mun mittakaavan mukaan jo suuri joukko. Kyllä Teidän vuoksi kannattaa kirjoitella. Kommetteja toivoisin vai onko Teilläkin sama vika kun mulla. Itse kun luen myöskin kaikkien lukijoiden kirjoituksia ja koitin kahdelle kirjoittajalle lähettää viestiä niin ei se mennyt millään ilveellä perille. Lopulta otin Omaanblogiin yhteyttä niin johan illalla pääsin kirjoittelemaan viestejä.

Taitaa olla nuoren tytön vatsa, mutta tähän itsekkin pyrin. Sitä en vielä tiedä mihinkä tyhjä riippuva iho oikein laitetaan kun olen laihtunut. Ei kai se enään vanhemmalla ihmiselle mihinkään kutistu vaikka jumppaakin tietenkin täytyy. Siitähän taas yksi murheenryyni löytyi. Kovin tuntuu ällöltä kantaa tyhjää vatsanahkaa aarteen peittona. Vaikka ei sillä enää oikein muuta hyötyä ole mutta siitä on hyvä pissaa. Täytyisköhän sitä vaan laihdutta pikkuhiljaa eikä vetäis vatsaa aivan montulle kuitenkaan. Jos sen vatsanahkan kanssa sattuu vielä tulemaan ongelmia.

Mistähän nämä kivet aina tulevat mieleen ja niitä tällekkin palstalla useasti sirottelen. Onkohan siinä nyt jokin tarkemman selvittelyn aika edessä. Tai pitäiskö mennä vaan suoraan lääkäriltä apua pyytämään.
Itse en kivistä suuremmin välitä. Kivi kengässä on tuskallinen olotila. Onhan kivissä tietenkin hienoja muotoja. Tarkemmin kun kiviä katselee, löytyy niistä esimerkiksi kasvojen malleja ja muitakin kuvioita.
Monethan siroittelevat kiviä pihoilleen polkujen varsille. Eikä sekään vielä riitä, että löytäisi kivia omastatakaa omasta pihasta. Niitä pitää mennä oikein ostamaan. Rakentamisen alkuvaiheessa tulee monestikkin kivistä huolta. Juuri siihen mihinkä pitäisi monttu kaivaa tuleekin kivi vastaan. Tietenkin sitä ajattelee, että kaivetaan kivi pois, että saadaan monttu kaivettua. Tietenkin se kivi menosti osottautuu vallankin suureksi. Kaivaa joutuu yötä/päivää, että kivi jotenkin saataisiin työnnettyä sivuun. Monesti kaivauksesta tulee suuri ja voi joutua hankkimään räjäyttäjän paikalle. Ja minä se vaan kiviä keräilen tälle blogille. Kyllä lääkärissä käynti tulee vahvasti esille.

Vaalitkin ovat jälleen tulossa. Itsekkin päätin lähteä "tukemaan" erästä hienoa politiikkoa Hyvinkäältä. Hyvinkää on ollut pitkään ilman eduskuntavaltuutettua. Mutta nyt on Hyvinkäältä löytynyt hieno, lukenut ihminen joka on ollut jo kauan politiikassa mukana.
Irma Pahlman, oikeustieteen tohtori, varatuomari, MBA yliopettaja. Häntä minäkin kannatan omilla voimavaroillani. Paikkakunnan ilmaislehdessä oli valtuutettuehdokkaan vieressä nimilista. Minunkin nimi sieltä löytyi. Ammatiksi oli laitettu "vapaa kirjoittaja", sellaisella nimityksellä nyt sitten mennään ja nautitaan uudesta vapaan kirjoittajan ammatista.

Sirkus tuli kaupunkiin. Pitkä autojono sirkuksen autoja suuntasi aivan meidän ikkunan alle jäähallin parkkipaikalle. Mutta ei juossut lapsia perässä kun joskus aiemmin. Nyt pääsevät sirkukset ja tivollit melkein salaa esityspaikoille. Tuleehan sentään mainokset jo aiemmin teiden varsille.
Nyt täyttyvät kadunreunat katselijoiden autoista. Hilpeät ja iloiset perheet suuntautuvat sirkusta katselemaan. Ja takaisin tullessa tulee kiukkuisia katselijoita takaisin autoon. Lapset ovat vihaisia kun ei jokaiseen laitteeseen päästy tai ei voitu mennä niihin toista kertaa. Vanhemmat tietenkin ovat totisia palatessa autoilleen. Niin on laiha taas pussi, että millä sitä tullaan toimeen seuraavaan tiliin saakka. Näin se elämä menee, toisista tulee kiukkuisia ja toisista hymyileviä ihmisiä.

Tämä oli aivan pieni kertomus, mitä minulle on oikein tapahtumassa. Katsotaan nyt sitten miten hommat etenee mun kohdalla.
Ehkä ensiviikolla pääsen kirjoittelemaan oikein kunnolla kun olen kaikki juoksevat asiat saannut järjestykseen.



LOPPU
piki

Metsätiet

Muistatko nuoruuttasi kun ensimmäisillä menopeleillä piti päästä tytön kanssa viettämään kahdenkeskistä aikaa.

Minunkin kotikulmilla oli paljon kapeita metsäteitä. Mäntynummia kierteli kapeat tiet jotka valoisalla ilmalla antoi kuntoilijoille hyvät lenkkimaastot. Illat taas täyttivät nuorten rakastelijoiden autot nämä tiet.

Selväähän se oli, pitihän nuortenkin kokeilla sitä rakkauuden lähdettä, miltä se rakkaus siltäkin kulmalta näytti ja tuntui. Eihän sitä voinut nuoret kodeissaan paljonkaan rakkauuden toimia harrastaa. Kolmekymmentä vuotta taaksepäin oli kuitenkin asunnot pieniä. Ei tätä tointa päässyt kuin maalla heinäladoissa harrastamaan. Ja tietäähän sen, ettei sekään mitenkään ihanalta tuntunut. Heinän tupsuja ja timotein pätkiä sai housuista vielä monta päivää nyppiä pois. Ja talvella heinälato oli kylmä paikka rakkauden tointa harrastaa.

Mutta kun nuorilla miehillä tuli ikää tarpeeksi että pystyi autokoulun suorittamaan. Ja isältä sai sen verran lainaa, että pystyi jonkinnäköisen autonrämän saamaan. Löytyikin rakkauuden viettoon oiva väline. Ja kun vielä metsätiet antoivat sijainnille oivan paikan.

Autoja oli siihen aikaan Simca 1000, Volkkareita, Pösöjä ja oli joskus joku Mossekin löytänyt apumiehen paikalle jonkun kauniin tytön. Metsäteille ei voinut mennä päivisin. Silloin lenkkeilijät, marjastajat tai vain jokin metsäteitä asteleva satunnainen kulkija pääsi hauskat ilot lopettamaan. Ikkunathat menivät kyllä nopeasti huuruun mutta ei se kivalta tuntunut jos auton ympärillä olisi joku ihminen kävellyt. Illalla piti nämä ilon hetket paremminkin tehdä. Eihän metsäteillä nyt tietenkään autoja aivan vierekkäin ollut. Kyllä jokainen rakkautta kaipaava halusi löytää ilonhetkille rauhaisen paikan.

Yleensä suosituimmat paikat löytyivät helposti. Jos päivisin sattui näillä teillä kävelemään huomasi paperien määrästä hyvän ja suositun paikan. Olihan niillä paikoilla niitä ohkaisia pakkauspussejakin, eri värejäkin löytyi. Myöskin paikallisen nakkikioskin syömäämättömiä lihapiirakoiden kantojakin paikalla oli. Se on se rakkauuden tapahtuna ja siihen ryhtyminen niin nopeata puuhaa, että kaikki muut toiminnat silloin pitää keskeyttää. Ja eihän se mukavalta tunnu jos joku siinä rakkauuden asennossa pistelee samalla lihapiirakkaa suuhun. Halut kanssarakastajalta kyllä äkkiä lopahtaa.

Voi sitä aikaa jota monetkin saivat elää. Joku siinä kertoi Volkkarin olevan talvella aika kylmä auto. Ja ei siinä tahtonut ikkunat aukea leikin päätteeksi kun piti tältä asemapaikalta lähteä liikkeelle. Kovaa piti ajella että autossa oli paljon kierroksi. Silloin alkoi tuulilasi hiukan aukeamaan jäästä.

Taas oli voitu suorittaa kauniit tyttö/poika lähentelyn seuraukset, ilman että vanhemmat asiasta eivät tienneet mitään. Salassahan kaikki tekeminen tuntui vieläkin paremmalta.
Volkkarin oli tämä poika jo ensimmäisen talven jälkeen vaihtanut vanhaan Pösöön. Nyt uutta talvea odotellessa kaikki tuntui erittäin mahtavalta. He saivat hoitaa lemmiskelyt lämpöisessä autossa. Mikä sen parempi onkaan kun vain odotella uutta talvea. Tietenkään ei kovin lumisena talvena metsäteille päässyt kun näitä teitä ei aurattu talvisin.

Eräs herkku tässä rakkauden metsäteillä vielä oli. Ei kai niistä kukaan puhunut ja ei siitä halunut rehvastella millään muotoa. Asia oli se, että onhan ne ensimmäiset alapään jutut tietenkin hiukan arkoja kokemuksia ensimmäisellä kerralla, toisella ja kolmannellakin. Mutta kun siihen otti jotain olutta tai viiniä, tuntui kaikki sujuvan kun vanhoilta tekijöiltä. Ja jotenkin tuntui sen kestokin tulevan pidemmäksi. Vapaantuneiksi tulivat kumpikin ja ei sitä hävetty lainkaan jos toinen pääsi katsomaan toisen rakkaudenlähettilästä hiukan lähempäänkin. Nyt kaikki oli paljon parempaa kuin ennen. Yksi pieni mutta tietenkin asialla oli. Auto piti siirtää täältä pois ja kännissähän ei saannut ajaa.
Kukapa nyt vieraan kuskin ottaa mukaansa värjöttelemään ulos siksi aikaan kun isäntäväki on rakkauden poluilla. Ei siinä auttanut kun itse ajaa auto kotiin. Ei näillä pikkukylillä ollut kuin yksi poliisi. Hän oli vanha mies eikä enään pienten juttujen takia lähtenyt mihinkään. Silloin kun ei ollut alkoholimittareita eikä pusseja vielä. Silloin jos jotain epäili känniseksi, piti lähteä verikokeeseen.

Niin sitä vain ajeltiin kotiin pienessä sievässä ja onneksi ei mitään koskaan sattunut. Ainakin jos uskoo sitä ihmistä joka mulle tästä ja näistä lemmenjutuista kertoi.

Joten kun sitä aikaa metsäteistä muistelee niin olisiko se ikäluokka noin kolmekymmentä vuotta sitten ollut parempia rakastelijoita kuin heihän vanhempansa. En tiedä miksi sellainen ajatus pöllähti mun mieleeni. Jotenkin kun sitä ajattelee meidän vanhempia. He olivat sodasta tulleita miehiä joilla oli kova hinku rakentaa omaa mökkiä. Mökeistä tuli tietenkin pieniä ensin ja lapsia oli jo valmiina kun miehet tietenkin sodan tuoksinnan aikanakin pääsivät välillä lomille. Luulisin, että silloin lomalla ollessa lapsetkin tehtiin nopeasti niin sodassakin piti kaikki yleensä nopeasti tehdä.

Ja kun sitten sota oli loppunut ja omaa mökkiä tehtiin josta tietenkin tuli pieni. Lapsia oli jo sen verran, että makuuhuoneeseen ei enempää mahtunut. Ja kun siellä ahtaudessa piti koittaa rakkauuden syvällisiä asioita harjoittaa, aina joku lapsista kääntyi että piti rakkauden toimi hetkeksi lopettaa ja seurata tilannetta. Hetekka oli sen aikainen sänky joka piti tietenkin nitinää ja natinaa. Sängyn ryske herätteli monesti nukkuvat lapset.

Tätä aikaa kun vertaa metsätien romantiikkaan niin olihan asia aivan toinen. Siellä ei kukaan häirinnyt jos ei sattunut käpy putoamaan auton katolle. Kaikkia eri asentoja pystyi autossa kokeilemaan. Ne loivat rakastelulle aivan omat käsittelymuodot. Ei tarvinnut rakkautta missään ulkosaunassa harjoittaa ja katsella ikkunasta kokoajan ulos ettei kukaan vaan hiippaile salaa sisään. Heillä oli koko rakastelunajan pelko mukana. Mitä se sellainen rakastelu on.

Tämän takia uskon, että tämä metsätieromantiikka loi parempia rakastelijoita suomeen. Siihen tuli jonkinlaista vapautta ja uskallisuuta kosolti lisää.

Tapasin kerran erään lintubongarin tuolta seudulta. Vanhat ajat tulivat mieleen ja tupsahti sieltä metsätierakkauskin taas kerran puheenaiheeksi.
Häntä alkoi kiinnostamaan lintujen pesiminen. Niinpä hän rappujen kanssa käveli metsässä ja kiipeili lintujen pesille. Eräs yllättävä havainto oli hänelle tullut eteen siihen aikaan kun vielä joku auto kävi rakkauden sanomaa levittämässä metsäteille. Joissain lintujen pesissä olivat linnut ottaneet rakennusaineeksi kortsun kumin. Niitä löytyi pari kolme kumia pesää kohden. Hienosti oli kumi levitettu pesän seinälle oksien väliin. Kumi tietenkin vei pesästä vedon pois, ei päässyt tuuli puhaltamaan läpi pesän. Kyllä ovat linnut kekseliäitä.

Mutta niin muuttui metsäteiden olemus. Maanomistajat sulkivat tiet raskailla sementti porsailla. Nyt ei päässyt metsiin enään kuin pyörillä ja mopoilla. Kukas sitä sellaista haluaa että hyttyset tuikkivat koko yhdynnän ajan. Niin kävi monelle ensikertalaisellekkin kun autoilla metsäteille menivät rakkautta herättelemään tyttönsä kanssa. Ei tarvinnut kun pikkuisen jäädä ikkuna auki niin kyllähän sieltä hyttynen tunki itsensä sisään ja alkoi tuikkimaan alastonta peppua. Eihän sitä hommaa voinnut tietenkään heti lopettaa kun oli vasta alkuun päässyt. Jälkeenpäin oli tuskaisaa raapia takapuolta. Kyllähän monet sen arvasivatkin mista takapuolen raapiminen johtui.
Mutta näin siis kävi, että rakkauden hauskat leikit piti lopettaa jonkun typerän päähänpiston takia. Nyt jälkeenpäin ei voi olla kun onnellinen niille nuorille joille tälläinen mahdollisuus annettiin.




LOPPU
Piki

Ei se ollut oikea paikka kuitenkaan.

Niin mietti poika Ville, että mitähän sitä oikein tekis koulun jälkeen. Mihin pääsisin töihin, että rahaa saisin.

Koti oli pieni ja jonkinverran oli maata noin kahden hehtaarin verran peltoa. Oli maata ollut noin neljän hehtaarin verran mutta vanhemmat olivat myynneet siitä puolet pois eräälle isännälle. Hän rakennutti omille lapsilleen sinne omat kodit.

Ville oli jo suunnitellut jotain kasvattavan näillä pelloilla. Mutta ajan saatossa tuli kaikennäköisiä esteitä hänen suunnitelmiensa eteen. Vesi tilanne oli heikko, ei sitä kaivovedellä paljon kastella. Ja olihan siinä esteitä vielä muidenkin sisarusten suhteen. Halusivatko he, että yksi veli jää maita viljelemään. Aivan ainuuksi tulonhankinta muodoksi ei voinut tätä laskea, sillä maata oli liian vähän. Jossain muualla olisi pitänyt olla töissä ja olisiko sitä sitten enään jaksanut kotitiluksia iltaisin enään hoitaa.

Paikkakunnalla olevalla koetilalla hän oli kaikki kesät ollut puutarhapuolella töissä ja piti siitä tehtävästä kovin. Puutarhurin silmissä hän oli erittäin oppivainen ja sen tähden hän etenikin tehtävässään lopuksi erittäin hyvin, että lopuksi hän hoiti kastelut ja kaikki keräilyt ja oli jonkinmoinen pomokin silloin kun puutaruri oli käymässä jossain. Oli poikaa kehoitettu menemään puutarhurikouluunkin mutta kun sitä rahaa hän ensin tarvitsi. Ei siinä isän pienellä palkalla ihan kaikkia saannut kun veljeksiä oli kuitenkin viisi. Ja ei se joulupukkikaan kaikkein kalliimpia lahjoja jostain syystä tuonnut.

Kun uudesta työpaikasta hän monesta paikasta kyseli moneltakin ihmiseltä, niin tulihan sitä yksi ehdotus melkein heti hänelle tiedoksi. Yhteyttä otti eräs herra jolla oli pieni ruokakauppa Helsingissä. Hän kertoi jo eräänä vuonna hankkineen töitä kahdelle veljekselle jotka samassa kylässä asuivat. He olivat töissä eräässä liha-alan yrityksessä Vallilassa. Jos Ville on kiinnostunut niin hän kysyy hänellekkin paikkaa samasta paikasta. Kiinnostunuthan Ville oli kun tiesi saavansa rahaa. Ja niin lupasi tämä herra kysellä Villeä töihin.

Aika oli Villellä pitkää kun hän odotteli tietoa. Vaikka ei hänen kauaa tarvinnut odotella sillä jo seuraavana iltana tämä kauppias herra soitteli ja kertoi hänen päässeen töihin. Hommat alkavat kun pojat viikonlopun jälkeen lähtevät työpaikalle ajelemaan. Ville otti poikiin yhteyttä ja kuljetuksesta sovittiin.

Maanantai aamuna klo 7.00 kurvasi vieras auto Villen kotitalon pihaan. Austin van 40, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt ainakin ulkokuoren perusteella. Siihen hyppäsi Ville kyytiin ja ensimmäinen oikea työ alkoi. Nyt ei ainakaan mennä välillä kouluun vaan paiskitaan hommia oikein kunnolla. Haikeana Ville katsoi omaa pihamaata jossa hän oli kaikki nämä vuodet varttunut. Olispa isällä ja äidillä ollut parempi palkka. Onko se niin, että kun on äärettömän hyvät vanhemmat, niin silloin pitää rahallisesti tyytyä pienempään. Tänne olisin niin mieluusti jotain kasvi hommaa kehitellyt. Mutta nyt mennään toiselle paikkakunnalle töihin ja kahteen vuoroon. Matkalla alkoi satamaan. Lasinpyyhkijät eivät toimineet vaan piti kuulemma vauhtia nostaa niin pisarat poistuvat paremmin lasista. Hu huu päivitteli Ville itsekseen, toivottavasti ei muita vikoja heti kohta tule. Tämä Leo jonka auto oli, sanoi jarrujen välillä häviävän mutta kyllä ne aika useasti toimivat. Ja talvella ei lämmityslaite toimi. "Ollaan pidetty kahta kynttilää palamassa tuulilasin edessä". Ei voinut oikein rauhallisesti istua penkissä kun ei tiennyt pitääkö jarrut vai ei.

Perille Helsingin Vallilaan päästiin vaikka jännitys oli saannut jalat tärisemään. Sitten lähdettiin esittäytymään työnjohdolle. Kaikki tuntui jännittävältä, jopa se kun matkasimme Kontulaan jossa tämän yhtiön asuntoja oli. Ville mahtui näiden poikien kanssa asumaan alivuokralaiseksi erääseen huoneistoon. Siinä asui nuoripari jotka olivat töissä samassa paikassa tehtaan puolella. Meidän kolmen tehtävä oli kasata lähettämössä kauppojen tilaamat tavarat laatikoihin. Iltapäivällä se oikea työ sitten alkaa.

Iltavuoro alkoi ja survouduimme Austinin kyytiin. Muistiin oli Villellä jäännyt jarrujen häviämiset. Tarkkaan piti takapenkiltä katsella liikenteen virtaa, ettei vain etummainen auto tee yllätystä ja polkaise jarrua.
Tehtaalla vetäistiin pitkien kalsareiden päälle valkoiset housut. Sitten valkoinen takki ja vielä valkoinen suikka. Ulkona oli kesä lämpöisimmillään mutta meillä lähettämössä oli kaikilla pitkät kalsarit. Ja olihan siellä kylmä. Oppia tuli mutta ensin täytettiin laatikoita lavalle, siitä sitä on alkuunsa lähdettävä. Seuraavaksi pääsi hihnan viereen jossa laatikko meni vaakalle ja siinä aina vuoronperään heitettiin joko makkaroita tai lihoja laatikkoon. Yhdeksältä tulivat lähi kauppiaat ja baarit hakemaan lihoja ja makkaroita. Kaikki lähettämössä joutuivat kauppiaita auttamaan ja lopuksi kannettiin heidän laatikkonsa autoon.

Näin ne päivät kuluivat ja illalla kymmeneltä päästiin kotiin. Tapa oli, että kaljaa piti juoda aina muutama pullollinen. Niin joutui Villekin juomaan vaikka ei ollut tälläiseen juomaan vielä tottunut. Ja sitten seuraavaksi puolenyön paikkeilla nukkumaan.

Aamulla herättiin ja laitettiin itsemme kuntoon. Päävuokralaiset olivat jo menneet töihin, että kolmikko pystyi aamupalansa syömään rauhassa. Ja mitäs sitten tehdään. Missä sitä kulutetaan aikaa. Joka toinen päivä käytiin Urheilutalolla pyörittämässä keilapalloa ja toinen pojista kävi opiskelemassa taulujen piirtämistä. Toinen veljeksistä nosti salilla painoja, oli siis jo aikamoinen painonnostaja. Mitä sitten Ville tekee, ei keksinyt hän mitään tähdellistä tekemistä. Makasi asunnolla ja odotteli työvuoronsa alkua. Ja kun se läheni, käveli hän bussipysäkille ja hyppäsi pitkän auton kyytiin mennäkseen töihin.

Viikko oli tehty töitä ja tuli viikonloppu. Nyt sitä ei voinut lähteä kotiin kun maanantaina piti aloittaa työt jo kuudelta aamulla. Piti jäädä Helsinkiin tappamaan aikaa. Alkuun tuli käveltyä ja katseltua maisemia. Mutta ajan saatossa alkoi siihenkin nuori poika jo kyllästymään. Pitikös munkin lähteä kaljapubeihin istumaan niinkuin nuo veljeksetkin. Ehkä se on mentävä katsomaan sekin puoli tässä elämässä. Se ryyppääminen tuntui Villellä jäävät ainuuksi harrastukseksi. Töissä tuli tutustuttua erääseeen nuoreen tyttöönkin mutta ihme ja kumma hänkin tykkäsi juhlia ravintoloissa. Ville päivitteli useasti, ettei tämä ole mun paikka. Jotain muutakin pitäisi olla, en mä haluu viinaa juoda.

Yöllä kämpille tullessa näkyi monesti kaksi kuuta. Yksi kai niitä täällä Helsingissäkin on mutta kahdella silmällä katsottuna niitä on kaksi. Ei tahtonut Ville jaksaa lähteä iltavuoroon kun aamuyöstä oli täydessä kännissä tullut kämpille. Ville koitti saada tyttöystävänkin päätä käännettyä, että mentäs johonkin muuhun paikkaan kun ravintolaan. Mutta ei se tytölle kelvannut vaikka hänkin oli maalta muuttanut tanne kaupungin vilinään.

Ei tuntunut olevan Villen paikka koko pääkaupunki. Kyllä hän nyt jaksoi töissä käydä kun oli vielä nuori. Mutta näin mentiin mikä oli opittu vaikkei se niin oikealta tuntunutkaan. Seuraavana viikonloppuna mennäänkin sitten jo kotiin.
Mutta keksi päävuokralainen esittää Villelle, että haluaiskos hän ostaa häneltä Honda moottoripyörän. Villen silmissa pieni loiste lemahti. Ei hänen tarvitse maksaa pyörää kerralla vaan sellaisella sopivalla summalla mikä hänestä tuntui sopivalta. Näin sovittiin ja kaupat lyötiin heti lukkoon. Ville ehdotteli tyttöystävällekkin, että nyt voitas lähteä ajelemaan jonnekkin muualle, niin ei tarvitse istua kapakissa kaikkia vapaa-aikoja. Mutta ei se sopinut tytölle. Niin siinä kävi, että Ville vaihtoi pehmeän lämpöisen tytön kovaan moottoripyörään. Mutta nyt oli Ville vapaa, ei tarvinnut lähteä kapakeihin istumaan vaan pystyi ajelemaan pitkin teitä ja katselemaan hienoja paikkoja.

Viikonloppuna Ville kurvasi kotipaikkansa pihaan. Äiti ja isä ihmeissään katseli ikkunasta, kuka kumma se prätkällä heille tulee. Ville lampsi sisälle ja toi äidille hienon paistin sekä makkaraa muutamia sortteja.

Kivalta oli tulla kotiin, ja nyt hän pääsee muutenkin käymään vaikka joka viikonloppu. Onnellinen oli Villen olotila. Hän halusi lähteä pihalle kävelemään koska siellä oli kaikki Villen muistot, jota hän halusi muistella.

Ville käveli pihalla ja muisteli kaikkia tapahtumia joita olivat lapsina siellä tehneet. Vielä hän jaksoi ajatella kotitalonsa peltojen viljelemistä. Jotenkin se vaan tuntui raskaalta ajatukselta. Voiko sellaista työmäärää jaksaa tehdä. Ensin jossain vieraalla ja sitten sieltä kotiin tullessa jatkaa omien kasvien hoitamista. Taitaa kuitenkin olla liian kova homma.
Äiti huuteli Villeä syömään. Kotoinen tuttu tuoksu tuli äidin keittiöstä. Vaikka kaikkeen hyvältä tuoksuvaan oli Villekin nuoruudessa tottunut. Esimerkiksi kotiin tullessa koulusta, oli äiti leiponut, niin se oli taivaallinen tuoksu pienen pojan nenään. Ja aina oli äiti kotona, ei tarvinnut tulla tyhjään taloon koskaan.

 Päivä kului ja uudesta työstä juteltiin vanhempien kanssa. Ei se kuulemma ollut oikein hänen unelma ammatti.
Ei kai se kaupungissa asuminen oikein sovellu tälläiselle hepulle joka on saannut pihallaan tehdä vaikka mitä. Aina pitää olla paremmat vaatteet päällä kun menee ulos. Jos ei jotain harrastusta ole niin sitä pitää vain kävellä kaupungilla tai mennä kapakkaan istumaan. Ei sitä jaksa jatkuvasti kämpilläkään makailla. Ei sitä kovin äkkiä maalaispoika totu kaupungissa asumiseen. Mutta tätä pitää nyt vaan jaksaa tehdä ainakin jonkin aikaa.

Ilta tuli ja Ville lähti ajelemaan kaupunkia kohden. Sisimmässään hän ei tuntenut minkäänlaista voimaa tai vetoa mennä taas kaupunkiin. Mutta kun se oli pakko sillä uuttakaan työtä ei ole. Vanhemmat lupasivat kuulostella jos kotikulmilta löytyisi jotain puuhaa.

Aika kului ja lihaa laitettiin laatikkoon. Kaverit istuivat kapakassa ja Ville tutustui Helsingin koko alueeseen vapaa-ajoillaan. Moottoripyörä oli oiva värkki niin ei tarvinnut istua savuisissa kapakoissa aikaa tappamassa. Kotona käytiin aina kun siihen vain aikaa oli. Ja silloin kuulosteltiin, onko mitää kunnollista puuhaa löytynyt.

Ja kerran olikin eräs paikka löytynyt. Paikallinen pieni tehdas oli kysellyt muutamaa työntekijää kun tuotteita alkoi menemään paremmin kaupaksi.. Se oli puualan työpaikka. Villeä kiinnosti heti tämä paikka ja hän soittikin uuden työpaikan työnjohdolle. Tuttu mies siellä vastaili puhelimeen ja kertoili työstä pääpiirteissään ja sopimukset tehtiin heti puhelimessa. Samalla hän soitti vanhaan työpaikkaan ja oli kahden viikon jälkeen vapaa lähtemään. Villellä alkoi taas hymy palaamaan kasvoilleen. Hän pääsee pois kaupungista omille tutuille raiteille töihin. Melkein vuosi oli kulunut kaupungissa. Jarrut olivat pitäneet ainakin silloin kun Ville oli kyydissä ollut. Mutta katsastuksessa Hernesaaressa oli inssi ajanut kovaa vauhtia katsastuskopin seinää kohden Leksan istuessa vierellä. Silloin oli Leksa pelännyt enemmän kun koskaan. Pitääkö jarrut vai ei. Ne silloin sattuivat pitämään mutta tämän katsastuksen jälkeen Leksa vaihtoi autoa. Uusi autokaan ei ollut mikään ruusu sekään jos ei oteta niitä ruosteruusuja helmoissa ja lokareiden kulmissa huomioon. Mutta ei onneksi mun tarvinnut siihen autoon enään nousta.

Uuteen tehtaaseen mentiin töihin. Kaikki tuntui helpolta kun työ ja koti olivat samalla kylällä. Ja vielä kun kun kyläkin oli ennestään tuttu. Vanhemmat, veljet ja kaikki ystävät olivat lähellä.

Loppu

piki

Nyt alkaa meidän muutto. Ehkä pieni katkos tulee kirjoittamiseen ja aiheetkin voivat sitten muuttua uudessa paikassa.