Osta lastenkirja

Tein pienen lastenkirjan. Tällä hetkellä asennus on vielä hiukan kesken johtuen minun äärettömän vähäisestä tietokoneen osaamisesta. Uskon, että ensiviikon aikana on kirja lopullisisti myyntikunnossa myös tekniseltä puolelta.

Osoitteesta pikivaantaa.suntuubi.com löytyy hiukan valaistusta kirjan sisältöön.

Olisin iloinen, että kävisitte ostamassa erittäin halvan kirjan. Kuitenkin sieltä löytyy pientä opetustakin. Ja kommentteja voi laittaa kaikkiin näihin kolmeen blogiin joihin kirjoittelen.

keijovaantaa.omablogi.fi
elakepiki.blogspot.fi
pikivaantaa.suntuubi.com

Antakaa siis kommenttia, myös kriittisiäkin luen ja otan opikseni. Sillä minulla on tarkoitus kirjoitella lisää kirjoja.

Kirjan pystyy siis ostamaan osoitteesta, keijovaantaa.omablogi.fi, siitä ilmoitan näillä kolmella sivuilla.

Keijo

Outo elukka

Valokuvat Hyvinkäältä

Kauan, kauan sitten tapahtui täällä Suomessa erikoinen tapaus. Tapahtumapaikka oli aivan lähellä rajan pintaa.


Itärajalla oli silloin varsin paljon urheilevia nuoria. Harjoituslenkeillä oli mahdollisuuksien mukaan koko perhe mukana. Nuoret juoksivat omia lenkkejään ja muut perheenjäsenet olivat antamassa heille juotavaa lenkkipolkujen läheisyydessä. Monesti juottotehtäviä hoitivat äidit ja isät ja joskus he eivät kerinneet niin nuoremmat veljet oli uskottu tähän vaativaan tehtävään.

Rajan pinnassa asuivat myöskin Nurmisen perhe, jonka vanhin poika oli innokas hiihtäjä. Kesällä kuitenkin piti valmistautua talven koitoksia varten. Juokseminen oli yksi tärkein kunnon kohentaja. Tietenkin käsiinkin piti saada voimaa mutta sitä saatiin raskaasta ruumiillisesta työstä. Painonnostovälineitä ei silloin niin joka paikassa vielä ollut.

Nurmisen Erkki kohotti kuntoaan tänä kuumana kesänä. Hänen piti tänä vuonna tunkeutua nuorten sarjan kärkeen. Aikaisemmin hän ei ollut osallistunut kuin pieniin kilpailuihin. Mutta nyt tuntui siltä, että halu treenata oli valtava. Ja Erkin nuoremmat pojat 12 vuotta Timo ja 14 vuotia Jouko olivat antamassa isoveljelleen juotavaa lenkkipolun varrella. Yleensä pojat olivat samassa paikassa niin ei tullut kaksistaan niin aika pitkäksi
 
Tänä keväänä he olivat olleet juottamassa veljeään jo monta kertaa. Lumet oli jo kuitenkin sulaneet pois. Tällä juoksulenkillä oli niin jyrkät mäet, että olisi ollut vaarallistakin juosta jos lunta olisi vielä poluilla ollut. Mutta nyt oli kuitenkin jo kesäkuun alku kun veljekset istuivat kiven päällä ja katselivat jyrkänteen reunalta alas pellolle. Viljelijät kylvivät viimeisiä viljojaan maahan. Jyrkänteeltä näki pitkälle, varsinkin hyvällä ilmalla. Nyt oli tyyni ilma, niin tyyni, että ei puun oksat lainkaan heiluneet. Ja pojatkin olivat hiljaa, katselivat vain jyrkänteen reunalta pitkälle kaukaisuuteen. Sitten alkoi kuulumaan erikoista ääntä. Se oli kuin pientä vinkumista joka välillä oli aivan hiljaista ja välillä se taas voimistui hiukan. Pojat hiljaa katselivat jyrkänteen reunoja jos näkisivät jonkun linnun siinä liikkuvat. Linnuksi he tämän äänen antajan luulivat.

Mutta silloin tietenkin veli pöllähti paikalle ja oli hänelle annettava juotavaa. Ja kun veli siitä taas lähti juoksemaan lenkkiä eteenpäin, alkoivat pojat seuraamaan taas äänen antajaa. Mitään ei näkynyt linnusta, jos se nyt lintu oli. Mutta kiinnostus kuitenkin pojilla oli. Olisi ollut mukava nähdä se lintu jos sen olisi vaikka tuntenut.



Seuraavana päivänä ei juottohommia ollut, silloin veli piti vapaata harjoittelusta. Piti kuulemma olla siinäkin asiassa vapaapäivä välillä. Mutta poikia kiinnosti kuitenkin se linnun outo piipitys. Niinpä he lähtivät kuuntelemaan tänäänkin sitä ääntä.
Pojat kiipesivät jyrkänteen reunalle hiljaa ja istuivat sille samalle kivelle. Nyt sitten vain kuunnellaan, alkaako piipitystä kuulumaan. Vielä tuntui olevan hiljaista, ei kuulunut ääntä eikä mitään erikoista lintuakaan näkynyt pienten puiden oksilla. Mutta onneksi tuli otettua eväät mukaan joita pojat alkoivatkin heti syömään. Leipien ympärillä ollut voipaperi piti inhoittavaa rapinaa. Siksi pojat ottivatkin leivät pois paperin sisältä ja laittoivat voipaperin takaisin reppuun.

Leivät oli syöty ja alettiin taas kuuntelemaan outoa piipitystä. Ja ei aikaakaan kun piipitys alkoi kuulumaan. Se oli erikoisen pitkää piipitystä. Aikaisemmin eivät pojat olleet noin pitkää piipitystä kuulleet. Yhden piipityksen pituus tuntui olevan ainakin viisi, jos ei kymmenen sekuntia pitkä. Pojat katselivat puiden oksia missä tuo erikoinen lintu voisi istuskella. Kuitenkaan oksilla ei näkynyt mitään lintua. Mutta sitten Jouko huomasi maassa jotain liikettä. Jokin musta liikahti erään kalliokielekkeen takana. Mutta nyt olio tuntui rauhoittuvat taas paikoilleen. Joukon mielestä se ei ollut kyllä lintu vaan jokin muu elukka.



Pojat tuijottivat kyseistä kalliokielekettä. Mutta nyt tuntui kaikki olevan aivan rauhallista. Jo tunti oli kulunut olion viimeisestä liikahduksesta ja poikia alkoi jo väsyttämään jatkuva samaan paikkaan tuijottaminen. Kunpa olisi jokin laite jolla voisi suurentaa, ehkä sen sitten voisi nähdä paremmin. Ehkä heidän pitäisi nyt lähteä pois ja tulla vaikka huomenna uudelleen.

Matkalla sovittiin, ettei vielä kerrota asiasta muille. Ehkä olisi parempi kertoa vasta sitten kun saisimme asian täysin varmaksi.

Pojat saapuivat kotiin ja vanhempi veli Erkki alkoi pojilta kyselemään päivän touhuista. Timolta pääsi vahingossa juuri se asia, mistä piti olla hiljaa, “Ollaan me oltu katselemassa ja kuuntelemassa sitä outoa elukkaa”. “Noin se sitten tapahtui, eikös siitä pitänyt olla hiljaa”, sanoi pojista toinen Jouko. Nyt ei meitä kukaan usko, ja nauravat vielä meille. Erkkiä kiinnosti poikien outo elukka, hän halusi kuulla enemmän tuosta kyseisestä elukasta. Pojat isolle veljelle sitten kertoivat kaiken mitä tiesivät. Vaikka ei heilläkään tuosta asiasta ollut paljonkaan kerrottavaa. Erkki tunsi erään valokuvaajan pojan jolla ainakin oli kiikari. Ehkä hän antaisi sen kiikarin lainaksi pojille jos hän sitä kysyisi.



Poikien kiinnostus hiukan hiipui kun ei se elukka kovin herkästi tullut näkösälle. Oli erittäin puuduttavaa istua jyrkänteen reunalla ja kuunnella vain ääntä. Kerran he näkivät pienen vilauksen elukasta mutta jonnekin piiloon se sitten taas meni.

Seuraavana päivänä Erkki tuli poikien luo. Hänellä oli pieni laukku mukana jonka hän antoi Joukolle. “Siinä on kiikari ja pitäkää sitä nyt hyvin. Kiikari maksaa paljon ja ei hänellä ole ainakaan niin paljon rahaa että voisi uuden ostaa jos rikotte kaverin kiikarin. Yhdessä katsottiin miten kiikaria voi kohdistaa kohdetta kohti. Pojat innostuivat ja halusivat lähteä seuraamaan erikoista oliota. Evästä piti ottaa vähän mukaan jos seuraamisessa menee paljonkin aikaa.

Pojat pääsivät jälleen jyrkänteen reunalle. Kiikari otettiin laukusta ja alettiin katselemaan pienen kohdistuksen jälkeen taas sitä paikkaa missä se viimeksi huomattiin. Samalla kuunneltiin tuota tuttua vinkumisääntä. Se ääni kuuluikin nyt taas. Kiikaria katsottiin tarkasti kohdetta kohden. Jouko kuiskasi, “Nyt näkyy pieni musta olio. Se on kuin simpanssi mutta sillä on pidemmät karvat”. Timo veti kiikaria itseä kohden, koska hänkin halusi nähdä tuon elukan. “Anna nyt tänne välillä se kiikari, minäkin haluun se ötökän nähdä”. Ja niin sai Timokin katsella sitä oliota. “Mikä toi on. En minä ole ainakaan tuollaista elukkaa koskaan nähnyt”. Eläin kulki takajaloillaan, etumaiset jalat tai kädet olivat pitkät. Pää oli pitkien karvojen piilossa. Ja kehossa oli myöskin pitkät karvat. Tutui siltä, että kallion seinässä olisi luola, ja sen edessä jokin pieni tasanne. Joukolla oli paperia ja kynä mukana ja hän piirsi yllättävän saman näköisen kuvan ötökästä paperille.
Eväät syötiin välillä pois ja taas kiikaroitiin luolan suulle. Sitten tuli pojille mieleen pois lähdettyä katsoa alhaalta päin, jos vaikka luolansuu sieltä näkyisi. Mutta nyt vielä katsellaan täältä ylhäältä kun kerran löydettiin se paikka.



Kun ylhäältä ei enää mitään kummempaa näkynyt, lähdettiin katsomaan alhaalta jos se luolansuu sieltä näkyisi. Jyrkänne oli niin jyrkkä, ettei siitä voinut laskeutua suoraan alas. Elukalla oli luultavasti pitkät kynnet jos se kallionseinämää pystyy kävelemään. Ja pakkohan sen on kävellä, pitäähän sen jostain ruokaakin saada. Tuskin kallionluolassa mitään kasvaa.
Pojat kohdistivat kiikarin ja alkoivat seuraamaan kallionsuuta. Yksi olio siellä istui, muita ei näkynyt, ainakaan vielä. Kiikaria vaihdettiin ja toinen pojista pääsi katsomaan vuorostaan luolan suuta. Sama juttu, voisiko niitä olla vain yksi. Voihan olla, että sota sai kaikkia erikoisiakin elukoita Venäjältä liikkeelle, se on kuitenkin iso maa.
Juuri kun pojat aikoivat lähteä kotiin, ilmestyi toinenkin samanlainen elukka luolan suulle. Siinä istui kaksi samanlaista elukkaa, mutta mikä oli oikein niiden rotu. Olisipa jollain vaikka kamera mutta nyt ei ainakaan heidän tutuilla vielä sellaista ylellisyyttä ollut. Ja ei oikein vielä viitsi asiasta yleisesti puhua. Voi tulla vaikka ruuhkaa näihin metsiin.



Kotona kuitenkin haluttiin näistä elukoista puhua. Mutta se päätettiin, että asiat ei saa levitä talon seinien ulkopuolelle.
Ensimmäiseksi pitäisi saada selville joku eläimistä tietävä henkilö. Ja tämän henkilön pitäisi olla lukenut viisas ihminen. Nyt jos asia levisi kaikkien ihmisten tietoon, niin voisi olla, että eläimet pääsisivät nopeasti hengestään. Sodan jälkeen aseita löytyisi monesta perheestä ja tappaminenkin varmasti olisi ihmisillä nyt helppoa kun sodasta on niin lyhyt aika. Ihmiset haluaisivat ampua tuollaisen harvinaisen eläimen kun saisivat kuvansa lehteen.

Erkki vanhempana koitti saada tietoonsa jotain lukenutta eläinihmistä. Kaikki pitäisi kuitenkin saada kysyttyä niin, ettei kukaan pääsisi kärryille tästä melkein naapurissa asuvasta eläimestä. Kirjastot olivat vielä kiinni paikkakunnalla.

Lopulta Erkki oli saanut yhteyden Helsinkiin, ja siellä eläintieteelliseen museoon. Joku sieltä on tulossa viikon päästä. Joukon pitäisi sitä ennen lähettää piirtämänsä kuva museoon, että pystyvät omista lähteistään kaivamaan näköisen eläimen esiin.



Viikko tuntui pitkältä. Pojat kävivät katsomassa elukoita luolansa suulta. Ja monta kertaa päivässä. Välillä se tapasivat metsässä aina jonkun ihmisen ja tuttujakin metsässä kävelijöitä oli paikalla. Piti vain odotella, että kaikki olivat lähteneet pois, ettei heidän salaisuutensa tule ilmi. Mutta ei aina voinut tietää mitä pojat siellä metsässä tekivät kiikarin kanssa. Yöllä oli välillä kuulunut aseen laukauksia. Ihmiset kävivät ampumassa riistaa kun nälkä kuitenkin oli.

Nyt oltiin vielä tietämättömiä, että liikkuvatko nämä eläimet yöllä syömässä, ja mitä ne syövät. Täytyy vain toivoa, etteivät nämä tuntemattomat eläimet joudu pyssyn eteen yöllä. Poliisikin oli saanut vihiä yöllä tapahtuneesta ampumisesta. Niinpä he tutkivat metsää ja hakivat eläinten perkuujätteitä. Nyt piti metsässä olla erittäin tarkkoina. Koskaan ei tiennyt väijyvistä ihmisistä, missä niitä oli. Ja jos he monta kertaa päivässä käyvät aina kiikaroimassa kallion seinää, niin kyllähän siitä kiinnostuvat toisetkin. Ja jos sattuu vielä joku pyssymies tämän asian huomaamaan niin voivat nämä elukat olla seuraavana päivänä raatona.

Huomenna pitäisi Helsingistä tulla se eläinoppinut. Pojat lähtivät vielä käymään katsomassa oliko eläimet hengissä. Erkki lähti vielä poikien kanssa, jos samalla tekisi pienen lenkin metsässä.
Pojat kiipesivät ensin kallion päälle ja katselivat kiikarille ensin aivan muihin suuntiin, hämätäkseen mahdollisia urkkijoita. Sitten katsottiin välillä ylhäältä tunnelin aukkoa. Nyt siellä ei näkynyt mitään elukkaa. Nuoremmat pojat kauhistuivat, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun elukoita ei näkynyt. Aina oli ainakin toinen elukka ollut luolan suulla. Paha tunne valtasi pojat. Nuorempi Timo jo puhkesi kyyneliin. Itkien hän tuhersi, “Emme me olisi halunneet niille elukoille mitään pahaa. Siksi kaikki tehtiin niin salassa kuin vain voitiin tehdä”. Erkki lepytti poikia ja kertoi, että jos ne ovat vaikka syömässä jossain. Mutta nuoremmat pojat taas uskoivat, että ne on ammuttu tai sitten ne ovat lähteneet täältä pois. Täällä kun vilisee ihmisiä nyt niin paljon ja vielä kun pyssyn pauketta kuuluu melkein jokaisena yönä. “Nyt ne ovat lähteneet ja se eläin ihminenkin tulee huomenna tänne. Pitäisikö sille soittaa, ettei täällä enää ole mitään elukkaa”. Samaa mieltä oli Erkkikin, soittaa sille pitää ettei turhaan tänne tule.



Pojat lähtivät kotiin ja soittivat sieltä sille eläin ihmiselle Helsinkiin. Tämä eläin ihminen oli kuitenkin halukas tulemaan katsomaan sitä luolaa, jos sieltä saisi jotain jälkiä tai jotain merkkejä näistä eläimistä. Joukon piirros ei ainakaan antanut mitään selvyyttä eläimen rodusta. Eläin ihminen oli sitä mieltä, että ehkä sodan aikana olisi nämä eläimet tulleet Suomen puolelle. Ehkä vauhkoontuneet sodan ammuskelusta.

Seuraavana päivänä oli eläinmies sitten Nurmisen ulko-ovella. Vieras pyydettiin sisälle ensin kahvikuppien viereen. Sisällä tämä vieras kertoi, että olivat omissa palavereissaan katselleet tätä piirrosta eikä kukaan tätä elukkaa tuntenut, tai sen rotua.
Nyt mies sitten kysyikin, että pääseekö sinne luolaan kiipeämällä. Pojat olivat sitä mieltä, että sinne pitää laskeutua köyden varassa ylhäältä alas. Kyllä hän sen voi tehdä jos vain köysi löytyy. On tullut kiivettyä erilaisien kallioiden seinämiä monet kerrat.

Ja niin lähdettiin kohti sitä kalliota jossa eläimet löytyivät. Ensin käytiin katsomassa alhaalta. Kiikaroitiin luolan suulle ja mitään ei näkynyt. Mies oli sitä mieltä, että kyllä hän tuonne kiipeää. Hänellä oli repussa mittanauha, kamera ja lehtiö. Näin saadaan jotain selvyyttä ainakin vaikka jalanjäljistä jos siellä olisi edes vähän maata sisällä.

Mies tutki yli tunnin luolaa. Ja lopulta laskeutui alas. Hän oli oikein iloisella päällä. Vaikka ei sieltä paljon selvinnyt niin jälkiä ainakin löytyi, että kyllä Te pojat olitte löytäneet hienon löydön. Vaikka me emme tiedäkään mikä eläin se olisi voinut olla. Mutta tässähän sitä on sitten tutkimisen aihetta kerrakseen. Kun se tuo itänaapuri on ollut sellainen, ettei sieltä ole saanut mitään tietoa eläimistä. Maa on niin suuri ja siellä on paljon sellaisia alueita joissa eivät ihmiset ole koskaan käyneet. Mutta ehkä joskus sinnekin pääsisi tutkijoita käymään.



Palattiin taas poikien kotiin ja jossa emäntä oli valmistanut hiukan syötävää tutkijoille. Mies kyseli, että kun hän saa kuvat valmiiksi niin hän lähettää Teille myöskin yhdet kappaleet niin näette ainakin niiden jalkapohjat. Pojat kertoivat, että jos meillä olisi ollut kamera tai saatu edes lainaksi. Mutta ei täällä vielä sellaisia ole. Kiikari oli ainut jonka saimme lainaksi. Mutta nythän senkin voi sitten palauttaa.

Näin päättyi tutkijoiden aihe tutkia näiden eläimien asioita. Eläimet kun olivat haihtuneet kuin savuna ilmaan. Ja ei lähimaastossa näkynyt mitään siihen viittaavaa, että ne olisi ammuttu.

eläkepiki

Annikki ja Eevertti

Kuvat, jossa kesä pyrkii Hyvinkäälle.



Illallinen oli syöty ja Eevertti pyyhkäisi suupieliään kämmenen selkämyksellään. Röyhtäisy antoi ruuan päälle kiitoksen laulun. Perhe oli taas syönyt aivan hiljaa, niin kuin tapana oli tässä pöydässä. Edes lapsien oli pysyttävä hiljaa ja syöntivälineitä ei saanut liian kovaa lautasen pohjaan kilauttaa. Kilautuksista ja puhumisesta tuli lapsille rangaistus. Ainoa rangaistus oli se, että kuka tälläisen kilautuksen pöydässä päästi joutui nousemaan pöydästä pois ja menemään rappusille istumaan siksi aikaa kun toiset olivat ruokansa syöneet. Oli sitten kesä tai talvi, se oli oikeastaan ainut rangaistus tässä perheessä. Vaimo Annikki ei uskaltanut lapsille mitään rangaistuksia tai tyyräämisiä antaa vaikka useasti tekikin mieli. Eevertillä oli tässä talossa se lain koura jota hän hillitysti käytti.



Pieni maapaikka oli viljeltävänä tällä perheellä. Eevertin ja Annikin lisäksi oli lapsia viisi. Kustaa 8 vuotta, Lasse 7, Viljo 5, Timo 4 ja Anni 2. Jostain kumman syystä oli lapsijoukkoon syntynyt vielä tyttökin. Joskus siitä olivat kyläläiset puhuneetkin, mutta kaikki tuntui olevan vain arvailuja, noin suunnilleen.
Eräs syy arvailuihin oli se, että Eevertti olisi ollut silloin oikein kovassa kännissä kun olisi tämä viimeinen tyttö laitettu aluilleen.
Toinen arvaus oli tullut siitä kun maapaikoissa kävi töitä kyselemässä nuorehko mies. Tämä mies oli käynyt tällä Raunosenkin tilalla. Tai ei tämä mikään tila oikeasti ollut. Tämä oli sellainen takapihan kivinen pieni maapaikka. Ja silloin kun tämä mies oli käynyt, oli Eevertti pellolla kääntämässä kiviä. Eihän Eevertillä töitä ollut, tai oli tietenkin mutta ei ollut varaa siitä mitään palkkaa maksaa. Annikki oli silloin kuulemma ollut pyykkiä pesemässä saunalla. Kaikki siitä eteenpäin olikin sitten arvailua.



Päivät kuluivat kiviä käännellen kun uutta peltoa piti tehdä. Osa kivistä oli niin suuria, että ei niitä yksi mies saanut vieritettyä mihinkään. Niinpä oli vain kiven viereen kaivettava niin syvä monttu, että kivi pienellä väännöllä sinne mahtui kepeästi putoamaan. Sitten vain maata päälle, että pystyi vilja taas kasvamaan. Neljävuotias Timo ihmetteli isänsä työtä, että miksi isä laittaan kiven maahan kasvamaan. Äiti koitti Timoa valistaa, etteivät kivet kasva vaikka ne maahan upottaakin. “Kasvaahan, kun mekin aina joudumme kiviä pellolta keräämään kun isä pienentää maata”. Tälläinen elämä oli Raunosen perheellä. Mikään päivä ei tuonut mitään helpotusta tai onnea. Jos ei nyt lasketa lasten uusien hampaiden tuloa tai maitohampaan lähtöä. Eevertti väänteli kiviä pellolta. Annikki koitti vähäisistä varastoista tehdä ruokaa. Pestä pyykkiä ja katsella vähän lasten perään. Ei ollut herkkua heidän elämänsä.
Kylän muut viljelijät koittivat tulla auttamaan Eeverttiä, että hänkin saisi joskus hiukan huilata. Mutta ei isäntä apua tarvinnut, sillä hän oli katkera. Evertin isä oli aivan naapurissa suuressa maapaikassa töissä. Tämä mökki oli ollut tämän tilan rengin asunto. Siinä Evertin isä oli ikänsä asunut ja tietenkin Eeverttin ja muiden sisarusten kanssa. Lopulta kun hänen isänsä tuli eläkeikään oli isäntä antanut yhdellä markalla asunnon Eevertin isälle. Kauppakirjat oikein tehtiin, että kaupasta tuli virallinen. Kiviä kerättiin silloinkin, että hänen äitinsä sai edes oman kasvimaansa. Tästä Eevertti oli katkera kun hänen isänsä ei muuttanut pois tästä paikasta. Olisi ainakin ostanut jonkun pienen mökin jossa ei olisi ollut kiviä. Kivistä oli tämä nykyinen isäntä katkera. Eihän kukaan tämmöistä mökkiä osta, ainakaan vielä. Ensin pitää saada kivet pois pellolta. Ja isäntä väänsi ja väänsi kiviä. Välillä kun tuntui, että kaikki kivet olivat jo loppuneet, otettiin hevosen perään kyntöaura. Mutta tuskaisaa oli kyntäminen kun kiviä tökki auran kärkeen. Sitten taas kaivettiin kiviä.



Syksy läheni ja lapsille piti saada lämpöisiä vaatteita. Vielä olisi sitä samaa kangasta jota eräs naapurin muori oli Annikille salaa tuonut. Siitä sitä vielä ehkä yhdet vaatteet lapsille tekee.
Annikki kokeili kaavoja vanhoihin vaatteisiin. Hiukan piti suurempia tehdä kun olivat taas lapset kasvaneet. Hyvin kangas riitti vielä näihin pukuihin. Sitten otettiin neula ja lankaa ja Annikki istui pöydän viereen neulomaan kangaspaloja yhteen. Ensin harsittiin pitkällä pistolla ja kokeiltiin vaatetta vuorotellen lasten päälle. Ja kun puku oli sopiva alkoi Annikki neulomaan kappaleita kunnolla kiinni. Siinä istui talon emäntä pöydän vieressä ja neuloi ja neuloi. Työn katkaisi vain nukkuminen ja ruuan laitto. Sitten taas neulottiin.
Lopulta oli kaikki lasten puvut valmiina. Illalla kun koko perhe oli sisällä alkoi pukujen sovitus. Nythän kaikilla oli samanlainen puku, niin Annikki olikin laittanut puvun sisäpuolelle nimen etummaisen kirjaimen tunnistamaan kenen puku oli. Eevertti kuiskasi vaimolleen, “Mitähän koulussa toiset oppilaat sanovat”. Mutta siitä ei nyt kannettu huolta kun oli vain saatava talveksi lämmintä päälle pantavaa.



Eevertti käänteli viimeisiä isoja kiviä maanpoveen. Ainakin hän uskoi niin olevan. Tietenkin pienempiä kiviä tulee aina esiin kun maata kyntää tai pienentää. Mutta nyt tuntui siltä, että pitäisi jostain saada syysohraa, jonka voisi kylvää maahan ennen pakkasia. Piti lähteä kerjuulle, jos jostain siemeniä löytyisi sen verran, että tämän maan saisi kylvettyä.
Eevertti kulki talosta taloon, vaan ei siemeniä löytynyt. Kaikilla olisi ollut halua häntä auttaa mutta kun ei vaan siemeniä ollut. Viimeiseksi hän jätti suuren naapuri-talon, jonka isäntä oli Evertin isälle tämän paikan myynyt. Naapuritalon isäntä oli kiinnostunut Eevertin paikasta oikein tosissaan. Hän pyysi naapurin astumaan salin puolelle nojatuoliin. Samalla hän kaatoi kahteen lasiin jotain alkoholia, joka ruskealta vaikutti. Edellisestä kaupasta keskusteltiin jossa pienen paikan hinta oli markan. Isäntä kertoi ehdoista joita tähän kauppaan oli liitetty. Eevertti nosteli olkapäitään eikä tiennyt ehdoista mitään. Naapuritalon isäntä ihmettelikin, ettei Eevertti niistä mitään tiennyt, kuitenkin hän uskollisesti kiviä käänteli pellolta pois. Tässä oli ollut sellainen ehto, että kun kivet on pellolta hävitetty, ostaa naapuri hyvällä hinnalla tämän paikan takaisin. Pienen talon isännälle nousi hikikarpalot otsalle. Joko Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Ison tilan isäntä kaatoi toisen lasin täyteen viinaa, josta Eevertti otti heti kulauksen kun suuta kuivasi hirvittävällä tavalla.



Tässä oli vielä toinenkin maininta. Ja se oli se, että avustan uuden asunnon ostamisessa, jos nykyinen paikkasi myydään minulle. Eevertti ei saanut oikein kunnollisia sanoja muodostettua, ja niinpä änkytykset värittivät hänen kertomuksensa.
Isontalon isäntä jatkoi vielä asiaa eteenpäin.. Jos hän maksaa tästä sinun nykyisestä tilasta 40 tuhatta markkaa. Ja hänellä olisi tiedossa toinen talo jossa on maata n. puoli hehtaaria. Asunto pitäisi olla kaikin puolin hyvässä kunnossa. Talosta löytyy käsipumppu, että vettä voi pumpata sisälle ja yksi viemäri, josta voi likavedet laskea pihalle. Ja vielä ehdotan, että joko pääsisit aivan lähellä olevalle sahalle töihin tai jos se työ ei kiinnosta niin vaikka minulle työnjohtajaksi. Miltäs nämä ehdotukset tuntuvat.
Eevertti katseli lasiaan joka tyhjänä odotteli kolmatta täyttöä. “Mä olen aivan ällikällä lyöty. Mistä meitä nyt näin kiitetään”. “Kiitetään aivan vain siitä, että olet ilman taukoja uhrannut kaiken voimasi kivien poistoon pellolta. Isäni oli tälläisen tehtävän antanut isällesi, ja sinä olet asiaa jatkanut vaikka et edes tiennyt näistä ehdoista. Siksi hyvitän nyt sinulle meidän isien kaupat. Ja sen vielä sinulle sanon, että jos meille et tule töihin niin hakekaa nyt kuitenkin leipomisjauhot meiltä, ne eivät maksa sinulle mitään. Sopisiko, jos huomenna lähdemme katsomaa sitä uutta paikkaa”. “Sopii tietenkin”, lausui pienen tiluksen omistaja. Ja laseja täyteltiin vielä muutamat. Mutta sitten tuntui Eevertillä olevan pää kuin kusiaispesä. Ajatukset pyörähtelivät hänen päässään nopealla tahdilla. Hänen piti päästä nyt kotiin kertomaan vaimolleen tämä suuri uutinen. Jalat notkahdellen hän otti uusia askeleita kohti kotia.



Kotiin tullessa vaimo tietenkin loi vihaisen kasteen ja kyseli, “Löytyikö sitä syysohraa”. Ei löytynyt viljaa keneltäkään, vaan jos ei sitä viljaa enää tarvitakaan”. Annikki pelästyi isännän tuollaisesta puheesta, ei kai hän vaan suunnitellut itsemurhaa. Asia jätettiin tähän, ainakaan hän ei tänään enää kysele mitään.
Ilta kun tuli ja lapset olivat menneet nukkumaan, hinasi isäntäkin itsensä aivan vaimonsa viereen. Oli kuulemma isännällä suuria asioita päässä. Vaimo tietenkin uskoi isäntää, että tuossa kunnossa niitä suuria asioita tietenkin on, vaan uskoa ei niitä tietenkään tarvitse. Eevertti tietenkin kaikki kertoi, mitä naapuri oli hänelle kertonut. Innoissaan isäntä oli ja antoi jopa kädelleen luvan mennä tutkimaan vaimonsa vartaloa. Vaimo pyristeli vastaan kun ei isäntää uskonut. Ehkä pienempi valhe oli paremmin mennyt perille ja olisi vaimo luvankin antanut käden liikkeille helpommin. Lopulta vaimo kuitenkin antoi ukkonsa touhuta kun pelkäsi lasten heräävän Touhu olikin aivan vallattoman kiireellistä. Jokaista asentoa koitettiin vaikka ei isäntä näistä ollut kuullut mitään aikaisemmin. Ehkä se viina sai ajatukset paremmin juoksemaan pääkopassa.
Ja viimein sitä nukahdettiin toistensa kainaloihin. Aamu valkeni ja aurinkokin oli tullut esiin juhlistamaan tämän päivän tapahtumia. Isäntä oikein pesi naamansa ja laittoi hiukan parempaa päällensä. Emäntää hän yllytti laittamaan hiukan ehjempää kolttua niskaansa, sillä naapurin isäntä tulee kohta kärryjensä kanssa. Eihän vaimo tätä vieläkään uskonut. Mutta lopulta kuitenkin alkoi hänenkin mieltää pyörimään ajatus, Miksi meidän ukko nyt parempaa vaatetta päällensä laittoi, koskahan hän olisi viimeksi noita housuja käyttänyt. Viimein laittoi vaimokin ehjemmän koltun päälle. Sitten vaan odotellaan naapurin isäntää tulevaksi.



Odottaminen teetti tuskaa isännälle. Siksi hän menikin ulos keinuun istumaan. Ajatukset kipeässä päässä alkoivat liikkumaan vaikka kuitenkin hitaammin kuin eilen. Mutta liikkuivat kuitenkin vaikeroiden. Emäntäkin tuli ulos istumaan keinuun isännän viereen. Isäntä tarrasi vaimoaan oikein kädestä kiinni ja loi hymyilevän katseen vaimon suuntaan. Tämä käsijuttu sai emännän vielä miettimään, onkohan tässä perää kuitenkaan.
Mutta siinä samassa hevonen kääntyi heidän pihaansa jossa kärryillä seisoi naapurin isäntä. “Jaaha, täällä sitä ollaan jo valmiina odottelemassa. Eiköhän sitä sitten lähdetä liikkeelle”.
Naapurin isäntä koitti pitää puhetta yllä mutta kaikki toiset olivat aika hiljaisia. Tietenkin lapset pitivät omaa puhettaan. Mutta tulevista asioista ei haluttu oikein puhua. Puhutaan vasta sitten kun asiat ovat silmiemme edessä.
Hetki oli ajettu kun naapurin isäntä ohjasi hevosensa erään talon pihaan. “Tässä se olisi nyt Teidän uusi asunto. Minä aukaisen vain oven niin saatte rauhassa katsella taloa sisältä”.
Uusi isäntäväki kiipesi rappuset ylös uuteen asuntoon. Talo tuntui olevan paljon suurempi kuin entinen, huoneitakin oli enemmän. Naapuritalon isäntä käveli hiljaa perässä ja näytteli paikkoja. Jopa se käsipumppu joka oli komerossa. Siitä sitten vedetään kahvasta niin vesi menee vinttiin ja sieltä se tulee omalla paineella sitten tähän raanaan. Ja tuohon altaaseen saa kaataa likavedet.. Nyt alkoi jo vaimokin puhumaan. Hänen silmänsä loistivat onnesta, mutta mitä tämä talo nyt oikein maksaa.
“Niin kuin minä Eevertille jo eilen kerroinkin, niin vanhan talon maineen ostan minä hyvään hintaan. Tämä talo on Teille yhden markan hintainen. Ja sitten vielä miehesi pääsee sahalle tai minulle töihin kumpaan sitten haluaa. Kaikki tämä vain siksi kun hän suurella ripeydellään hoiti kivet pois pellolta. Se on se vaikka nyt palkinto siitä työstä”. Ja kun vielä jauhoja tarvitsette niin rohkeasti vain meiltä hakemaan, eikä maksa mitään.



Kauppakirjat tehtiin ja vaatteita käytiin ostamassa koko perheelle. Kaikki tuntui juhlalta, jopa isännän käden liikuttelut edellisenä yönäkin.
Aikaa oli kulunut ja uudessa kodissa asuttiin. Vauvakin oli syntynyt ja tyttö tuli tälläkin kertaa. Eipä ollut kukaan vieras edellistä Anni-tyttöäkään alulle laittanut. Viinalla vaan on taivaallinen voima ollut.




piki

Aikaa ajatella typerää.

Pistääkö eläkeikä ihmisen ajattelemaan toisten ihmisten tekemisiä. Minä ainakin alan leikkimään toisten tekemisillä. Haluan saada siitä tekemisestä jotain iloa irti ainoastaan itselleni.
Tänään lauantaina kävelin vaimoni kanssa kauppaan. Ihan vaan pientä piti hakea mutta tulihan sitä kuitenkin kassi täyteen. Tullessa kauppaan katselin ohikulkeissani erään talon pihaan. Mies otti autostaan kaksi isoa tyhjää kassia. Tietenkin mulla taas päässäni pyörähti ajatus.



Olisiko vaimo pyytänyt isännän hakemaan loput tavaransa pois. Onko siellä tullut ero. Toivottavasti ei, sitä en minä ainakaan toivo. Mutta onko kuitenkin mun ajatuksissani jotain perää. Tätä miestä en tietenkään tuntenut, en ainakaan niin hyvin, että olisin kasvot muistanut. Eli täysin vieras mies mutta päässäni vain pyörähti tälläinen ajatus.

Kaupan pihaan kun päästiin, huomasin lähellä ovea kaksi alkoholisoitunutta miestä. Ne olivat tämän paikkakunnan miehiä. Rahaa tässä jaettiin mies, miehelle. Olikohan tullut veikkauksesta jokin voitto. Mistään suuremmasta voitosta ei tietenkään ollut kysymys kun rahat olivat näitä kolikkojen pienempiä. Ehkä ei kuitenkaan kysymyksessä ollut veikkausvoitto. Olisiko kuitenkin ollut meneillään asia jossa katsotaan kuka kaljat hakee kaupasta. Selvempi mies piti löytää. Ei se kuitenkaa jolle toinen antoi rahaa ollut selvin. Jos hän vain luuli, että osaa puhumisellaan hoitaa kassan paremmin. Vaikka ohi kävellessäni kuulin tämän miehen puhuvan. Se ei tosiaankaan ollut enään kovinkaan selkeää.

Me olimme jo kaupassa ja villiinnyimme ostamaan kaksi keräkaalia. Vaimon siinä näitä pampuloita käytti puntarissa ja minä katselin sitä miestä jolle toinen mies uskoi rahansa. Tämä musta hiuksinen mies koitti sölkötellä kassalle, että mitä hän haluaa. Kaljaa hän ei kuitenkaan ollut hakenut. Kassaneiti pää kallellaan koitti saada selvää mitä oikein asiakas haluaa. Tämän miehen takana alkoi jono kasvaa ja kasvaa. Lopulta joutui tämä kassa soittamaan apua. Ja niinpä toiselle kassalla saapui poikakassa. Nuori nopea mies joka hoita kassajonot nopeaan pois kun tämä mies vielä soperteli kassaneidille. Lopulta kaiketi päästiin yhteisymmärrykseen kun tupakkiaski kelpasi tämän miehen tarpeisiin. Lypsämällä saatiin taas kauppa syntymään.

 

Meillä on joku kumman systeemi, että pitää ihmisille antaa jokin nimi jos emme tämän ihmisen oikeaa nimeä tiedä. Näin käy monesti kun muutat uuteen kotiin ja taloon. Silloihan ei voi kaikkia ihmisiä tietenkään tuntea. Aikaisemmassa talossa annoin eräälle miehelle nimeksi "Vaahtoturpa". Olin tässä talossa vasta päivän vanha kun lähdin koiraa pissittämään läheiseen metsään. Koira oli niin pieni, ettei se olisi antanut mulle minkään näköistä suojaa. Tämä vain sen tähden kun tästä kaupunginosasta olimme kuulleet aika väkivaltaisiakin juttuja. No mutta kun pääsin rapusta pihalle niin miksi mulle sattui juuri sellainen mies tulla vastaa jota olisin viimeksi odottanut. Mies villapuserossaa puheli aivan yksikseen. Mutta kun hän huomasi minut, suunnisti hän kulkunsa minua kohden. Puheesta en paljonkaan selvää saannut mutta jotain kuitenkin. Hän halusi mulle tarjota kulauksen pullostaan. Mielessäni pyörähti yrjö. Mies vain puhui ja puhui. Hänen molemmissa suupielissään kuplivat sylkipallot. Hänen pullostako pitäisi ryyppy ottaa, yrjön tunne pyörähti taas kurkussani. Ja tuollaista tippaako sä meinaat mulle antaa juotavaksi. Miksi mun pitäisi itseäni kiusaa tuollaisen lirun takia. Jos minua haluat pyytää juomaan, niin hommaa lisää viinaa. Vaahtoturvaksi hänet ristisin tuon tapauksen johdosta. Koira pelkäsi tuon miehen kenkien rapinaa kun talvisia hiekkoja oli vielä piha-asfaltilla. Eivät nousseet hänen kenkänsä tarpeeksi ylös jolloi kuului kovan hiekoitussepelin rahina asfaltilla. Koira pelkäsi Vaahtoturvan horjuen liikkumista, että päästeli pieniä pissan tippoja jo kadulle. Jatin miehen lopulta siihen pihalle horjumaan ja lähdin kohti uusia haasteita metsään.



Nykyiseen asuntoon kun muutimme oli melkein kaikki ihmiset vieraita. Muutaman päivän kun olimme asuneet saimme jo erään nuoren miehen nimeksi "vihainenmies". Ei hän tiettävästi vihainen ollut mutta vaimo oli nimen antanut kun totinen ilme oli hänen kasvoillaa.

Kahta miestä tuli aina seurattua. Toinen oli pitkä ja toinen oli lyhyt. Joka päivä he lähtivät autolla ajelemaan ja vaimot olivat mukana. Lopulta saimme tietoon, että he ovat erään uskonlahkon miehiä. Saarnareissuilla he tietenkin kävivät yhdessä. Heidän nimekseen tuli "Isopappi ja pikkupappi", koska emme vieläkään heitä nimeltä tunne. Mutta meille tämä tyyli on varsin luontevaa. Tietenkään emme heitä tahdo mitenkään loukata. Nyt olen heidän kanssaa jo monesti puhunut ulkona. Uskontoa he eivät ole mulle tyrkyttäneet.

Mikähän veto mulla on kännisiin ihmisiin. Edellisessä asunnossa olin lämpöisellä ilmalla paljon istumassa ulkona grillikatoksessa. Kovin kauaa ei siinä tarvinnut istua kun asunnoista hinasivat känniset ukot mun kanssani ulos istumaan. Ei siinä tietenkään mitään, ehkä vaan osaan heidän kanssaa jutella, vaikka olen itse selvinpäin. Eräästä poikamiehestä on vielä jäännyt kertomatta eräs asia. Kännissä hänen äänensä muuttui niin möreäksi, että puheesta ei tahtonut saada selvää. Mutta kaikkein huvittavinta oli hänen kävelynsä. Selvänä ollessa hän käveli aivan luonnollisesti. Mutta kännissä sitten kävelyyn syntyikin aivan omia vivahduksia. Pienemmässä kännissä jalat hiukan levisi mutta kädet pysyivät vielä roikkumassa suoraan sivulla. Mutta kun känni vahveni, alkoivat jalat levimään vielä entistä enemmän A- asentoon. Ja kädet alkoivat nousemaan ylöspäin vaakatasoon. Oliko käsien nosto vaakatasoon merkki siitä, että nyt kädet toimivat tasapainon pitäjinä paremmin. Siitä tiesi tarkkaan missä kännin eri asteissa tämä kaveri kulloinkin oli.

 Ehkä minä olen vaan niin kännisen näköinen, että känniset kokoontuvat minun luo istumaan. Enpä ole tuotakaan asiaa niin harkinnut. Tämä grillikatoksessa istuminen ei tietenkään ole ollut ainut kerta.

Näin sitä tulee eri ihmisten asioita lokeroitua. Ehkä se jotenkin auttaa pitämään mielen virkeänä paremmin. Tietenkin näitä asioita ei saa kylillä levitellä, voi tulla hankaluuksia muuten asua rauhallisesti.




Katso vielä pikivaantaa.suntuubi.com


piki

Voihan kukkanen

Kukkanen. Tuota nimitystä käytetään niin monessa asiassa. Pieni tyttö upeassa leningissä saa vanhemmat huokaisemaan, "Olet kuin kukkanen". Ja auto perheessä on isännällä oikein kukkanen. Ja tietenkin oikea kukkanen. Niitähän ei pääse kuin ilolla seuraamaan sanalla, "Kukkanen". Ehkä näistä kukkasista haluankin kertoa. Vaikka nyt onkin hieman tuskainen tuntu elimistössä. Jo edellisenä päivänä oli niskassa taas sellainen tuntu, että nyt sitä taidetaan lähteä muille maille. Ehkä se lääkärin katsomista vaatisi. Vaikka viime sairaalakäynnillä ei lääkäri siihen halunnutkaan puuttua. Mutta kun nyt on vaan sellainen tuntu, että on pakko jotain kirjoittaa. Lukijat jo ajattelevat, että sormetko on tuo kirjoittelija katkaissut kun ei mitään siltä enään kuulu. Pääni on aika sekainen ja tukkoinen mutta jotain kuitenkin pystyn vielä ajattelemaan.



Metsälenkillä ollessani huomasin jo Pajujen saavan kunnon lehdet. Kaikissa muissa lehtipuissa oli vielä silmut aukeamatta vaikka silmut olivatkin jo paksut ja hiukan vihreää näkyi silmun sisältä. Käytin aikaani tutkia eri puita. En ole mikään himohölkkääjä kuitenkaan. Ja ensimmäiset lenkin kuitenkin pitää ottaa varovasti, ettei
kone leikkaa kiinni.



Edellisellä kerralla olivat vielä valko- ja sinivuokot aika pieniä ja eivät olleet kunnolla vielä auenneet. Mutta nyt olivat kukat jo päässeet kunnon kukintaan vaikka tämä metsä olikin kovin tiuha ja sankkakasvuinen. Kaikki nämä kuvat ovat samasta metsästä. Täällä jo hiukan kokeilin, että oliskos mulla vielä kuntoa juosta. Joskus juoksin paljonkin ja uhrasin tuota tekemisen meininkiä vielä kilpailemiseenkin. Mutta siitä on tosiaankin jo kauan aikaa. Ehkä ei se jalka enään nouse. Se oli sitä aikaa kun eivät vielä karvat vielä kasvaneet korvissa.



Jotenkin se on kummaa, että se kunto ei sitten millään pysy kehossa kun sen sinne joskus saa. Luulisen sen pysyvän kun kerran sen on kehoonsa saannut. Pysyyhän ne tiedotkin jotka on koulussa oppinut. Tietenkin nekin unohtuvat jos ei niitä koskaan käytä. Mutta nyt liikkuminen kuitenkin. Liikutaanhan sitä joka päivä kuitenkin mutta kunto se vaan karkaa johonkin. Sen minä ymmärrän jos ei sitä prosenttilaskua tarvi koskaan
koulun jälkeen, niin unohtuuhan se tietenkin. Mutta kun vielä kuntokin karkaa, olen aivan ymmälläni.



Salaa me kaivellaan nenääkin. Koulussakin sitä kaiveltiin ja hyvin on muistissa pysynyt. Kolussa mua ei tiettävästi kiusattu. En ainakaan jaksa muistaa. Ehkä muistaisin jos olisi kiusattu, sillä sellainen tietenkin pysyisi varmaan mielessä aina. Tyttöjä kyllä kiusattiin. Mutta ei se ollut mitään "raakaa" kiusaamista. Nyt taas tytöistä pidän kuin hullu puurosta, puurostakin pidän. Ehkä tyttö oli meille hiukan vieras elementti. Meillä oli poikia viisi ja tyttöjä ei aivan lähellä ollut. Eräs tyttö kyllä meidän naapurissa asui mutta hän ei saannut tulla leikkimään poikien kanssa. Heillä oli myöskin kaksi poikaakin. Tytön äiti syötti tytölle rusinoita ja luumuja, että tytön iho pysyisi hyvänä. Pojat eivät luumuja tai rusinoita koskaan saanneet.



Nyt kun jo tässä iässä olen saanut seurata lasten leikkejä, ovat ne muuttuneet. Ainakin niin haluan uskoa. Nythän tytöt ja pojat leikkivät yhdessä. Minusta se on erittäin hieno asia. Jopa meidän pojanpoika leikki pihallamme tyttöjen kanssa. Maahanmuutto lapset eivät tälläistä oikein sulattaneet vaan ilkkuivat koulussa tästä leikkimisestä tyttöjen kanssa. Hetken päässä olivat kaikki oppilaat ilkkumassa, mikä ei tietenkään ollut hyvä asia. Nyt leikkimiset tietenkin hoidetaan salaa tyttöjen kanssa. Niinkuin vanhemmatkin... niinkuin
minäkin vielä haluaisin.



Mutta oikeista kukkasista mun piti puhua. Ennen olen paljonkin leikkinyt kukkasien kanssa. Jopa kerrostalon pihalla kasvatin kesäkukat itse siemenistä. Joka päivä kastelin ja leikkasin vanhat kukat pois. Kukat kasvoivatkin pitkälle syksyyn ja viimein yöpakkaset tainnuttivat kukat. Ja voi sentään kun vanhemmat ihmiset niitä kehuivat. Toisten talojen pihoista tultiin meidän pihan kautta kauppaan, että saivat nähdä näitä kukkia kun ei omalla pihalla kukkia ollut. Itseäni järjettömästi näyn kehuvan, eli jätetään asia siihen. Kuitenkin se on mulle aika vieras aihe.



Kun tuo edellinen ja ainut sairaala käynti sai mut ajattelemaan. Ajattelin, että kuinkahan kauan sitä meikäläinen saisi olla omassa kodissaan. Tulisiko lapset muo auttamaan jos ei enään tyhjä kattilakaan pysyisi kädessä. Jaksavatko he auttaa kun eivät ole koskaan joutuneet. Ja mitä minä sitten joutuisin syömään. Makaronia varmaan syötäisiin joka päivä. Päivällä ja illalla. Paistinpannulla sitä lämmitettäisiin ja laitettaisiin sikajauhelihaa antamaan lisää liukkautta, ettei kerkiä nielauksen jälkeen yhtään kuvota ja oksennella. Ai tätä elämää kun sitä aina vain odotan.



No ei kannata vielä toivoa menettää. Eihän sitä tiedä kuinka hieno mummo löytyy vaikka naapurista silloin. Jos sellainen mummo löytyisikin ja hän syöttäisi mut taas hienoon kuntoon, että rypyt oikenisivat. Olisin kuin nuori poika, ei rypyn ryppyä. Askeleet ei vain kantaisi tälläistä lihamuuria. Taas pitäisi laihdyttaa ja syödä nauriita aamusta iltaan jolloin rypyt palaisivat.



Vaikeaa on ihmisen elämä. Teet mitä milloinkin, niin se on kuitenkin väärin. Ja kuitenkin ei sitä vanhuuden päivillä taida olla mitään muuta ilonaihetta kuin ruoka. Luulen, että naiset eivät enään suostu aikuisten leikkeihin. Heistähän on tullut aikuisia, niin nyt sitten ollaankin totisia ja hymy jätetään pois kun se ei kuulu vanhuuteen.



Tälläisiä tapauksia ja asioita kulkee sekaisessa päässä. Ehkä pitäisi odotella ensin, että pää paranee.

Toisestakin osoitteesta löytyy nämä samat kirjoitukset eli,

keijovaantaa.omablogi.fi, ja pienimpiä juttuja löytyy osoitteesta
pikivaantaa.suntuubi.com 

piki
 

Se on kevät

"Se on kevät," huusi Mäkitalon piika Maija. Maija oli pirteä tyttö jonka olivat monet kylän pojat jo huomanneetkin. Maijalla hiukan hihna luisti, ja sitä vapaat poikamiehet tietenkin käyttivät hyväkseen. Ei se hihna paljon luistanut mutta sen verran kuitenkin, että kaikki hänessä oli vapaasti käytettävissä jos vai älysi kysyä.



Ja nyt oli kevät, sen oli Maija taas huomannut. Karja oli lypsetty ja nyt oli Maijalla vapaata. Hän poimi kukan ja haisteli kukkaa astuessaan pienelle metsäpolulle. Näin oli hän jo monena vuonna tehnyt. Ja sen olivat jo vapaat poikamiehetkin huomanneet. Joka kerta oli Maija miehet metsästä löytänyt, oli sitten metsässä lunta tai ei. Pienet pälvetkin riittivät moiseen hullutteluun.

Maija käveli metsään ja aukaisi ylimmäisen nappinsa. Tai se olikin irronnut, että piti aukaista se seuraava nappi. Ei sillä tietenkään mitään väliä ollut sillä hän oli erittäin vapaa pukemisessaan. Oliko yksi nappi auki tai kaikki napit auki. Hän olisi kuulemma metsään mennyt aivan alastikkin mutta pojat tykkäsivät riisumisesta. Täysi alastomuus sai sellaisen tunnut että tällä naisella luistaa liiankin paljon, ja voi olla siksi vaarallinenkin. Koskaan ei Maija tiennyt, että oliko metsässä ketään mutta aina hän kuitenkin oli löytänyt sieltä suuren onnensa.


Niin oli polku taas tänäkin vuonna saannut iloisen naisen kävelemään metsään. Naisella oli suuret odotukset 
 ja se loi hänen kasvoilleen viettelyksen hymyn. Tyttö käveli ja kävellessään hän otti pieniä tanssiaskeleitakin. Se sai koko kehon keinahtelemaan. Se huomasivat linnutkin, jotka Maijan metsään tulo sai nuo pienet lentävät rakkauden lähettiläätkin huomaamaan kevään. Siritys oli aivan valtava. Korvat oikein huumaantui tuosta konsertista.

Mäkitalo oli suuri tila. Siellä oli renkejäkin yli kymmenen ja piikoja saman verran. Maijaa piti aina jonkun pyytää jotain tekemään, itse hän ei oikein siihen vielä ollut valmis. Ehkä se johtui hänen hihnan luistamisesta. Mutta Maija käveli ja käveli, eikä ketään vielä näkynyt.



Mutta tuntui, että joku oli kuitenkin Maijan lausahduksen kuullut tilan pihalla, kun hän kovempaa oli huutanut, SE ON KEVÄT. Joku metsässä kuitenkin hiippaili kun kuusen oksat selkeästi heilahtivat. Maijakin oli nähnyt jo ohkaisessa hangessa saappaan jäljet. Hän lisäsi keinahteluita, että koko vartalo leijui kuin tyhjä vene aallokolla. Nyt tuli jokin hahmo kuusikon seasta jo lähelle Maijaa. Maija ojensi kätensä tätä miehistä miestä kohden ja keinui lähemmäksi tuota sulhoaan. Tämä mies oli löytänyt hyvän paikan jossa kevään ensimmäinen kohtaus on hyvä tehdä. Tähän oltiin heti valmiita. Siihen ei kenenkään tarvinnut sanoa mitään. Molemmat olivat tietoisia mitä tulossa on. Maija oli pihalla antanut tiedoitteen muille jotka halusivat hänen kanssaan ottaa tämän tapahtuman vastaan. Ja siihen oli korvansa höröön laittanut yksi renki. Hyvä kuiva paikka oli valmiiksi katsottuna ja sen vierellä he nyt seisoivat. Pienet halaukset ja imaisut nenän alta tietenkin piti tehdä ja sitten alkoi se kuuma vääntö. Siksi renki oli hakenutkin tämän pälven tarpeeksi pitkältä tilan päätalosta. Maija kun osasi suustaan päästää niitä vaikertajan ääniä jotka eivät saa kantautua kartanon herran korviin. Hän ei pitänyt siitä, että palvelusväki liikuttelee lanteitaan turhan päiten. Kaikki tarmo oli annettavan tilan pelloille, eikä käytettävä turhiin hekumoihin.



Tämä renki tuntui tietävän Maijan korkeista äänistä kun hän heti huomasi laittaa oman kätensä Maijan huulille ja sai näin äänen hiljaisemmaksi. Eivätkä linnutkaan noista korkeista äänistä liiemmin tykänneet vaan lensivät pesästään hiukan kauemmalle. Mutta palasivat kuitenkin takaisin pesälle munia lämmittelemään,kun äänit kävivät matalammiksi. Nyt alkoivat äänet saada paljon nopeutta, ne nopeutuivat entisestään kun sitten Maijan suu jäi auki ja ääntä ei tullut enään lainkaan. Renki oli lähtemässä pois mutta Maija puristi käsillään selästä renkiä itseään vasten ja halusi olla vielä siinä asennossa mihinkä viimeksi jäätiin. Mutta viimein nousi renki istumaan ja hän vetäisi Maijan kolttua hiukan alemmaksi. Renki nousi jo seisomaan ja lähti astelemaan tyytyväisenä kohti tilaa. Maija vielä halusi huohottaa selällään ennenkuin nousi haparoiden pystyyn. Hänen jaloistaan oli voimat menneet. Vielä ei pystynyt kävelemään vaan oli istuttava kannon nokkaan huilaamaan. Viimein jalat taas kantoivat Maijan painon vaikka pieni tärinä vielä kutittelikin ihoa.

Maija taitteli koivusta oksia, että saatiin maljakkoon laitettua tulevia pieni lehtiä varvuista. Jokin syy piti naisella olla kun tähän aikaan metsässä kävi, ettei kukaan olisi ajatellut mitään muuta.



Renki oli jo kerennyt väen tupaan. Ei hän mitään puhunut mutta oli kuitenkin hiukan iloisempi kuin aikaisemmin. Tämä renki oli yleensä aika jörrikkä naamaltaan ja nyt kun vähän iloisuuttakin kasvoilta löytyi, niin johan toisetkin rengit sen arvasivat mistä se johtui. Maijasta ei oikein mistään löytynyt mitään erilausuutta. Hän oli aina yhtä iloinen ja katseli hiukan altakulmien, mikä tekikin tämän katseen kovin luokseen vetäväksi.

Emäntä oli huomannut, että Maijalta oli jäännyt maitotonkat pesemättä. "Mihinkäs tuollainen kiire on taas ollut, että tonkat on pesemättä jätetty". Ehkä emäntä oli jo liian vanha enään ymmärtämään. Kyllä sitä pitää silloin lähteä kun siltä tuntuu. Ja kun talvella ei ole sellaista paikkaa missä voisi tätä harrastusta suorittaa, niin keväällä kun sen tarve tulee niin silloin on heti lähdettävä. Ja muutenkin kesällä pitää tämän asian ympärillä paljon olla, tehtävä vähän kuin varastoon mieluisia asioita. Se on kuin viljaa laittaisi laariin. Tai kuin lanttuja säilöisi kellariin. Mukavahan sitä on talvella edes ajatuksissa siellä varastossa käydä.



Huomenna on taas uusi päivä ja kukahan renki kuulee seuraavaksi Maijan huudon "Se on kevät". Näin päivät etenevät ja hauskuutta laitetaan varaston hyllylle. Sieltä sitä voi käydä aina pitkinä talven päivinä muistelemassa.

piki




 

Roskaruoka oli hyvää, toinen osa

Nyt ei oikein mikään ollut hyvin. Kaisaa kiukutti Auliksen aikaisin nukkumaan meno. Hän taas halusi valvoa iltaisin pidempää ja nähdä kavereitakin. Aulis koitti lepytellä tyttöään mutta nyt ei oikein tahtonut mikään auttaa. Kaisalla tuntui olevan tänään paha päivä. Aulis koitti lepytellä pienellä sirkuksessa käynnilläkin mutta ei sekään tuntunut auttavan. Siispä Aulis ehdottikin, että jos me lähdettäisiin kotiin ja pidettäisiin hiukan taukoa. Ollaan sitten taas yhteydessä kun siltä tuntuu.

Kotimatka oli hiljainen. Kumpikaan ei puhunut mitään koko matkan aikana. Kaisa kääntyi kotiinsa ja Aulis jatkoi vielä vähän matkaa eteenpäin. Kotiin tullessaan oli Auliskin kiukkuinen. Hän otti täytekakun kaapista ja lohkaisi siitä suuren palasen lautaselleen. Kakku hävisi silmissä pojan suuhun ja se loppuikin. Hän otti loppulautasen eteensä ja söi senkin lautasen tyhjäksi. Äitikin koitti pojaltaan saada jotain juttua ulos mutta poika oli hänellekkin kovin hiljainen. Aulis vetäytyikin omaan huoneeseesa ja meni siellä sitten nukkumaan.

Aamu olikin aika vaikea. Äiti joutui antamaan pojalleen taas apua. Mutta kuitenkin aika herkästi Aulis kuitenkin heräsi. Pieni tönäisy olkapäähän auttoi, niin poika nousi jo istumaan. Puki päälleen ja tuli alakertaan. Mikään aamupala ei tälläkään kertaan maistunut. Ja siitä lähti taas poika leipomoon töihin.

Leipomossa letitettiin taas pullaa. Käytiin aamukahvilla ja syötiin yksi pulla pois josta poika sai taas kolme palaa. Työpäivän jälkeen kotona oli Aulis edelleenkin hiljainen. Hän laitteli polkupyöräänsä kuntoon mutta äidilleen ei hän tahtonut mitään puhua. Kuitenkin lopulta hän tuli katselemaan äidin ruoka- tai kahvileipä kirjoista reseptejä. Nyt hän oli päättänyt tehdä jotain kahvin kanssa sopivaa kakkua. Hän löysikin yhden kuivakakun jota ajatteli kokeilla. Ja kun tarvikkeitakin oli kaapissa alkoi taikinan teko.

Aulis oli saannut kakun jo uuniin ja odotteli katsellen kelloa, koska sen voisi ottaa pois uunista. Äiti kyseli pojaltaan, että söisitkö vaikka paistinperunoita kun keitettyjä perunoita ja kastiketta oli jäännyt edelliseltä päivältä. Mutta ei äidin tarvinnut mitään tehdä vaan poika halusi kokeilla myöskin ruuan tekoa. Kakku oli valmis ja vuoka otettiin pöydälle. Sitten kuorittiin perunat ja lämmitettiin paistinpannua. Kakkuvuoka oli vielä kuuma kun Aulis käänsi kakun toisinpäin ja kakku putosi herkästi pois alustalle. Ei kerennyt kakku olemaan yhtään rauhassa, vaan poika otti jo hyvän kokoisen viipaleen. Kahdella suupalalla oli kakun viipale löytänyt Auliksen suun. Ruoka oli tiettävästi valmista ja poika huusi äitinsäkin syömään. Äiti kehui pojan taitoa tehdä myös ruokaa. Oikein hyvältä tuntui toisen tekemä ruoka. Kyllä joku saa sinusta hyvän miehen. Aulista lämmitti äidin sanoma. Kun äidille ei kelvannut vielä kakun maistaminen niin poika otti toisen isohkon palasen vielä kakkua. Aulis tuntui nyt pitävän makeasta syömisestä.

Vatsa kylläisenä hän pysähtyi katselemaan sanomalehteä. Siellä hänen silmänsä löysivät MaDonaldsin ilmoituksen, että tänään keskustassa avataan sellainen liike jossa olisi kerroshampurilaisia myynnissä. Se tuntui oudolta, että kerroshampurilaisia myytäisiin pelkästään baarissa. Ehkä niitä pitäisi lähteä maistelemaan. Yksi kuva valmiista hampurilaisesta oli laitettu lehteen. Sitä poika katseli pitkään ja arvuutteli mitä kaikkea siellä välissä oikein on. Samalla soitti Kaisa. Hän oli hiljainen mutta pyyteli kuitenkin anteeksi. Hänellä kun on niin vaikea kuukauden päivät. Oikein vatsaa vääntelee ja silmissä säkenöi. Ei poika tainnut oikein käsittää tytön puheita, vaan alkoi heti hänelle ehdottamaan hampurilaisten syöntiä. Lähdetäänkö tänään maistelemaan baariin miltä oikein maistuvat. Kaisa lupaili lähteä vaikka ei olo vieläkään  paras mahdollinen. Tämä pelasti Auliksen päivän, että hänellä oli taas yhteys tyttöönsä.

Illalla heillä oli treffit Kaisan portin pielessä. Siitä sitten lähdettiin ajelemaan kohti kerroshampurilaisia. Vajaan puolen tunnin kuluttua oltiin tämän baarin edessä jossa niitä kokeilu ruokia olisi ollut tarjolla. Pariskunta nousi pyöriensä selästä pois ja menivät ovesta tuohon baariin. Hyvä tuoksu tulvi heidän sieraimiinsa kun he kävelivät kohti tiskiä. Baari oli vielä melkein tyhjä. Yksi nuori pariskunta jo maisteli tätä outoa ruokaa, jota ei vielä täällä päin oltu kuultu mitään.

Kaisa ja Aulis tekivät tilausta. Hetkisen päästä tuli paperiin käärityt hampurilaiset tarjottimelle. Vielä puuttui ranskalaiset ja limut, mutta nekin tulivat joutuisasti hampurilaisten viereen. Sitten lähdettiin valitsemaan pöytää, joita olikin kyllä riittävästi tarjolla. Sillä baari oli vielä melkein tyhjä.

Nuoripari istuitui pöytään ja katselivat annoksiaan. "Eivät ne paljon maksaneet mutta ei sitä nyt paljoakaan siinä ole", totesi Aulis. Sitten otettiin hampurilainen käteen ja siitä puraistiin palanen suuhun. Välillä ranskalaisia sekaan. Hetkessä oli Aulis kaiken syönnyt. Hän kävi hakemassa vielä uuden annoksen itselleen. Hän kerki senkin syömään ennenkuin Kaisa sai omansa syötyä. Aulis ihmetteli tämän olevan hyvää, vieläkö yksi annos menisi. Kaisa katseli ihmeissään Auliksen syömistä. Mutta oli hiljaa kuitenkin, sillä vaikka se olikin vaikeaa tuon känkkäränkkä tapauksen johdosta.

Sitten olikin aika lähteä kotiin. Kotimatkalla Aulis pysähtyi vielä kioskin kohdalla ja haki kaksi suklaalevyä. Siitä hän tarjosi Kaisalle. Kaisa otti vain pienen palan kun taas Aulis vetäisi kokonaisen siivun. Pitää olla välillä jotain naposteltavaa. Kaisa oli huomannut, että Auliksella oli ruokamaitti kasvanut vähän liikaa. Mutta ei ottanut kuitenkaan asiakseen mitään puhua. Pian oltiin kotiportilla ja tehtiin uudet tärskyt taas huomiseksi.

Taas oli työpäivä takana. Kaisa tuli katsomaan Aulista kun kerran niin puhelimessa sovittiin. Aulis oli harjoitellut erilaisten viinereiden tekoa. Hän oli ostanut viinereitä kokonaisen muovikassillisen. Ja nyt niitä oli tarkoitus syödä kahvin kanssa. Auliksen äitikin ihmetteli pojan makean syömistä. "Varo vain, että mahdutko kohta enään housuihisi", niin varoitteli äiti. Ei sitä voi olla syömäti kun aina on vaan nälkä, vakuutteli poika. Kaisa lähti kotiinsa ja illalla vielä lähdettiin pyörällä ajelemaan.

Aulis kurvasi illalla pyöränsä Kaisan portin pieleen. Kaisa tuli myöskin portin pieleen ja siinä suunniteltiin mihinkä sitä pyöräillään. Aulis olisi halunut lähteä taas syömään hampurilaisia baariin. Nyt puuttui jo Kaisakin jo Auliksen syömisiin. "Tarkoittaako tämä nyt sitä, että sinä syöt itsesi aivan pyöreäksi". Pojan mielestä ei hän paljonkaa syö, ja pakkohan sitä on syödä kun aina vaan tekee ruokaa mieli. No lähdettiin nyt kuitenkin syömään hampurilaisia baariin. Auliksen suu oli oikein hymyssä kun hän sai pitää päänsä tässä asiassa.

Baarissa ei Kaisa syönnyt mitään. Mutta Aulis kuitenkin söi. Kaksi kerroshampurilaista hän söi ja ajatteli syönnin nyt jäävän tähän. Kyllähän vielä olisi ainakin yksi annos mennyt mutta kun Kaisa näytti jo hermostuksen merkkejä niin Auliksenkin oli lopetettava syöminen. Sitten lähdettiin taas ajelemaan kotiin päin. Matkaa jatkettiin vielä heidän yhteiselle kedonkukka-paikalle. Siellä istuttiin vähän aikaa toistensa vieressä. Ja Aulis lupasi katsella toisia töitä. Vaikka ei Aulis oikein halunnutkaan työpaikkaa enään vaihtaa. Hän halusi oppia kaikki hyvät niksit jotka koskivat peipomista.

Näin kului aika koko vuoden. Auliksessa näkyi jo selvät lihomisen oireet. Paino oli noussut tällä laihalla pitkällä pojalla seitsemänkynnenestä kilosta yhdeksäänkymmeneen kuuteen kiloon. Ja ruokamaitti oli vielä tallella. Baarissa piti päivittäin käydä syömässä vähinkään kolme kerroshampurilaista. Makeaa syötiin töissä ja sitä valmistettiin myös kotona. Joka päivä oli joku kakku valmistumassa. Kaupasta haettiin karkkia isojakin määriä sekä juotavaksi limskaa useampi pullo. Kaisalla ei mennyt myöskään hyvin. Hän oli huomannut ettei Aulis haluakkaan enään vaihtaa työpaikkaa. Kaisa oli masentunut. Kuitenkin hän piti Auliksesta suuresti. Ja vielä nyt enemmänkin koska Auliksesta oli tullut hauskan puhuja. Hänen seurassaan viihtyi mutta hän kaipasi kuitenkin sitä laihaa poikaa. Kaisa turvautui olueeseen. Aina kun Aulis oli lähtenyt illalla nukkumaan oli Kaisa alkanut juomaan siellä kesäkukka paikassa, jossa he useasti istuivat. Momesti oli Kaisa aika väsynneen näköinen töihin mennessään. Ja lopulta sieltä tulikin lopputili. Kaisa vetäytyi enemmän vain viinanlonkeron syövereihin. Ja kun ilmat kylmenivät siirtyi Kaisa juomaan pubeihin. Kaisa joi pubeissa ja Aulis söi baarissa hampurilaisia. Toisesta tuli juoppo ja toisesta ylipainoinen syöppö.

Aikaa kului taas. Molempien välit hiipuivat, eikä heitä koskaan enään näkynytkään. Kaisa oli kiinteesti valoisimmissa saleissa juomassa itseään täyteen. Aulis ei pystynyt enään olemaan töissä kun eivät jalat kantaneet häntä. Hänen äitinsä joutui käymään ja kantamaan hyvää syötävää pojalleen.

Ehkä kaiken syynä oli Auliksen syy alkaa syömään makeita leivonnaisia ja hyviä ruokia. Siitä koukusta hän ei sitten enään päässytkään irti. Ja ei päässyt Kaisakaan irti Auliksesta. Aulis oli ainut joka oli Kaisaa seurakseen pyytänyt, eikä kukaan muu. Kaisa oli kiinni ainoassa pojassa. Ja kun hän lopulta teki eron, oli hän yksin. Ei kukaan enään ollut kiinnostunut runsaasti viinaa käyttävästä naisesta. Ja Aulis vaan söi ja söi. Paino oli noussut jo 150 kilon kohdille ja ei minkäänlaista vähentymistä syömisessä tapahtunut. Kaksi rakastavaista löysi lopulta molemmat oman itsensä tuhoamisen haaran, josta ei tuntunut enään olevan paluuta.

Surullinen oli heidän yhteinen lyhyt aika. Ehkä joku joskus tuli heitä auttamaan tai sitten ei. Kontrollia ei löytynyt heidän missään toiminnassa. Itseään molemmat vain ajattelivat, eivät toisiaan.

piki
https:// pikivaantaa.suntuubi.com  kurkista sinnekkin ja jätä jotain kommentteja ja kirjoita vieraskirjaan.