Valokuvat Hyvinkäältä
Kauan,
kauan sitten tapahtui täällä Suomessa erikoinen tapaus. Tapahtumapaikka
oli aivan lähellä rajan pintaa.
Itärajalla
oli silloin varsin paljon urheilevia nuoria. Harjoituslenkeillä oli
mahdollisuuksien mukaan koko perhe mukana. Nuoret juoksivat omia
lenkkejään ja muut perheenjäsenet olivat antamassa heille juotavaa
lenkkipolkujen läheisyydessä. Monesti juottotehtäviä hoitivat äidit ja
isät ja joskus he eivät kerinneet niin nuoremmat veljet oli uskottu
tähän vaativaan tehtävään.
Rajan
pinnassa asuivat myöskin Nurmisen perhe, jonka vanhin poika oli innokas
hiihtäjä. Kesällä kuitenkin piti valmistautua talven koitoksia varten.
Juokseminen oli yksi tärkein kunnon kohentaja. Tietenkin käsiinkin piti
saada voimaa mutta sitä saatiin raskaasta ruumiillisesta työstä.
Painonnostovälineitä ei silloin niin joka paikassa vielä ollut.
Nurmisen
Erkki kohotti kuntoaan tänä kuumana kesänä. Hänen piti tänä vuonna
tunkeutua nuorten sarjan kärkeen. Aikaisemmin hän ei ollut osallistunut
kuin pieniin kilpailuihin. Mutta nyt tuntui siltä, että halu treenata
oli valtava. Ja Erkin nuoremmat pojat 12 vuotta Timo ja 14 vuotia Jouko
olivat antamassa isoveljelleen juotavaa lenkkipolun varrella. Yleensä
pojat olivat samassa paikassa niin ei tullut kaksistaan niin aika
pitkäksi
Tänä keväänä he olivat olleet juottamassa veljeään jo monta kertaa. Lumet
oli jo kuitenkin sulaneet pois. Tällä juoksulenkillä oli niin jyrkät
mäet, että olisi ollut vaarallistakin juosta jos lunta olisi vielä
poluilla ollut. Mutta nyt oli kuitenkin jo kesäkuun alku kun veljekset
istuivat kiven päällä ja katselivat jyrkänteen reunalta alas pellolle.
Viljelijät kylvivät viimeisiä viljojaan maahan. Jyrkänteeltä näki
pitkälle, varsinkin hyvällä ilmalla. Nyt oli tyyni ilma, niin tyyni,
että ei puun oksat lainkaan heiluneet. Ja pojatkin olivat hiljaa,
katselivat vain jyrkänteen reunalta pitkälle kaukaisuuteen. Sitten alkoi
kuulumaan erikoista ääntä. Se oli kuin pientä vinkumista joka välillä
oli aivan hiljaista ja välillä se taas voimistui hiukan. Pojat hiljaa
katselivat jyrkänteen reunoja jos näkisivät jonkun linnun siinä
liikkuvat. Linnuksi he tämän äänen antajan luulivat.
Mutta silloin
tietenkin veli pöllähti paikalle ja oli hänelle annettava juotavaa. Ja
kun veli siitä taas lähti juoksemaan lenkkiä eteenpäin, alkoivat pojat
seuraamaan taas äänen antajaa. Mitään ei näkynyt linnusta, jos se nyt
lintu oli. Mutta kiinnostus kuitenkin pojilla oli. Olisi ollut mukava
nähdä se lintu jos sen olisi vaikka tuntenut.
Seuraavana
päivänä ei juottohommia ollut, silloin veli piti vapaata
harjoittelusta. Piti kuulemma olla siinäkin asiassa vapaapäivä välillä.
Mutta poikia kiinnosti kuitenkin se linnun outo piipitys. Niinpä he
lähtivät kuuntelemaan tänäänkin sitä ääntä.
Pojat kiipesivät
jyrkänteen reunalle hiljaa ja istuivat sille samalle kivelle. Nyt sitten
vain kuunnellaan, alkaako piipitystä kuulumaan. Vielä tuntui olevan
hiljaista, ei kuulunut ääntä eikä mitään erikoista lintuakaan näkynyt
pienten puiden oksilla. Mutta onneksi tuli otettua eväät mukaan joita
pojat alkoivatkin heti syömään. Leipien ympärillä ollut voipaperi piti
inhoittavaa rapinaa. Siksi pojat ottivatkin leivät pois paperin sisältä
ja laittoivat voipaperin takaisin reppuun.
Leivät oli syöty ja
alettiin taas kuuntelemaan outoa piipitystä. Ja ei aikaakaan kun
piipitys alkoi kuulumaan. Se oli erikoisen pitkää piipitystä.
Aikaisemmin eivät pojat olleet noin pitkää piipitystä kuulleet. Yhden
piipityksen pituus tuntui olevan ainakin viisi, jos ei kymmenen sekuntia
pitkä. Pojat katselivat puiden oksia missä tuo erikoinen lintu voisi
istuskella. Kuitenkaan oksilla ei näkynyt mitään lintua. Mutta sitten
Jouko huomasi maassa jotain liikettä. Jokin musta liikahti erään
kalliokielekkeen takana. Mutta nyt olio tuntui rauhoittuvat taas
paikoilleen. Joukon mielestä se ei ollut kyllä lintu vaan jokin muu
elukka.
Pojat
tuijottivat kyseistä kalliokielekettä. Mutta nyt tuntui kaikki olevan
aivan rauhallista. Jo tunti oli kulunut olion viimeisestä liikahduksesta
ja poikia alkoi jo väsyttämään jatkuva samaan paikkaan tuijottaminen.
Kunpa olisi jokin laite jolla voisi suurentaa, ehkä sen sitten voisi
nähdä paremmin. Ehkä heidän pitäisi nyt lähteä pois ja tulla vaikka
huomenna uudelleen.
Matkalla sovittiin, ettei vielä kerrota
asiasta muille. Ehkä olisi parempi kertoa vasta sitten kun saisimme
asian täysin varmaksi.
Pojat saapuivat kotiin ja vanhempi veli
Erkki alkoi pojilta kyselemään päivän touhuista. Timolta pääsi
vahingossa juuri se asia, mistä piti olla hiljaa, “Ollaan me oltu
katselemassa ja kuuntelemassa sitä outoa elukkaa”. “Noin se sitten
tapahtui, eikös siitä pitänyt olla hiljaa”, sanoi pojista toinen Jouko.
Nyt ei meitä kukaan usko, ja nauravat vielä meille. Erkkiä kiinnosti
poikien outo elukka, hän halusi kuulla enemmän tuosta kyseisestä
elukasta. Pojat isolle veljelle sitten kertoivat kaiken mitä tiesivät.
Vaikka ei heilläkään tuosta asiasta ollut paljonkaan kerrottavaa. Erkki
tunsi erään valokuvaajan pojan jolla ainakin oli kiikari. Ehkä hän
antaisi sen kiikarin lainaksi pojille jos hän sitä kysyisi.
Poikien
kiinnostus hiukan hiipui kun ei se elukka kovin herkästi tullut
näkösälle. Oli erittäin puuduttavaa istua jyrkänteen reunalla ja
kuunnella vain ääntä. Kerran he näkivät pienen vilauksen elukasta mutta
jonnekin piiloon se sitten taas meni.
Seuraavana päivänä Erkki
tuli poikien luo. Hänellä oli pieni laukku mukana jonka hän antoi
Joukolle. “Siinä on kiikari ja pitäkää sitä nyt hyvin. Kiikari maksaa
paljon ja ei hänellä ole ainakaan niin paljon rahaa että voisi uuden
ostaa jos rikotte kaverin kiikarin. Yhdessä katsottiin miten kiikaria
voi kohdistaa kohdetta kohti. Pojat innostuivat ja halusivat lähteä
seuraamaan erikoista oliota. Evästä piti ottaa vähän mukaan jos
seuraamisessa menee paljonkin aikaa.
Pojat pääsivät jälleen
jyrkänteen reunalle. Kiikari otettiin laukusta ja alettiin katselemaan
pienen kohdistuksen jälkeen taas sitä paikkaa missä se viimeksi
huomattiin. Samalla kuunneltiin tuota tuttua vinkumisääntä. Se ääni
kuuluikin nyt taas. Kiikaria katsottiin tarkasti kohdetta kohden. Jouko
kuiskasi, “Nyt näkyy pieni musta olio. Se on kuin simpanssi mutta sillä
on pidemmät karvat”. Timo veti kiikaria itseä kohden, koska hänkin
halusi nähdä tuon elukan. “Anna nyt tänne välillä se kiikari, minäkin
haluun se ötökän nähdä”. Ja niin sai Timokin katsella sitä oliota. “Mikä
toi on. En minä ole ainakaan tuollaista elukkaa koskaan nähnyt”. Eläin
kulki takajaloillaan, etumaiset jalat tai kädet olivat pitkät. Pää oli
pitkien karvojen piilossa. Ja kehossa oli myöskin pitkät karvat. Tutui
siltä, että kallion seinässä olisi luola, ja sen edessä jokin pieni
tasanne. Joukolla oli paperia ja kynä mukana ja hän piirsi yllättävän
saman näköisen kuvan ötökästä paperille.
Eväät syötiin välillä pois
ja taas kiikaroitiin luolan suulle. Sitten tuli pojille mieleen pois
lähdettyä katsoa alhaalta päin, jos vaikka luolansuu sieltä näkyisi.
Mutta nyt vielä katsellaan täältä ylhäältä kun kerran löydettiin se
paikka.
Kun
ylhäältä ei enää mitään kummempaa näkynyt, lähdettiin katsomaan
alhaalta jos se luolansuu sieltä näkyisi. Jyrkänne oli niin jyrkkä,
ettei siitä voinut laskeutua suoraan alas. Elukalla oli luultavasti
pitkät kynnet jos se kallionseinämää pystyy kävelemään. Ja pakkohan sen
on kävellä, pitäähän sen jostain ruokaakin saada. Tuskin kallionluolassa
mitään kasvaa.
Pojat kohdistivat kiikarin ja alkoivat seuraamaan
kallionsuuta. Yksi olio siellä istui, muita ei näkynyt, ainakaan vielä.
Kiikaria vaihdettiin ja toinen pojista pääsi katsomaan vuorostaan luolan
suuta. Sama juttu, voisiko niitä olla vain yksi. Voihan olla, että sota
sai kaikkia erikoisiakin elukoita Venäjältä liikkeelle, se on kuitenkin
iso maa.
Juuri kun pojat aikoivat lähteä kotiin, ilmestyi toinenkin
samanlainen elukka luolan suulle. Siinä istui kaksi samanlaista
elukkaa, mutta mikä oli oikein niiden rotu. Olisipa jollain vaikka
kamera mutta nyt ei ainakaan heidän tutuilla vielä sellaista
ylellisyyttä ollut. Ja ei oikein vielä viitsi asiasta yleisesti puhua.
Voi tulla vaikka ruuhkaa näihin metsiin.
Kotona kuitenkin haluttiin näistä elukoista puhua. Mutta se päätettiin, että asiat ei saa levitä talon seinien ulkopuolelle.
Ensimmäiseksi pitäisi saada selville joku eläimistä tietävä henkilö. Ja
tämän henkilön pitäisi olla lukenut viisas ihminen. Nyt jos asia levisi
kaikkien ihmisten tietoon, niin voisi olla, että eläimet pääsisivät
nopeasti hengestään. Sodan jälkeen aseita löytyisi monesta perheestä ja
tappaminenkin varmasti olisi ihmisillä nyt helppoa kun sodasta on niin
lyhyt aika. Ihmiset haluaisivat ampua tuollaisen harvinaisen eläimen kun
saisivat kuvansa lehteen.
Erkki vanhempana koitti saada tietoonsa
jotain lukenutta eläinihmistä. Kaikki pitäisi kuitenkin saada kysyttyä
niin, ettei kukaan pääsisi kärryille tästä melkein naapurissa asuvasta
eläimestä. Kirjastot olivat vielä kiinni paikkakunnalla.
Lopulta
Erkki oli saanut yhteyden Helsinkiin, ja siellä eläintieteelliseen
museoon. Joku sieltä on tulossa viikon päästä. Joukon pitäisi sitä ennen
lähettää piirtämänsä kuva museoon, että pystyvät omista lähteistään
kaivamaan näköisen eläimen esiin.
Viikko
tuntui pitkältä. Pojat kävivät katsomassa elukoita luolansa suulta. Ja
monta kertaa päivässä. Välillä se tapasivat metsässä aina jonkun ihmisen
ja tuttujakin metsässä kävelijöitä oli paikalla. Piti vain odotella,
että kaikki olivat lähteneet pois, ettei heidän salaisuutensa tule ilmi.
Mutta ei aina voinut tietää mitä pojat siellä metsässä tekivät kiikarin
kanssa. Yöllä oli välillä kuulunut aseen laukauksia. Ihmiset kävivät
ampumassa riistaa kun nälkä kuitenkin oli.
Nyt oltiin vielä
tietämättömiä, että liikkuvatko nämä eläimet yöllä syömässä, ja mitä ne
syövät. Täytyy vain toivoa, etteivät nämä tuntemattomat eläimet joudu
pyssyn eteen yöllä. Poliisikin oli saanut vihiä yöllä tapahtuneesta
ampumisesta. Niinpä he tutkivat metsää ja hakivat eläinten
perkuujätteitä. Nyt piti metsässä olla erittäin tarkkoina. Koskaan ei
tiennyt väijyvistä ihmisistä, missä niitä oli. Ja jos he monta kertaa
päivässä käyvät aina kiikaroimassa kallion seinää, niin kyllähän siitä
kiinnostuvat toisetkin. Ja jos sattuu vielä joku pyssymies tämän asian
huomaamaan niin voivat nämä elukat olla seuraavana päivänä raatona.
Huomenna
pitäisi Helsingistä tulla se eläinoppinut. Pojat lähtivät vielä käymään
katsomassa oliko eläimet hengissä. Erkki lähti vielä poikien kanssa,
jos samalla tekisi pienen lenkin metsässä.
Pojat kiipesivät ensin
kallion päälle ja katselivat kiikarille ensin aivan muihin suuntiin,
hämätäkseen mahdollisia urkkijoita. Sitten katsottiin välillä ylhäältä
tunnelin aukkoa. Nyt siellä ei näkynyt mitään elukkaa. Nuoremmat pojat
kauhistuivat, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun elukoita ei näkynyt.
Aina oli ainakin toinen elukka ollut luolan suulla. Paha tunne valtasi
pojat. Nuorempi Timo jo puhkesi kyyneliin. Itkien hän tuhersi, “Emme me
olisi halunneet niille elukoille mitään pahaa. Siksi kaikki tehtiin niin
salassa kuin vain voitiin tehdä”. Erkki lepytti poikia ja kertoi, että
jos ne ovat vaikka syömässä jossain. Mutta nuoremmat pojat taas
uskoivat, että ne on ammuttu tai sitten ne ovat lähteneet täältä pois.
Täällä kun vilisee ihmisiä nyt niin paljon ja vielä kun pyssyn pauketta
kuuluu melkein jokaisena yönä. “Nyt ne ovat lähteneet ja se eläin
ihminenkin tulee huomenna tänne. Pitäisikö sille soittaa, ettei täällä
enää ole mitään elukkaa”. Samaa mieltä oli Erkkikin, soittaa sille pitää
ettei turhaan tänne tule.
Pojat
lähtivät kotiin ja soittivat sieltä sille eläin ihmiselle Helsinkiin.
Tämä eläin ihminen oli kuitenkin halukas tulemaan katsomaan sitä luolaa,
jos sieltä saisi jotain jälkiä tai jotain merkkejä näistä eläimistä.
Joukon piirros ei ainakaan antanut mitään selvyyttä eläimen rodusta.
Eläin ihminen oli sitä mieltä, että ehkä sodan aikana olisi nämä eläimet
tulleet Suomen puolelle. Ehkä vauhkoontuneet sodan ammuskelusta.
Seuraavana
päivänä oli eläinmies sitten Nurmisen ulko-ovella. Vieras pyydettiin
sisälle ensin kahvikuppien viereen. Sisällä tämä vieras kertoi, että
olivat omissa palavereissaan katselleet tätä piirrosta eikä kukaan tätä
elukkaa tuntenut, tai sen rotua.
Nyt mies sitten kysyikin, että
pääseekö sinne luolaan kiipeämällä. Pojat olivat sitä mieltä, että sinne
pitää laskeutua köyden varassa ylhäältä alas. Kyllä hän sen voi tehdä
jos vain köysi löytyy. On tullut kiivettyä erilaisien kallioiden
seinämiä monet kerrat.
Ja niin lähdettiin kohti sitä kalliota
jossa eläimet löytyivät. Ensin käytiin katsomassa alhaalta. Kiikaroitiin
luolan suulle ja mitään ei näkynyt. Mies oli sitä mieltä, että kyllä
hän tuonne kiipeää. Hänellä oli repussa mittanauha, kamera ja lehtiö.
Näin saadaan jotain selvyyttä ainakin vaikka jalanjäljistä jos siellä
olisi edes vähän maata sisällä.
Mies tutki yli tunnin luolaa. Ja
lopulta laskeutui alas. Hän oli oikein iloisella päällä. Vaikka ei
sieltä paljon selvinnyt niin jälkiä ainakin löytyi, että kyllä Te pojat
olitte löytäneet hienon löydön. Vaikka me emme tiedäkään mikä eläin se
olisi voinut olla. Mutta tässähän sitä on sitten tutkimisen aihetta
kerrakseen. Kun se tuo itänaapuri on ollut sellainen, ettei sieltä ole
saanut mitään tietoa eläimistä. Maa on niin suuri ja siellä on paljon
sellaisia alueita joissa eivät ihmiset ole koskaan käyneet. Mutta ehkä
joskus sinnekin pääsisi tutkijoita käymään.
Palattiin
taas poikien kotiin ja jossa emäntä oli valmistanut hiukan syötävää
tutkijoille. Mies kyseli, että kun hän saa kuvat valmiiksi niin hän
lähettää Teille myöskin yhdet kappaleet niin näette ainakin niiden
jalkapohjat. Pojat kertoivat, että jos meillä olisi ollut kamera tai
saatu edes lainaksi. Mutta ei täällä vielä sellaisia ole. Kiikari oli
ainut jonka saimme lainaksi. Mutta nythän senkin voi sitten palauttaa.
Näin
päättyi tutkijoiden aihe tutkia näiden eläimien asioita. Eläimet kun
olivat haihtuneet kuin savuna ilmaan. Ja ei lähimaastossa näkynyt mitään
siihen viittaavaa, että ne olisi ammuttu.
eläkepiki