Peräkammarin poika

   Virtasen Aune ja Kalle vielä vanhoilla päivillään tekasivat lapsen. Se oli sellainen “Iltatähti”. Monet puhuivatkin, että ei sitä Kalle ole alkuun laittanut, kun on niin jumalattoman laiska mies. Ja silloin on pitänyt olla pimeää, jos joku vieras olisi Aunen selättänyt. Aunen kasvot eivät olleet niitä kauniimpia, jota lähempää tuttavaa toivova mies kuitenkin haluaa naiseltaan. Aune oli hiukan sellainen höpsähtävä nainen. Ei ollut aivan alussa ollut paikalle kun järkeä jaettiin.

   Yksi lapsi oli heiltä jo aiemmin tullut. Se oli tyttö, joka kumma kyllä oli kaunis kuin keiju nuorena. Ja kauneus pysyi hänen kasvaessaan. Riiuuiässä poikia pyöri hänen ympärillään ja limskan tarjoajia riitti aivan jonoksi asti. Hänellä muutenkin meni avioliitto hyvin oman miehensä kanssa, ja lapsistakin tuli kauniita lapsia.

   Iltatähti kasvoi ja paaristui jo nuorena. Pojalle työnnettiin ruokaa aivan älyttömiä määriä. Ja niinpä poika saikin jo nuorena aivan pallukkamaiset muodot. Koulussa tietenkin häntä kiusattiin ja silloin oli tämä Rauno aivan mieleltään maassa. Apea oli monesti pojan mieli. Vanhemmat eivät tietenkään silloin entis-aikaan näitä asioita ymmärtäneet. Aune työnsi vain ruokaa iltatähden eteen ja isä Kalle ei näihin asioihin puuttunut. Ei vaan katsonut näiden asioiden koskettavan häntä. Se riitti kun oli kerran ollut vaimonsa vieressä liiankin lähellä. Ja liian kauankin oli saanut huhkia. Tämä kaikki vaati taas jo monen vuoden huilaamisen.

   Aikaa kului ja poika pääsi koulun jälkeen harjoittelijaksi paikkakunnan rautakauppaan. Suuresta koosta oli hiukan vaikeaa kävellä rautakaupan hyllyjen välissä, ne kun oli tehty aivan liian laihoille ihmisille. Mutta kauppias kuitenkin piti pojasta, sillä hän oli aina hymyssä suin palvelemassa asiakkaita. Hänellä oli iloinen mieli, johtuiko se tuosta suuresta koosta vai mistä sitten. Sitähän sanottiin, että “lihavat on lystikkäitä”.
    Rauno viihtyi rautakaupan apulaisen työssä. Hän ei aikaisemmin ollut käynyt kuin koulussa ja kotona. Mutta nyt hän sai jutella ihmisten kanssa ja vapaa-aikana pääsi lukemaan lehtiä kahvihuoneessa. Siellä oli yllättäviä juttuja ihmisistä ja heidän tekemisistään. Ja lehtien takasivuilla oli kaiken näköisiä ilmoituksia. Oli myös seksi-ilmoituksia. Ne tuntuivat Raunosta jotenkin mielenkiintoisilta. Oli kumipatukoita ja puhallettavia tyttöystäviä. Rauno ajatteli, että nämä muoviset tyttöystävät ovat tietenkin harjoituskavereita. Pitäähän sitä tietenkin harjoitella ensin tälläisen muovisen tytön kanssa, että osaa sitten oikean tytön kanssa seurustella. Hän päättikin tilata harjoittelutytön itselleen. Kun hänellä ei ollut yhtään kaveria jolta olisi voinut vaikka lainaksi pyytää muonista tyttöä. Rauno leikkasi vanhasta lehdestä ilmoituksen irti. Täytti kaikki tiedot ja laittoi lapun kirjekuoreen. Kotimatkallaan hän meni postin kautta ja nuolaisi merkin kirjekuoreen ja pudotti sen postin kirjelaatikkoon. Nyt sitten odotellaan minkälainen seurustelukumppani sieltä tulee. 

   Kaksi päivää oli kulunut, eikä vieläkään pakettia kuulunut. Rauno sitä odotteli kyllä jännittyneenä. Neljäntenä päivänä posti toi pienen lapun Raunon kotiin. “Pakettisi voit noutaa Kivikylän postista” Rahaa piti ottaa mukaa kun tyttö piti lunastaa itselle. Rauno hyppäsi pyöränsä selkään ja ajeli postiin. Hän antoi kortin postitytölle joka kuitasi rahan saaduksi. Sitten hän lähti takahuoneesta hakemaan pakettia. Hymyilevänä hän saapui takaisin pienen paketin kanssa. Rauno kotimatkallaan ajatteli paketin pienuutta. Vaikeaa on kyllä noin pienen tytön kanssa puhua. Kuinkahan sitä pidetään kädessä, kun ei taida voida saada edes kättä tytön kaulalle. Pitääköhän se puhuessaan kovaa ääntä. En mä haluis, että vanhemmat kuulisivat meidän puheet.

   Rauno saapui pyörällään kotiin. Paketti kädessään hän kulki omaan huoneeseen ja alkoi aukaisemaan pakettia. Ihon värinen muovinen nukke tuli paketista esiin. Sitä Rauno käänteli ja huomasi sillä olevan jalat ja kädet, mutta laiha se oli. Niskasta löytyi pieni nappula, josta sai ilmeisesti puhaltaa tyttöön ilmaa. Ohjelappukin paketista viimein löytyi. Siellä löytyi muitakin mainoksia, joita ei Rauno nyt kerinnyt katsella. Ensin piti saada tyttöön ilmaa. Rauno asettui sänkynsä reunalle ja otti tytön niskassa olevan nappulan suuhunsa ja alkoi puhaltamaan. Posket punaisena höyrysi Rauno kuin purren tyttöä takaraivosta. Äiti sattui juuri parahiksi pojan huoneeseen. Hän, vaikka tyhmä olikin vetäytyi takasin sulkien oven hiljaa kiinni. Äiti oli kauhun vallassa, mitä nyt pitäisi tehdä. Ehkä kerron isälle, että menisi opettamaan poikaansa.
Isällä meni jonkin aikaa ennen kuin pääsi sohvaltaan ylös. Hän käveli pojan ovelle ja aukaisi oven hiljaa. Isä kurkisti sisään ja veti ovet takaisin kiinni. Vaimolleen hän kertoi ohi mennessään sohvalle, “On se jo asian
oivaltanut".

   Poika oli juuri silloin saanut tyttönsä puhallettua täyteen. Ja piteli tyttöä sylissään tarkastellen ostetun kaverin kaikkia jäseniä. Suussa oli reikä, että sieltä tyttö varmaan puhuu. Myöskin jalkojen välistä löytyi reikä, siinähän sen tietenkin pitää olla jos pissaa meinaa. Mutta mitään nappulaa ei löytynyt, josta saisi nuken puhumaan. Ehkä hän puhuu sitten kun minä puhun. Rauno päätti kokeilla kuinka seurustelu toimii. Ensin hän päätti esitellä itsensä. “Minun nimeni on Rauno”. Sitten odoteltiin mitä tyttö vastaisi. Mutta ei kuulunut mitään. Rauno pyöritteli nukke käsissään, pitäisihän jossain jokin nappula olla, josta saisi virran päälle. Hän työnsi kätensä tytön suuhun ja haeskeli sormillaan nappulaa tytön suusta. Sieltä sitä ei löytynyt, mitenköhän haarojen välistä. Rauno työnsi kättään juuri tytön haarustaan kun äiti kurkkasi ovesta. Kauhistuneena hän veti oven kiinni. Äiti oli kerrassaan kauhistunut. Isä saa mennä takaisin opettamaan poikaa.

   Viimein kun isä saatiin hereille ja jaloilleen ja hän sai jonkin näköistä käsitystä mitä pitäisi tehdä. Nousi hän ylös ja käveli pojan oven eteen. Raotti ovea hiljaa ja kurkisti sisään. Poika oli ottanut päällimmäiset housut ja paidan pois päältä kun hiki tahtoi tulla tässä opiskelussa. Poika istui sängyn reunalla ja heilutteli kättään tytön haarustan päällä. Isä veti oven varovasti kiinni ja suuntasi kulkunsa kohden sohvaa. Ohimennessään hän sanoi vaimolleen, “Kyllä se kohta onnistuu. Anna sen nyt harjoitella”.

   Rauno ei vaan saanut tolkkua tästä asiasta, kun virtanappulaa ei tytöstä löytynyt. Hän otti laatikosta papereita esiin ja katseli niitä aikansa kuluksi. Eräässä paperissa oli tyttöjen kuvia jotka olivat alasti. Niissä oli paljon muutakin joka sai kumman tunteen nousemaan pojassa. Varsinkin etupuolella tapahtui jotain kummaa, jota ei aikaisemmin ollut koskaan tapahtunut. Poika ei tiennyt mitä se oli mutta vaistomaisesti hän kääntyi tytön puoleen. Nyt hän tiesi tarkalleen mitä piti tehdä. Isällä tuli kuva vessahätä, ja hän kiiruhti pieneen hotellihuoneeseen. Sieltä lähtiessään hän kurkkasi samalla pojan huoneeseen. Hymy nousi isännän kasvoille kun hän veti oven hiljaa kiinni. Vaimolle hän taas tokaisi, “Mene vaikka katsomaan, kyllä se oppi viimein”.

   Aikaa kului ja peräkammarin pojan vanhemmat olivat jo kuolleet. Rauno asui yksin samassa talossa. Rautakaupassa hän oli edelleenkin töissä. Varsinkin naiset olivat löytäneet Raunon takia rautakaupan. He pitivät pojasta kun hänellä oli niin kaunis hymy. Ja hän osasi puhua ihmisten kanssa. Muuten naiset saivat olla rauhassa. Ei hän osannut tai halunut heidän kanssaan mihinkään lähteä. Raunollahan oli oma tyttö, oma muovinen tyttö.

   Tänäänkin kun hän menee kotiin, ottaa hän tyttönsä pyykkinarulta pois. Siinä tyttö on pyyteettömästi roikkunut kun poika oli hänet illalla pessyt, niin on sitten iltaa varten taas puhdas. Kesäisin tyttö on kuivamassa saunan puutikkailla. Siinä aurinkoisella päivällä se kuivaa nopeasti.

   Näin kului aika Raunon elämässä. Eläkkeellä ollessa hän käytti vielä muovista tyttöä. Se ei ollut enää sama vaan aivan uusi. Eläkkeelle päästyä oli uuden tytön hankkinut. Vanha tyttö oli vienyt jo kiinnostuksen, hän halusi vaihtelua. Tyttö oli kärsinyt ja haurastunut. Yhtenään sai olla paikkaamassa tytön pintaa. Ei se enää kivalta tuntunut kun polkupyörän tip/top paikkoja oli koko vartalo täyteen. Ja tämä oli muutenkin kivempi tyttö kun ei ollut turhia käsiä ja jalkoja, tämä oli torso.

Valokuvat Hyvinkäältä
piki

Maito piristää lasta

  Saavuin kaukaiseen kylään. Kurkkuni oli kuiva, johtuen tästä suunnattoman kuumasta päivästä. Hain tästä pienestä kyläpahasesta jotain paikkaa josta olisi saanut lorautettua jotain märkää suuhun. Mutta ei täällä tuntunut mitään löytyvän. Lopulta kuitenkin näin erään vanhan miehen hiljaa kävelevän tien reunaa. Päätin häneltä kysyä mahdollisesta kaupasta tai vaikka baarista jotain tietoa. Lähestyin tätä hiljaa kävelevää pappaa ja huusin hänelle. "Anteeksi, anteeksi, -olisin vain kysynyt", pappa nosti kätensä. Aivan kuin hänellä olisi ollut jokin muu asia kesken. Ja tuntui hänellä olevan jokin juttu meneillään. Hän puhui jotain asiaa ehkä toiselle ihmiselle, vaikka ei täällä Jumalan hylkäämässä kylässä kyllä ketään näkynyt. Mutta odottelin kuitenkin jos vaikka tämän vanhan miehen asia sille "toiselle" ihmiselle kohta loppuisi.


  Kuljin tämän vanhan miehen rinnalla ja aina välillä koitin kysyä jotain tietoa juomapaikasta. Ei vain hänellä tuntunutolevan minulle mitään asiaa. Hänellä oli nyt joku tärkeämpi ihminen, jonka kanssa oli pitkä seurustelu kesken. Siinä me vain kuljimme rinnakkain tien laitaa tietämättäni minne me olemme menossa. Itse toivoin, että tulisi joku toinen ihminen vastaa jolta voisin juomapaikkaa kysellä. Mutta ei vain toisia ihmisiä näkynyt, pakko oli siis tämän papparaisen kanssa matkaa taittaa. Ehkä hän nyt johonkin taloon kääntyisi jossa voisin vaikka kaivosta vettä vetää ylös ja juoda. Mutta ei täällä kyllä talojakaan näkynyt, josta olisi voinut juomaa kysyä.

  Kovin alkoi jo tuntua siltä, että tämä vanhus on karannut jostain laitoksesta. Ei täällä ainakaan tuntunut olevan yhtään taloa, ei kauppaa, saatikka sitten baaria. Olimme kulkeneet rinnakkain varmaankin jo kaksi kilometriä, ainakin se siltä tuntui tämän janon myötä.
Maantie oli puhkonut läpi peltojen pitkät matkat mutta nyt tie tuntui siirtyvän metsäiselle taipaleelle. Itseäni vaivasi jo suunnaton tylsistyminen. Pappaan en saanut mitään yhteyttä, hän vain puhui ja puhui ja piti pienen tauon aina välillä. Ilmeisesti silloin puhui se vieras henkilö jota ei kyllä tällä tiellä näkynyt.

  Kulkumme jatkui maantietä edelleen. Puita kasvoi molemmin puolin tietä ja hiukan puunvarjot auttoivat tuomaan pientä viilennystä. Edessämme huomasin olevan jonkun tienhaaran, vai kääntyikö siitä pihatie. Jännittyneenä odotin mitä tämä pappa tekee, kääntyykö hän tälle uudelle tielle vai jatkaako hän tätä tietä eteenpäin.
Nyt olimme sen tien kohdalla, kääntyykö hän vai jatkaako hän samaa tietä eteenpäin. Kyllä hän kääntyi ja minä tietenkin kiiruhdin hänen peräänsä. Ja oli täällä talo, rähjäinen mutta kuitenkin talo. Pihalla tuntui olevan
lapsia melkoinen joukko.

 .

   Siirryin papan perässä samaa matkaa sisällä. Jotenkin tuttu hän oli tälle perheelle kun ei mitään tervehdystä kuulunut. Itse tervehdin mutta en kuullut mitään vastakommenttia takaisin. Kysyin vielä, että “Saisinko juotavaa, on turkasen kova jano”. Naisen ääni kuului huoneen peränurkasta puisen sängyn päältä, “Vieras ottaa vaan ämpäristä itse”. En nähnyt minkäänlaista kuppia pöydällä ja en oikein tohtinut itse kaapistakaan ottaa. Siispä join suoraan kauhasta joka oli kaiketi sitä varten vesiämpärin päälle laitettu. Otin vielä toisenkin kauhallisen ja sitten hakeuduin lähemmäksi naista joka laihana istui sängyn laidalla. Koitin ensin päästä pienellä letkauksella jutun alkuun. “Löysin tämän miehen tuolta matkan varrelta ja koitin häneltä kysellä, mistä jotain juomaa löytyisi. Mutta hänellä tuntui olevan aivan toisenlaiset asiat meneillään. Siksi ajattelin hänen perässään vai kävelevän, ehkä jokin vesipaikka jostain löytyy”. Pimeästä nurkasta nainen katsoi minua suoraan silmiin. Hetken päästä hän aukaisi suunsa ja kovin vastahakoisesti hän lausui muutaman sanan. “Se on minun isäni. Jotain sille on tapahtunut kun puhuu ja puhuu aina vaan”.

  Katselin lapsia, jotka olivat sisällä. Niitä laskujeni mukaan oli kahdeksan ja ulkona oli seitsemän lasta. Mielenkiintoni heräsi ja kysyin naiselta vielä, että “Onko tässä naapurinkin lapsia, kuin näinkin paljon heitä on”. “Ei täällä ole naapureita, kaikki omia ovat”. Nyökyttelin ja katselin pienempää poikaa joka oli kaiketi kahden vuoden ikäinen. Hän nousi naisen syliin ja kaivautui löysän puseron alle äidin rinnuksille. Sitten huudettiin Erkkiä useampaan kertaan. Kunnes yksi pojista sanoi Erkin menneen äidin tissille syömään. Kauhistui, että tuon ikäinen vielä käy itsekseen äidin rinnasta vetelemässä maitoa. Äitikin siinä tokaisi, että “Poika käy siellä syömässä ja sitten hän nukahtaa sinne paidan sisään. Sieltä minä sitten hänet valutan tälle sängylle nukkumaan”. Rohkaisin vielä mieltäni kysymään, että “Missä Teidän mies sitten oikein on”: “Hän lähti töitä kyselemään kun maantien silta tuli valmiiksi. Ehkä tulee sieltä sitten kun siihen on hyvä aika”.

  Oudolta tuntui tämä elämä köyhässä perheessä. Kai se niin sitten on kun jalkapelillä saa kulkea paikasta toiseen. Vielä koitin kysellä tämän paikkakunnan nimeä. “Tämä on Muussinpohja” sanoi nainen. Itse aloin kartastani katsomaan tämän nimistä paikkakuntaa, vaan ei löytynyt. Kysyin vielä, että mikä olisi suurempi paikkakunta tässä lähellä. “Möhköhän se on” Se paikkakunta kyllä löytyi. Nyt huomasin, että olin kulkenut aika paljon ohi siitä paikasta johonka minun piti mennä. Katselin karttaa ja huomasin erään tien menevät aivan Möhkön läheltä, ehkä sitä kautta pääsisin perille.

  Pyysin vielä, että saisinko ottaa kahteen pulloon vettä suoraan tuolta kaivosta. Lupa tuli ja lapset voivat auttaa minua. Kiittelin vedestä laihaa naista joka juuri pudotti perheen pienemmän puseronsa alta sängylle nukkumaan. Lapset auttoivat kaivosta veden minun pulloihin. Heitä kiitin ja lähdin kulkemaan matkaa eteenpäin.

  Maantielle päästyäni vielä ihmettelin tämän perheen elämää. Luulin jo välillä, että tämä itsekseenpuhuja on perheen isä. Mutta ei sitten ollutkaan. Isä on kyselemässä töitä tai sitten tekee jossain töitä mutta matkan takia ei pysty käymään kotona. Tai voihan se olla niinkin, että joku ohikulkija on käynyt tämän laihan naisen kanssa sängyssä tekemässä lapsia. Jos ei täällä ole enää isää. Miten tämä perhe oikein pärjää.

  En jäänyt kuitenkaan tätä asiaa enempää miettimään, vaan jatkoi kävelyä eteenpäin. Levitin kartan leveilleen erään tasaisen kiven päälle. Katselin matkaa sinne Möhköön, jonne oli menossa. Matka ei näyttänyt kovin pitkältä. Ajattelin, että rivakkaan kävelisin, niin ehkä kahdeksan aikaan olisin perillä. Katsotaan nyt sitten kuinka minun kuntoni riittää. Hiljaista täällä oli, ehkä se sai minut välillä pelkäämäänkin. Väsymys tietenkin auttoi asiaa. Siksi löysinkin aivan tien vierestä mukavan kepin joka toimi samalla kävelykeppinä tai jos sattuisi joku päälleni hyökkäämään. Ehkä se antoi pienen varmuustekijän tuo keppi.

  Olin yhtäjaksoisesti kulkenut jo toista tuntia kun eteeni avautui suora tie. Miehiä oli toisella puolella tietä noin kymmenkunta. Tunsin itseni pelokkaaksi kun astelin pitkin tietä. Tiesin, että miehet kaivavat tien ojaa mutta silti. Voihan heillä olla mielessä vaikka ryöstää minut. Rahaa minulla ei paljonkaan ollut mutta eiväthän he sitä tiedä. Astelin kuitenkin rauhallisesti tietä pitkin lähestyen miehiä. Miehet kyllä katsoivat minua mutta ei mitään kummempaa kuitenkaan tapahtunut. Siis jatkoin matkaani eteenpäin vaikkakin askeleet pitenivätkin.

  Kun ojaa kaivavat miehet olivat jääneet tarpeeksi kauas ajattelin pysähtyä huilaamaan metsän reunaan. Otin kartan esiin ja katselin tilannetta, missä kohtaan suunnilleen olin. Tuntui kuin matkaa olisi enää noin sama matka kuin sieltä perheen luota tähän paikkaan. Minulla oli vielä evästä hiukan matkassa ja tietenkin sieltä talosta saatua vettä. Tankkasin itseni ja lähdin viimeiselle taipaleelle.

  Nyt oli päässyt Möhköön. Sieltä löysin ensimmäisen talon josta kävin kysymässä paikkakunnan runoilijaa. Olin hänet tavannut aivan sattumalta Helsingissä. Ja yhteiset sävelet löytyivät tavatessamme heti. Olimme tämän tapaamisen sopineet seuraavaksi kesäksi, ja nyt tässä ollaan. Olin päässyt omalla autolla aika pitkälle mutta sitten tuli rautateillä ongelmia. Tavarajunasta oli katkennut akseli ja niin oli juna jätettävä. Matka tuntui kohtuullisen helpolta kävellä perille mutta kun suunnistajan taitoa ei ollut lainkaan niin eksyin kuitenkin. Viisikymmentäluvun kartat olivat aika suurpiirteisiä. Kaikki rakennuksia ei ollut niin tarkkaan piirretty ja osa teistäkin puuttui. Sama oli teiden nimissä, nimiä ei teillä ollut lainkaan.
Runoilija löytyikin tässä aivan läheltä. Ei ollut enää pitkä matka kun tämän erakon tapaan.

  Saavuin runoilijan pihaan ja astuin rappuset ylös koputtaakseni oven. Mutta ovi aukesikin samalla ja tuttu mies hymyili katsoessaan minua. “Tervetuloa minun matalaan läpeeni. Huomasin varmaan jo, että olen maistellut hiukan viinaksia”. Astuin sisään ja riisuin repun selästäni pois. Lasi tuotiin heti minun eteeni pöydälle. “Otetaanko pienet hörpyt, että päästään paremmin tutuiksi”. Niin kolisteltiin kuppi ja toinenkin ja juteltiin tilanteista sieltä ja täältä. Runoilija Mällykkä oli iloinen mies. Hän osasi kertoa asiat niin hauskasti, että nauraa sain mielin määrin. Eikä meidän tänään pitänyt työasioista puhua ja tutustua oikein kunnolla. Kaikki sanomiset ja kertomukset olivat kaikki sellaisia, että ne olisi pitänyt saada kirjattua ylös. Ja vaikka filmille, että olisi saanut nauraa isompikin määrä ihmisiä. Saunassa käytiin ja pulahdettiin talon takana olevaan pieneen lampeen. Kylmää vesi oli, koska se tuli suoraan lähteestä. Mutta kyllähän sitä saunasta sinne meni ja kun vielä oli veren vauhtikin niin kova.

  Aamulla herättiin ääni möristen. Aine mitä illalla juotiin oli taiteilijan itse tekemää lientä. Ehkä juoman vahvuus oli hiukan liian kova. Mutta alkoi se päivä tästä lähtemään hiljalleen käyntiin. Siihen auttoi tietenkin runoilijan liemi.

  Iltapäivällä oltiin jo työntouhussa. Tarkoitus oli saada kirjoitettua näytelmäkirja kaksistaan. Pertti Mällykkä hoiteli humoristisen puolen tarinan etenemisen lisäksi.
Minulle jäi myöskin tarinan eteneminen ja nämä vakavammat puheenvuorot. Päivällä muutama tunti kirjoiteltiin ja iltaisin maisteltiin taas talonjuomaa. Aika kului leppoisasti ja mukavaa oli kun sai hauskoja juttuja kuunnella. Illalla koputettiin oveen ja ovi aukaistiin. Keski- ikäinen nainen seisoi ovensuussa. Ai Kyllikkihän se siellä on. Kyllikki käy minua välillä katsomassa. Joskus yhden päivän hän katselee, joskus menee parikinpäivää. Kyllikki istuutui meidän seuraksi ja hän sai myöskin lasin eteensä.

  Ilta kului leppoisasti. Naurua riitti kun Mällykkä aukaisi suunsa. Juttelua jatkettiin vielä saunan lauteilla, kun lopulta juomisen tuoma väsymys kaatoi meidät petiin.

 Talon isäntä heräsi naisensa vierestä ja minä toisen huoneen vieras sängystä. Päivällä jatkettiin kirjoittamista talon viinan kera. Näytelmä oli saanut jo valmiin rungon ja sitä aloimme sitten täyttämään. Jotenkin tekstiä syntyi vauhdilla, ehkä kyytipoika auttoi tilannetta. Yksi viikko tähän oli varattu ja tuntui, että se riittää hyvin. Korjauksia jää tekemään talon isäntä kun pirtti muutenkin rauhoittuu. Näin näytelmää rakennettiin eteenpäin, toivottavasti tilaaja oli tästä mielissään.

   Niin viikko kului ja minun oli lähdettävä pois. Kyllähän täällä olisi viihtynyt jos ei olisi talonviinaa tullut joka päivä. Nyt piti vain miettiä kuinka pääsisin junalle helpoimmin. Mällykällä oli tähänkin ongelmaan kuulemma ratkaisu. “Käydäänpäs katsomassa minun sotakonetta”. Astelimme ulos ja aukaisimme ulkorakennuksen oven. Silmäni pyöristyivät kun näin sivuvaunullisen moottoripyörän. “Se on Saksalainen pyörä. Löysin sen sodan loputtua tästä aivan läheltä. Kunnostin sitä kesäisin ja hommasin siihen Suomalaiset rekisterikilvet. Vahva jyskyttäjä se on ja on kiva käydä kaupassa kun ei tarvitse kävellä”.

  Lähdön hetki tuli väistämättä eteen. Oli reppu pakattava ja siirryttävä ulos. Mällykkä käynnisteli pyöräänsä joka viimein lähti päästäen sinistä savua ympäristöön. Minä kiipesin sivuvaunuun ja sitten sitä lähdettiin. Tuntui metkalta istua sivuvaunussa mutta matka kuitenkin taittui hyvää kyytiä kuitenkin. Kolmekymmentä kilometriä tuntui aivan pieneltä ajalta. Asemalla tuli Mällykkä vielä minua saattamaan junalle asti. Puristettiin kättä ja lopuksi vielä halattiin. “Lähetän sulle sitten rahaa kun sitä itsekin ensin saan. Nousin junaan ja kirjoittajakaveri jäi vielä vilkuttamaan kun juna lähti.

  Näin sain tutustua suureen runoilijaan. Itse hän ei pitänyt itseään mitenkään kummallisena ihmisenä, oli kuulemma vain mukavaa heitellä sanoja toisten sanojen perään.

Kuvat Hyvinkäältä

Piki

Työtä voi tehdä vaikka silmät kiinni

Nyt en minä ainakaan tätä ymmärrä.

Katselin lauantaina kolmosella ohjelmaa "Retrohelmet". Siinä tuli varmistettua, että ennen pystyttiin laulamaan iskelmiä aivan silmät auki. Ainut poikkeus oli edesmennyt Topi Sorsakoski. Hän seisoi suorana yhdessä mikrofonin jalan kanssa lavalla. Kangen tuntui mies nielleen. Mutta silmät hän piti kiinni. Sydän löi ja huulet liikkuivat.

Ohjelma oli tehty kahdeksankymmen luvulta. Vanhoja kappaleita sieltä tuli mutta jotenkin kyllä kaikki muistin joten kuten. Silmät tosiaan olivat auki kaikilla artisteilla.

Eihän ennen olisi voinut laulaa silmät kiinni. Jos ajatellaan nyt vaikka suomi elokuvia. Kyllä olisi kaatumiseksi mennyt elokuvan esittäjien kohdalla järjestään. Ja vielä kun esimerkiksi näissä Kärjen kuvissa oltiin aina huonossa maastossa. Ei ollut sileitä asfaltteja kuin nykyään. Luonnossa piti laulaa ja pystyssä pysyttiin. Mutta jos nämä kohtaukset olisi tehty nykyisillä nuorilla laulajilla, miten olisikaan käynyt. Tupsahtanut olisi artisti suomalaiseen kanervaa tai pieneen monttuun.

Onko laulamisesta tehty liian vaikeita nykyään. Vai onko kurkku jo tuhoutunut. Aivan kuin olisi vaikeaa tämä laulaminen. Vai sattuuko tämä laulaminen.

Sitä Retro-ohjelmaa kun katsoin, niin kaikilla esittäjillä vilahti hymy huulilla. Silmät antoivat katseessa myöskin hymyn. Silmät loistivat esittäjillä, sitä oli kiva katsella. Jokainen pystyi päättelemään, että he halusivat tosissaan laulaa. He halusivat luoda hyvän olon tunteen myöskin katselijoille ja saada heidätkin iloiselle mielelle.

Mutta, anteeksi vaan, nykypäivänä tulee välillä paha mieli ja olo. Jos siis joutuu nykypäivän esittäjiä katsomaan televisiosta. Paljon paremmalta tuntuu kuunnella CD- soittimesta tai radiosta musiikkia.

Totta puhuakseni en nykyään televisiota enää paljon katsele. Jos katselen niin toimintaa tietenkin. Niissä jos silmät menevät kiinni niin tietää ainakin, että pahalta tuntuu, vaikka ei tuntuisikaan. Olen jo itselleni saanut selväksi, ettei näyttelijä kuole vaikka he siinä filmissä kuolevat.

piki

Osta lastenkirja

Tein pienen lastenkirjan. Tällä hetkellä asennus on vielä hiukan kesken johtuen minun äärettömän vähäisestä tietokoneen osaamisesta. Uskon, että ensiviikon aikana on kirja lopullisisti myyntikunnossa myös tekniseltä puolelta.

Osoitteesta pikivaantaa.suntuubi.com löytyy hiukan valaistusta kirjan sisältöön.

Olisin iloinen, että kävisitte ostamassa erittäin halvan kirjan. Kuitenkin sieltä löytyy pientä opetustakin. Ja kommentteja voi laittaa kaikkiin näihin kolmeen blogiin joihin kirjoittelen.

keijovaantaa.omablogi.fi
elakepiki.blogspot.fi
pikivaantaa.suntuubi.com

Antakaa siis kommenttia, myös kriittisiäkin luen ja otan opikseni. Sillä minulla on tarkoitus kirjoitella lisää kirjoja.

Kirjan pystyy siis ostamaan osoitteesta, keijovaantaa.omablogi.fi, siitä ilmoitan näillä kolmella sivuilla.

Keijo

Outo elukka

Valokuvat Hyvinkäältä

Kauan, kauan sitten tapahtui täällä Suomessa erikoinen tapaus. Tapahtumapaikka oli aivan lähellä rajan pintaa.


Itärajalla oli silloin varsin paljon urheilevia nuoria. Harjoituslenkeillä oli mahdollisuuksien mukaan koko perhe mukana. Nuoret juoksivat omia lenkkejään ja muut perheenjäsenet olivat antamassa heille juotavaa lenkkipolkujen läheisyydessä. Monesti juottotehtäviä hoitivat äidit ja isät ja joskus he eivät kerinneet niin nuoremmat veljet oli uskottu tähän vaativaan tehtävään.

Rajan pinnassa asuivat myöskin Nurmisen perhe, jonka vanhin poika oli innokas hiihtäjä. Kesällä kuitenkin piti valmistautua talven koitoksia varten. Juokseminen oli yksi tärkein kunnon kohentaja. Tietenkin käsiinkin piti saada voimaa mutta sitä saatiin raskaasta ruumiillisesta työstä. Painonnostovälineitä ei silloin niin joka paikassa vielä ollut.

Nurmisen Erkki kohotti kuntoaan tänä kuumana kesänä. Hänen piti tänä vuonna tunkeutua nuorten sarjan kärkeen. Aikaisemmin hän ei ollut osallistunut kuin pieniin kilpailuihin. Mutta nyt tuntui siltä, että halu treenata oli valtava. Ja Erkin nuoremmat pojat 12 vuotta Timo ja 14 vuotia Jouko olivat antamassa isoveljelleen juotavaa lenkkipolun varrella. Yleensä pojat olivat samassa paikassa niin ei tullut kaksistaan niin aika pitkäksi
 
Tänä keväänä he olivat olleet juottamassa veljeään jo monta kertaa. Lumet oli jo kuitenkin sulaneet pois. Tällä juoksulenkillä oli niin jyrkät mäet, että olisi ollut vaarallistakin juosta jos lunta olisi vielä poluilla ollut. Mutta nyt oli kuitenkin jo kesäkuun alku kun veljekset istuivat kiven päällä ja katselivat jyrkänteen reunalta alas pellolle. Viljelijät kylvivät viimeisiä viljojaan maahan. Jyrkänteeltä näki pitkälle, varsinkin hyvällä ilmalla. Nyt oli tyyni ilma, niin tyyni, että ei puun oksat lainkaan heiluneet. Ja pojatkin olivat hiljaa, katselivat vain jyrkänteen reunalta pitkälle kaukaisuuteen. Sitten alkoi kuulumaan erikoista ääntä. Se oli kuin pientä vinkumista joka välillä oli aivan hiljaista ja välillä se taas voimistui hiukan. Pojat hiljaa katselivat jyrkänteen reunoja jos näkisivät jonkun linnun siinä liikkuvat. Linnuksi he tämän äänen antajan luulivat.

Mutta silloin tietenkin veli pöllähti paikalle ja oli hänelle annettava juotavaa. Ja kun veli siitä taas lähti juoksemaan lenkkiä eteenpäin, alkoivat pojat seuraamaan taas äänen antajaa. Mitään ei näkynyt linnusta, jos se nyt lintu oli. Mutta kiinnostus kuitenkin pojilla oli. Olisi ollut mukava nähdä se lintu jos sen olisi vaikka tuntenut.



Seuraavana päivänä ei juottohommia ollut, silloin veli piti vapaata harjoittelusta. Piti kuulemma olla siinäkin asiassa vapaapäivä välillä. Mutta poikia kiinnosti kuitenkin se linnun outo piipitys. Niinpä he lähtivät kuuntelemaan tänäänkin sitä ääntä.
Pojat kiipesivät jyrkänteen reunalle hiljaa ja istuivat sille samalle kivelle. Nyt sitten vain kuunnellaan, alkaako piipitystä kuulumaan. Vielä tuntui olevan hiljaista, ei kuulunut ääntä eikä mitään erikoista lintuakaan näkynyt pienten puiden oksilla. Mutta onneksi tuli otettua eväät mukaan joita pojat alkoivatkin heti syömään. Leipien ympärillä ollut voipaperi piti inhoittavaa rapinaa. Siksi pojat ottivatkin leivät pois paperin sisältä ja laittoivat voipaperin takaisin reppuun.

Leivät oli syöty ja alettiin taas kuuntelemaan outoa piipitystä. Ja ei aikaakaan kun piipitys alkoi kuulumaan. Se oli erikoisen pitkää piipitystä. Aikaisemmin eivät pojat olleet noin pitkää piipitystä kuulleet. Yhden piipityksen pituus tuntui olevan ainakin viisi, jos ei kymmenen sekuntia pitkä. Pojat katselivat puiden oksia missä tuo erikoinen lintu voisi istuskella. Kuitenkaan oksilla ei näkynyt mitään lintua. Mutta sitten Jouko huomasi maassa jotain liikettä. Jokin musta liikahti erään kalliokielekkeen takana. Mutta nyt olio tuntui rauhoittuvat taas paikoilleen. Joukon mielestä se ei ollut kyllä lintu vaan jokin muu elukka.



Pojat tuijottivat kyseistä kalliokielekettä. Mutta nyt tuntui kaikki olevan aivan rauhallista. Jo tunti oli kulunut olion viimeisestä liikahduksesta ja poikia alkoi jo väsyttämään jatkuva samaan paikkaan tuijottaminen. Kunpa olisi jokin laite jolla voisi suurentaa, ehkä sen sitten voisi nähdä paremmin. Ehkä heidän pitäisi nyt lähteä pois ja tulla vaikka huomenna uudelleen.

Matkalla sovittiin, ettei vielä kerrota asiasta muille. Ehkä olisi parempi kertoa vasta sitten kun saisimme asian täysin varmaksi.

Pojat saapuivat kotiin ja vanhempi veli Erkki alkoi pojilta kyselemään päivän touhuista. Timolta pääsi vahingossa juuri se asia, mistä piti olla hiljaa, “Ollaan me oltu katselemassa ja kuuntelemassa sitä outoa elukkaa”. “Noin se sitten tapahtui, eikös siitä pitänyt olla hiljaa”, sanoi pojista toinen Jouko. Nyt ei meitä kukaan usko, ja nauravat vielä meille. Erkkiä kiinnosti poikien outo elukka, hän halusi kuulla enemmän tuosta kyseisestä elukasta. Pojat isolle veljelle sitten kertoivat kaiken mitä tiesivät. Vaikka ei heilläkään tuosta asiasta ollut paljonkaan kerrottavaa. Erkki tunsi erään valokuvaajan pojan jolla ainakin oli kiikari. Ehkä hän antaisi sen kiikarin lainaksi pojille jos hän sitä kysyisi.



Poikien kiinnostus hiukan hiipui kun ei se elukka kovin herkästi tullut näkösälle. Oli erittäin puuduttavaa istua jyrkänteen reunalla ja kuunnella vain ääntä. Kerran he näkivät pienen vilauksen elukasta mutta jonnekin piiloon se sitten taas meni.

Seuraavana päivänä Erkki tuli poikien luo. Hänellä oli pieni laukku mukana jonka hän antoi Joukolle. “Siinä on kiikari ja pitäkää sitä nyt hyvin. Kiikari maksaa paljon ja ei hänellä ole ainakaan niin paljon rahaa että voisi uuden ostaa jos rikotte kaverin kiikarin. Yhdessä katsottiin miten kiikaria voi kohdistaa kohdetta kohti. Pojat innostuivat ja halusivat lähteä seuraamaan erikoista oliota. Evästä piti ottaa vähän mukaan jos seuraamisessa menee paljonkin aikaa.

Pojat pääsivät jälleen jyrkänteen reunalle. Kiikari otettiin laukusta ja alettiin katselemaan pienen kohdistuksen jälkeen taas sitä paikkaa missä se viimeksi huomattiin. Samalla kuunneltiin tuota tuttua vinkumisääntä. Se ääni kuuluikin nyt taas. Kiikaria katsottiin tarkasti kohdetta kohden. Jouko kuiskasi, “Nyt näkyy pieni musta olio. Se on kuin simpanssi mutta sillä on pidemmät karvat”. Timo veti kiikaria itseä kohden, koska hänkin halusi nähdä tuon elukan. “Anna nyt tänne välillä se kiikari, minäkin haluun se ötökän nähdä”. Ja niin sai Timokin katsella sitä oliota. “Mikä toi on. En minä ole ainakaan tuollaista elukkaa koskaan nähnyt”. Eläin kulki takajaloillaan, etumaiset jalat tai kädet olivat pitkät. Pää oli pitkien karvojen piilossa. Ja kehossa oli myöskin pitkät karvat. Tutui siltä, että kallion seinässä olisi luola, ja sen edessä jokin pieni tasanne. Joukolla oli paperia ja kynä mukana ja hän piirsi yllättävän saman näköisen kuvan ötökästä paperille.
Eväät syötiin välillä pois ja taas kiikaroitiin luolan suulle. Sitten tuli pojille mieleen pois lähdettyä katsoa alhaalta päin, jos vaikka luolansuu sieltä näkyisi. Mutta nyt vielä katsellaan täältä ylhäältä kun kerran löydettiin se paikka.



Kun ylhäältä ei enää mitään kummempaa näkynyt, lähdettiin katsomaan alhaalta jos se luolansuu sieltä näkyisi. Jyrkänne oli niin jyrkkä, ettei siitä voinut laskeutua suoraan alas. Elukalla oli luultavasti pitkät kynnet jos se kallionseinämää pystyy kävelemään. Ja pakkohan sen on kävellä, pitäähän sen jostain ruokaakin saada. Tuskin kallionluolassa mitään kasvaa.
Pojat kohdistivat kiikarin ja alkoivat seuraamaan kallionsuuta. Yksi olio siellä istui, muita ei näkynyt, ainakaan vielä. Kiikaria vaihdettiin ja toinen pojista pääsi katsomaan vuorostaan luolan suuta. Sama juttu, voisiko niitä olla vain yksi. Voihan olla, että sota sai kaikkia erikoisiakin elukoita Venäjältä liikkeelle, se on kuitenkin iso maa.
Juuri kun pojat aikoivat lähteä kotiin, ilmestyi toinenkin samanlainen elukka luolan suulle. Siinä istui kaksi samanlaista elukkaa, mutta mikä oli oikein niiden rotu. Olisipa jollain vaikka kamera mutta nyt ei ainakaan heidän tutuilla vielä sellaista ylellisyyttä ollut. Ja ei oikein vielä viitsi asiasta yleisesti puhua. Voi tulla vaikka ruuhkaa näihin metsiin.



Kotona kuitenkin haluttiin näistä elukoista puhua. Mutta se päätettiin, että asiat ei saa levitä talon seinien ulkopuolelle.
Ensimmäiseksi pitäisi saada selville joku eläimistä tietävä henkilö. Ja tämän henkilön pitäisi olla lukenut viisas ihminen. Nyt jos asia levisi kaikkien ihmisten tietoon, niin voisi olla, että eläimet pääsisivät nopeasti hengestään. Sodan jälkeen aseita löytyisi monesta perheestä ja tappaminenkin varmasti olisi ihmisillä nyt helppoa kun sodasta on niin lyhyt aika. Ihmiset haluaisivat ampua tuollaisen harvinaisen eläimen kun saisivat kuvansa lehteen.

Erkki vanhempana koitti saada tietoonsa jotain lukenutta eläinihmistä. Kaikki pitäisi kuitenkin saada kysyttyä niin, ettei kukaan pääsisi kärryille tästä melkein naapurissa asuvasta eläimestä. Kirjastot olivat vielä kiinni paikkakunnalla.

Lopulta Erkki oli saanut yhteyden Helsinkiin, ja siellä eläintieteelliseen museoon. Joku sieltä on tulossa viikon päästä. Joukon pitäisi sitä ennen lähettää piirtämänsä kuva museoon, että pystyvät omista lähteistään kaivamaan näköisen eläimen esiin.



Viikko tuntui pitkältä. Pojat kävivät katsomassa elukoita luolansa suulta. Ja monta kertaa päivässä. Välillä se tapasivat metsässä aina jonkun ihmisen ja tuttujakin metsässä kävelijöitä oli paikalla. Piti vain odotella, että kaikki olivat lähteneet pois, ettei heidän salaisuutensa tule ilmi. Mutta ei aina voinut tietää mitä pojat siellä metsässä tekivät kiikarin kanssa. Yöllä oli välillä kuulunut aseen laukauksia. Ihmiset kävivät ampumassa riistaa kun nälkä kuitenkin oli.

Nyt oltiin vielä tietämättömiä, että liikkuvatko nämä eläimet yöllä syömässä, ja mitä ne syövät. Täytyy vain toivoa, etteivät nämä tuntemattomat eläimet joudu pyssyn eteen yöllä. Poliisikin oli saanut vihiä yöllä tapahtuneesta ampumisesta. Niinpä he tutkivat metsää ja hakivat eläinten perkuujätteitä. Nyt piti metsässä olla erittäin tarkkoina. Koskaan ei tiennyt väijyvistä ihmisistä, missä niitä oli. Ja jos he monta kertaa päivässä käyvät aina kiikaroimassa kallion seinää, niin kyllähän siitä kiinnostuvat toisetkin. Ja jos sattuu vielä joku pyssymies tämän asian huomaamaan niin voivat nämä elukat olla seuraavana päivänä raatona.

Huomenna pitäisi Helsingistä tulla se eläinoppinut. Pojat lähtivät vielä käymään katsomassa oliko eläimet hengissä. Erkki lähti vielä poikien kanssa, jos samalla tekisi pienen lenkin metsässä.
Pojat kiipesivät ensin kallion päälle ja katselivat kiikarille ensin aivan muihin suuntiin, hämätäkseen mahdollisia urkkijoita. Sitten katsottiin välillä ylhäältä tunnelin aukkoa. Nyt siellä ei näkynyt mitään elukkaa. Nuoremmat pojat kauhistuivat, koska tämä oli ensimmäinen kerta kun elukoita ei näkynyt. Aina oli ainakin toinen elukka ollut luolan suulla. Paha tunne valtasi pojat. Nuorempi Timo jo puhkesi kyyneliin. Itkien hän tuhersi, “Emme me olisi halunneet niille elukoille mitään pahaa. Siksi kaikki tehtiin niin salassa kuin vain voitiin tehdä”. Erkki lepytti poikia ja kertoi, että jos ne ovat vaikka syömässä jossain. Mutta nuoremmat pojat taas uskoivat, että ne on ammuttu tai sitten ne ovat lähteneet täältä pois. Täällä kun vilisee ihmisiä nyt niin paljon ja vielä kun pyssyn pauketta kuuluu melkein jokaisena yönä. “Nyt ne ovat lähteneet ja se eläin ihminenkin tulee huomenna tänne. Pitäisikö sille soittaa, ettei täällä enää ole mitään elukkaa”. Samaa mieltä oli Erkkikin, soittaa sille pitää ettei turhaan tänne tule.



Pojat lähtivät kotiin ja soittivat sieltä sille eläin ihmiselle Helsinkiin. Tämä eläin ihminen oli kuitenkin halukas tulemaan katsomaan sitä luolaa, jos sieltä saisi jotain jälkiä tai jotain merkkejä näistä eläimistä. Joukon piirros ei ainakaan antanut mitään selvyyttä eläimen rodusta. Eläin ihminen oli sitä mieltä, että ehkä sodan aikana olisi nämä eläimet tulleet Suomen puolelle. Ehkä vauhkoontuneet sodan ammuskelusta.

Seuraavana päivänä oli eläinmies sitten Nurmisen ulko-ovella. Vieras pyydettiin sisälle ensin kahvikuppien viereen. Sisällä tämä vieras kertoi, että olivat omissa palavereissaan katselleet tätä piirrosta eikä kukaan tätä elukkaa tuntenut, tai sen rotua.
Nyt mies sitten kysyikin, että pääseekö sinne luolaan kiipeämällä. Pojat olivat sitä mieltä, että sinne pitää laskeutua köyden varassa ylhäältä alas. Kyllä hän sen voi tehdä jos vain köysi löytyy. On tullut kiivettyä erilaisien kallioiden seinämiä monet kerrat.

Ja niin lähdettiin kohti sitä kalliota jossa eläimet löytyivät. Ensin käytiin katsomassa alhaalta. Kiikaroitiin luolan suulle ja mitään ei näkynyt. Mies oli sitä mieltä, että kyllä hän tuonne kiipeää. Hänellä oli repussa mittanauha, kamera ja lehtiö. Näin saadaan jotain selvyyttä ainakin vaikka jalanjäljistä jos siellä olisi edes vähän maata sisällä.

Mies tutki yli tunnin luolaa. Ja lopulta laskeutui alas. Hän oli oikein iloisella päällä. Vaikka ei sieltä paljon selvinnyt niin jälkiä ainakin löytyi, että kyllä Te pojat olitte löytäneet hienon löydön. Vaikka me emme tiedäkään mikä eläin se olisi voinut olla. Mutta tässähän sitä on sitten tutkimisen aihetta kerrakseen. Kun se tuo itänaapuri on ollut sellainen, ettei sieltä ole saanut mitään tietoa eläimistä. Maa on niin suuri ja siellä on paljon sellaisia alueita joissa eivät ihmiset ole koskaan käyneet. Mutta ehkä joskus sinnekin pääsisi tutkijoita käymään.



Palattiin taas poikien kotiin ja jossa emäntä oli valmistanut hiukan syötävää tutkijoille. Mies kyseli, että kun hän saa kuvat valmiiksi niin hän lähettää Teille myöskin yhdet kappaleet niin näette ainakin niiden jalkapohjat. Pojat kertoivat, että jos meillä olisi ollut kamera tai saatu edes lainaksi. Mutta ei täällä vielä sellaisia ole. Kiikari oli ainut jonka saimme lainaksi. Mutta nythän senkin voi sitten palauttaa.

Näin päättyi tutkijoiden aihe tutkia näiden eläimien asioita. Eläimet kun olivat haihtuneet kuin savuna ilmaan. Ja ei lähimaastossa näkynyt mitään siihen viittaavaa, että ne olisi ammuttu.

eläkepiki

Annikki ja Eevertti

Kuvat, jossa kesä pyrkii Hyvinkäälle.



Illallinen oli syöty ja Eevertti pyyhkäisi suupieliään kämmenen selkämyksellään. Röyhtäisy antoi ruuan päälle kiitoksen laulun. Perhe oli taas syönyt aivan hiljaa, niin kuin tapana oli tässä pöydässä. Edes lapsien oli pysyttävä hiljaa ja syöntivälineitä ei saanut liian kovaa lautasen pohjaan kilauttaa. Kilautuksista ja puhumisesta tuli lapsille rangaistus. Ainoa rangaistus oli se, että kuka tälläisen kilautuksen pöydässä päästi joutui nousemaan pöydästä pois ja menemään rappusille istumaan siksi aikaa kun toiset olivat ruokansa syöneet. Oli sitten kesä tai talvi, se oli oikeastaan ainut rangaistus tässä perheessä. Vaimo Annikki ei uskaltanut lapsille mitään rangaistuksia tai tyyräämisiä antaa vaikka useasti tekikin mieli. Eevertillä oli tässä talossa se lain koura jota hän hillitysti käytti.



Pieni maapaikka oli viljeltävänä tällä perheellä. Eevertin ja Annikin lisäksi oli lapsia viisi. Kustaa 8 vuotta, Lasse 7, Viljo 5, Timo 4 ja Anni 2. Jostain kumman syystä oli lapsijoukkoon syntynyt vielä tyttökin. Joskus siitä olivat kyläläiset puhuneetkin, mutta kaikki tuntui olevan vain arvailuja, noin suunnilleen.
Eräs syy arvailuihin oli se, että Eevertti olisi ollut silloin oikein kovassa kännissä kun olisi tämä viimeinen tyttö laitettu aluilleen.
Toinen arvaus oli tullut siitä kun maapaikoissa kävi töitä kyselemässä nuorehko mies. Tämä mies oli käynyt tällä Raunosenkin tilalla. Tai ei tämä mikään tila oikeasti ollut. Tämä oli sellainen takapihan kivinen pieni maapaikka. Ja silloin kun tämä mies oli käynyt, oli Eevertti pellolla kääntämässä kiviä. Eihän Eevertillä töitä ollut, tai oli tietenkin mutta ei ollut varaa siitä mitään palkkaa maksaa. Annikki oli silloin kuulemma ollut pyykkiä pesemässä saunalla. Kaikki siitä eteenpäin olikin sitten arvailua.



Päivät kuluivat kiviä käännellen kun uutta peltoa piti tehdä. Osa kivistä oli niin suuria, että ei niitä yksi mies saanut vieritettyä mihinkään. Niinpä oli vain kiven viereen kaivettava niin syvä monttu, että kivi pienellä väännöllä sinne mahtui kepeästi putoamaan. Sitten vain maata päälle, että pystyi vilja taas kasvamaan. Neljävuotias Timo ihmetteli isänsä työtä, että miksi isä laittaan kiven maahan kasvamaan. Äiti koitti Timoa valistaa, etteivät kivet kasva vaikka ne maahan upottaakin. “Kasvaahan, kun mekin aina joudumme kiviä pellolta keräämään kun isä pienentää maata”. Tälläinen elämä oli Raunosen perheellä. Mikään päivä ei tuonut mitään helpotusta tai onnea. Jos ei nyt lasketa lasten uusien hampaiden tuloa tai maitohampaan lähtöä. Eevertti väänteli kiviä pellolta. Annikki koitti vähäisistä varastoista tehdä ruokaa. Pestä pyykkiä ja katsella vähän lasten perään. Ei ollut herkkua heidän elämänsä.
Kylän muut viljelijät koittivat tulla auttamaan Eeverttiä, että hänkin saisi joskus hiukan huilata. Mutta ei isäntä apua tarvinnut, sillä hän oli katkera. Evertin isä oli aivan naapurissa suuressa maapaikassa töissä. Tämä mökki oli ollut tämän tilan rengin asunto. Siinä Evertin isä oli ikänsä asunut ja tietenkin Eeverttin ja muiden sisarusten kanssa. Lopulta kun hänen isänsä tuli eläkeikään oli isäntä antanut yhdellä markalla asunnon Eevertin isälle. Kauppakirjat oikein tehtiin, että kaupasta tuli virallinen. Kiviä kerättiin silloinkin, että hänen äitinsä sai edes oman kasvimaansa. Tästä Eevertti oli katkera kun hänen isänsä ei muuttanut pois tästä paikasta. Olisi ainakin ostanut jonkun pienen mökin jossa ei olisi ollut kiviä. Kivistä oli tämä nykyinen isäntä katkera. Eihän kukaan tämmöistä mökkiä osta, ainakaan vielä. Ensin pitää saada kivet pois pellolta. Ja isäntä väänsi ja väänsi kiviä. Välillä kun tuntui, että kaikki kivet olivat jo loppuneet, otettiin hevosen perään kyntöaura. Mutta tuskaisaa oli kyntäminen kun kiviä tökki auran kärkeen. Sitten taas kaivettiin kiviä.



Syksy läheni ja lapsille piti saada lämpöisiä vaatteita. Vielä olisi sitä samaa kangasta jota eräs naapurin muori oli Annikille salaa tuonut. Siitä sitä vielä ehkä yhdet vaatteet lapsille tekee.
Annikki kokeili kaavoja vanhoihin vaatteisiin. Hiukan piti suurempia tehdä kun olivat taas lapset kasvaneet. Hyvin kangas riitti vielä näihin pukuihin. Sitten otettiin neula ja lankaa ja Annikki istui pöydän viereen neulomaan kangaspaloja yhteen. Ensin harsittiin pitkällä pistolla ja kokeiltiin vaatetta vuorotellen lasten päälle. Ja kun puku oli sopiva alkoi Annikki neulomaan kappaleita kunnolla kiinni. Siinä istui talon emäntä pöydän vieressä ja neuloi ja neuloi. Työn katkaisi vain nukkuminen ja ruuan laitto. Sitten taas neulottiin.
Lopulta oli kaikki lasten puvut valmiina. Illalla kun koko perhe oli sisällä alkoi pukujen sovitus. Nythän kaikilla oli samanlainen puku, niin Annikki olikin laittanut puvun sisäpuolelle nimen etummaisen kirjaimen tunnistamaan kenen puku oli. Eevertti kuiskasi vaimolleen, “Mitähän koulussa toiset oppilaat sanovat”. Mutta siitä ei nyt kannettu huolta kun oli vain saatava talveksi lämmintä päälle pantavaa.



Eevertti käänteli viimeisiä isoja kiviä maanpoveen. Ainakin hän uskoi niin olevan. Tietenkin pienempiä kiviä tulee aina esiin kun maata kyntää tai pienentää. Mutta nyt tuntui siltä, että pitäisi jostain saada syysohraa, jonka voisi kylvää maahan ennen pakkasia. Piti lähteä kerjuulle, jos jostain siemeniä löytyisi sen verran, että tämän maan saisi kylvettyä.
Eevertti kulki talosta taloon, vaan ei siemeniä löytynyt. Kaikilla olisi ollut halua häntä auttaa mutta kun ei vaan siemeniä ollut. Viimeiseksi hän jätti suuren naapuri-talon, jonka isäntä oli Evertin isälle tämän paikan myynyt. Naapuritalon isäntä oli kiinnostunut Eevertin paikasta oikein tosissaan. Hän pyysi naapurin astumaan salin puolelle nojatuoliin. Samalla hän kaatoi kahteen lasiin jotain alkoholia, joka ruskealta vaikutti. Edellisestä kaupasta keskusteltiin jossa pienen paikan hinta oli markan. Isäntä kertoi ehdoista joita tähän kauppaan oli liitetty. Eevertti nosteli olkapäitään eikä tiennyt ehdoista mitään. Naapuritalon isäntä ihmettelikin, ettei Eevertti niistä mitään tiennyt, kuitenkin hän uskollisesti kiviä käänteli pellolta pois. Tässä oli ollut sellainen ehto, että kun kivet on pellolta hävitetty, ostaa naapuri hyvällä hinnalla tämän paikan takaisin. Pienen talon isännälle nousi hikikarpalot otsalle. Joko Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Ison tilan isäntä kaatoi toisen lasin täyteen viinaa, josta Eevertti otti heti kulauksen kun suuta kuivasi hirvittävällä tavalla.



Tässä oli vielä toinenkin maininta. Ja se oli se, että avustan uuden asunnon ostamisessa, jos nykyinen paikkasi myydään minulle. Eevertti ei saanut oikein kunnollisia sanoja muodostettua, ja niinpä änkytykset värittivät hänen kertomuksensa.
Isontalon isäntä jatkoi vielä asiaa eteenpäin.. Jos hän maksaa tästä sinun nykyisestä tilasta 40 tuhatta markkaa. Ja hänellä olisi tiedossa toinen talo jossa on maata n. puoli hehtaaria. Asunto pitäisi olla kaikin puolin hyvässä kunnossa. Talosta löytyy käsipumppu, että vettä voi pumpata sisälle ja yksi viemäri, josta voi likavedet laskea pihalle. Ja vielä ehdotan, että joko pääsisit aivan lähellä olevalle sahalle töihin tai jos se työ ei kiinnosta niin vaikka minulle työnjohtajaksi. Miltäs nämä ehdotukset tuntuvat.
Eevertti katseli lasiaan joka tyhjänä odotteli kolmatta täyttöä. “Mä olen aivan ällikällä lyöty. Mistä meitä nyt näin kiitetään”. “Kiitetään aivan vain siitä, että olet ilman taukoja uhrannut kaiken voimasi kivien poistoon pellolta. Isäni oli tälläisen tehtävän antanut isällesi, ja sinä olet asiaa jatkanut vaikka et edes tiennyt näistä ehdoista. Siksi hyvitän nyt sinulle meidän isien kaupat. Ja sen vielä sinulle sanon, että jos meille et tule töihin niin hakekaa nyt kuitenkin leipomisjauhot meiltä, ne eivät maksa sinulle mitään. Sopisiko, jos huomenna lähdemme katsomaa sitä uutta paikkaa”. “Sopii tietenkin”, lausui pienen tiluksen omistaja. Ja laseja täyteltiin vielä muutamat. Mutta sitten tuntui Eevertillä olevan pää kuin kusiaispesä. Ajatukset pyörähtelivät hänen päässään nopealla tahdilla. Hänen piti päästä nyt kotiin kertomaan vaimolleen tämä suuri uutinen. Jalat notkahdellen hän otti uusia askeleita kohti kotia.



Kotiin tullessa vaimo tietenkin loi vihaisen kasteen ja kyseli, “Löytyikö sitä syysohraa”. Ei löytynyt viljaa keneltäkään, vaan jos ei sitä viljaa enää tarvitakaan”. Annikki pelästyi isännän tuollaisesta puheesta, ei kai hän vaan suunnitellut itsemurhaa. Asia jätettiin tähän, ainakaan hän ei tänään enää kysele mitään.
Ilta kun tuli ja lapset olivat menneet nukkumaan, hinasi isäntäkin itsensä aivan vaimonsa viereen. Oli kuulemma isännällä suuria asioita päässä. Vaimo tietenkin uskoi isäntää, että tuossa kunnossa niitä suuria asioita tietenkin on, vaan uskoa ei niitä tietenkään tarvitse. Eevertti tietenkin kaikki kertoi, mitä naapuri oli hänelle kertonut. Innoissaan isäntä oli ja antoi jopa kädelleen luvan mennä tutkimaan vaimonsa vartaloa. Vaimo pyristeli vastaan kun ei isäntää uskonut. Ehkä pienempi valhe oli paremmin mennyt perille ja olisi vaimo luvankin antanut käden liikkeille helpommin. Lopulta vaimo kuitenkin antoi ukkonsa touhuta kun pelkäsi lasten heräävän Touhu olikin aivan vallattoman kiireellistä. Jokaista asentoa koitettiin vaikka ei isäntä näistä ollut kuullut mitään aikaisemmin. Ehkä se viina sai ajatukset paremmin juoksemaan pääkopassa.
Ja viimein sitä nukahdettiin toistensa kainaloihin. Aamu valkeni ja aurinkokin oli tullut esiin juhlistamaan tämän päivän tapahtumia. Isäntä oikein pesi naamansa ja laittoi hiukan parempaa päällensä. Emäntää hän yllytti laittamaan hiukan ehjempää kolttua niskaansa, sillä naapurin isäntä tulee kohta kärryjensä kanssa. Eihän vaimo tätä vieläkään uskonut. Mutta lopulta kuitenkin alkoi hänenkin mieltää pyörimään ajatus, Miksi meidän ukko nyt parempaa vaatetta päällensä laittoi, koskahan hän olisi viimeksi noita housuja käyttänyt. Viimein laittoi vaimokin ehjemmän koltun päälle. Sitten vaan odotellaan naapurin isäntää tulevaksi.



Odottaminen teetti tuskaa isännälle. Siksi hän menikin ulos keinuun istumaan. Ajatukset kipeässä päässä alkoivat liikkumaan vaikka kuitenkin hitaammin kuin eilen. Mutta liikkuivat kuitenkin vaikeroiden. Emäntäkin tuli ulos istumaan keinuun isännän viereen. Isäntä tarrasi vaimoaan oikein kädestä kiinni ja loi hymyilevän katseen vaimon suuntaan. Tämä käsijuttu sai emännän vielä miettimään, onkohan tässä perää kuitenkaan.
Mutta siinä samassa hevonen kääntyi heidän pihaansa jossa kärryillä seisoi naapurin isäntä. “Jaaha, täällä sitä ollaan jo valmiina odottelemassa. Eiköhän sitä sitten lähdetä liikkeelle”.
Naapurin isäntä koitti pitää puhetta yllä mutta kaikki toiset olivat aika hiljaisia. Tietenkin lapset pitivät omaa puhettaan. Mutta tulevista asioista ei haluttu oikein puhua. Puhutaan vasta sitten kun asiat ovat silmiemme edessä.
Hetki oli ajettu kun naapurin isäntä ohjasi hevosensa erään talon pihaan. “Tässä se olisi nyt Teidän uusi asunto. Minä aukaisen vain oven niin saatte rauhassa katsella taloa sisältä”.
Uusi isäntäväki kiipesi rappuset ylös uuteen asuntoon. Talo tuntui olevan paljon suurempi kuin entinen, huoneitakin oli enemmän. Naapuritalon isäntä käveli hiljaa perässä ja näytteli paikkoja. Jopa se käsipumppu joka oli komerossa. Siitä sitten vedetään kahvasta niin vesi menee vinttiin ja sieltä se tulee omalla paineella sitten tähän raanaan. Ja tuohon altaaseen saa kaataa likavedet.. Nyt alkoi jo vaimokin puhumaan. Hänen silmänsä loistivat onnesta, mutta mitä tämä talo nyt oikein maksaa.
“Niin kuin minä Eevertille jo eilen kerroinkin, niin vanhan talon maineen ostan minä hyvään hintaan. Tämä talo on Teille yhden markan hintainen. Ja sitten vielä miehesi pääsee sahalle tai minulle töihin kumpaan sitten haluaa. Kaikki tämä vain siksi kun hän suurella ripeydellään hoiti kivet pois pellolta. Se on se vaikka nyt palkinto siitä työstä”. Ja kun vielä jauhoja tarvitsette niin rohkeasti vain meiltä hakemaan, eikä maksa mitään.



Kauppakirjat tehtiin ja vaatteita käytiin ostamassa koko perheelle. Kaikki tuntui juhlalta, jopa isännän käden liikuttelut edellisenä yönäkin.
Aikaa oli kulunut ja uudessa kodissa asuttiin. Vauvakin oli syntynyt ja tyttö tuli tälläkin kertaa. Eipä ollut kukaan vieras edellistä Anni-tyttöäkään alulle laittanut. Viinalla vaan on taivaallinen voima ollut.




piki

Aikaa ajatella typerää.

Pistääkö eläkeikä ihmisen ajattelemaan toisten ihmisten tekemisiä. Minä ainakin alan leikkimään toisten tekemisillä. Haluan saada siitä tekemisestä jotain iloa irti ainoastaan itselleni.
Tänään lauantaina kävelin vaimoni kanssa kauppaan. Ihan vaan pientä piti hakea mutta tulihan sitä kuitenkin kassi täyteen. Tullessa kauppaan katselin ohikulkeissani erään talon pihaan. Mies otti autostaan kaksi isoa tyhjää kassia. Tietenkin mulla taas päässäni pyörähti ajatus.



Olisiko vaimo pyytänyt isännän hakemaan loput tavaransa pois. Onko siellä tullut ero. Toivottavasti ei, sitä en minä ainakaan toivo. Mutta onko kuitenkin mun ajatuksissani jotain perää. Tätä miestä en tietenkään tuntenut, en ainakaan niin hyvin, että olisin kasvot muistanut. Eli täysin vieras mies mutta päässäni vain pyörähti tälläinen ajatus.

Kaupan pihaan kun päästiin, huomasin lähellä ovea kaksi alkoholisoitunutta miestä. Ne olivat tämän paikkakunnan miehiä. Rahaa tässä jaettiin mies, miehelle. Olikohan tullut veikkauksesta jokin voitto. Mistään suuremmasta voitosta ei tietenkään ollut kysymys kun rahat olivat näitä kolikkojen pienempiä. Ehkä ei kuitenkaan kysymyksessä ollut veikkausvoitto. Olisiko kuitenkin ollut meneillään asia jossa katsotaan kuka kaljat hakee kaupasta. Selvempi mies piti löytää. Ei se kuitenkaa jolle toinen antoi rahaa ollut selvin. Jos hän vain luuli, että osaa puhumisellaan hoitaa kassan paremmin. Vaikka ohi kävellessäni kuulin tämän miehen puhuvan. Se ei tosiaankaan ollut enään kovinkaan selkeää.

Me olimme jo kaupassa ja villiinnyimme ostamaan kaksi keräkaalia. Vaimon siinä näitä pampuloita käytti puntarissa ja minä katselin sitä miestä jolle toinen mies uskoi rahansa. Tämä musta hiuksinen mies koitti sölkötellä kassalle, että mitä hän haluaa. Kaljaa hän ei kuitenkaan ollut hakenut. Kassaneiti pää kallellaan koitti saada selvää mitä oikein asiakas haluaa. Tämän miehen takana alkoi jono kasvaa ja kasvaa. Lopulta joutui tämä kassa soittamaan apua. Ja niinpä toiselle kassalla saapui poikakassa. Nuori nopea mies joka hoita kassajonot nopeaan pois kun tämä mies vielä soperteli kassaneidille. Lopulta kaiketi päästiin yhteisymmärrykseen kun tupakkiaski kelpasi tämän miehen tarpeisiin. Lypsämällä saatiin taas kauppa syntymään.

 

Meillä on joku kumman systeemi, että pitää ihmisille antaa jokin nimi jos emme tämän ihmisen oikeaa nimeä tiedä. Näin käy monesti kun muutat uuteen kotiin ja taloon. Silloihan ei voi kaikkia ihmisiä tietenkään tuntea. Aikaisemmassa talossa annoin eräälle miehelle nimeksi "Vaahtoturpa". Olin tässä talossa vasta päivän vanha kun lähdin koiraa pissittämään läheiseen metsään. Koira oli niin pieni, ettei se olisi antanut mulle minkään näköistä suojaa. Tämä vain sen tähden kun tästä kaupunginosasta olimme kuulleet aika väkivaltaisiakin juttuja. No mutta kun pääsin rapusta pihalle niin miksi mulle sattui juuri sellainen mies tulla vastaa jota olisin viimeksi odottanut. Mies villapuserossaa puheli aivan yksikseen. Mutta kun hän huomasi minut, suunnisti hän kulkunsa minua kohden. Puheesta en paljonkaan selvää saannut mutta jotain kuitenkin. Hän halusi mulle tarjota kulauksen pullostaan. Mielessäni pyörähti yrjö. Mies vain puhui ja puhui. Hänen molemmissa suupielissään kuplivat sylkipallot. Hänen pullostako pitäisi ryyppy ottaa, yrjön tunne pyörähti taas kurkussani. Ja tuollaista tippaako sä meinaat mulle antaa juotavaksi. Miksi mun pitäisi itseäni kiusaa tuollaisen lirun takia. Jos minua haluat pyytää juomaan, niin hommaa lisää viinaa. Vaahtoturvaksi hänet ristisin tuon tapauksen johdosta. Koira pelkäsi tuon miehen kenkien rapinaa kun talvisia hiekkoja oli vielä piha-asfaltilla. Eivät nousseet hänen kenkänsä tarpeeksi ylös jolloi kuului kovan hiekoitussepelin rahina asfaltilla. Koira pelkäsi Vaahtoturvan horjuen liikkumista, että päästeli pieniä pissan tippoja jo kadulle. Jatin miehen lopulta siihen pihalle horjumaan ja lähdin kohti uusia haasteita metsään.



Nykyiseen asuntoon kun muutimme oli melkein kaikki ihmiset vieraita. Muutaman päivän kun olimme asuneet saimme jo erään nuoren miehen nimeksi "vihainenmies". Ei hän tiettävästi vihainen ollut mutta vaimo oli nimen antanut kun totinen ilme oli hänen kasvoillaa.

Kahta miestä tuli aina seurattua. Toinen oli pitkä ja toinen oli lyhyt. Joka päivä he lähtivät autolla ajelemaan ja vaimot olivat mukana. Lopulta saimme tietoon, että he ovat erään uskonlahkon miehiä. Saarnareissuilla he tietenkin kävivät yhdessä. Heidän nimekseen tuli "Isopappi ja pikkupappi", koska emme vieläkään heitä nimeltä tunne. Mutta meille tämä tyyli on varsin luontevaa. Tietenkään emme heitä tahdo mitenkään loukata. Nyt olen heidän kanssaa jo monesti puhunut ulkona. Uskontoa he eivät ole mulle tyrkyttäneet.

Mikähän veto mulla on kännisiin ihmisiin. Edellisessä asunnossa olin lämpöisellä ilmalla paljon istumassa ulkona grillikatoksessa. Kovin kauaa ei siinä tarvinnut istua kun asunnoista hinasivat känniset ukot mun kanssani ulos istumaan. Ei siinä tietenkään mitään, ehkä vaan osaan heidän kanssaa jutella, vaikka olen itse selvinpäin. Eräästä poikamiehestä on vielä jäännyt kertomatta eräs asia. Kännissä hänen äänensä muuttui niin möreäksi, että puheesta ei tahtonut saada selvää. Mutta kaikkein huvittavinta oli hänen kävelynsä. Selvänä ollessa hän käveli aivan luonnollisesti. Mutta kännissä sitten kävelyyn syntyikin aivan omia vivahduksia. Pienemmässä kännissä jalat hiukan levisi mutta kädet pysyivät vielä roikkumassa suoraan sivulla. Mutta kun känni vahveni, alkoivat jalat levimään vielä entistä enemmän A- asentoon. Ja kädet alkoivat nousemaan ylöspäin vaakatasoon. Oliko käsien nosto vaakatasoon merkki siitä, että nyt kädet toimivat tasapainon pitäjinä paremmin. Siitä tiesi tarkkaan missä kännin eri asteissa tämä kaveri kulloinkin oli.

 Ehkä minä olen vaan niin kännisen näköinen, että känniset kokoontuvat minun luo istumaan. Enpä ole tuotakaan asiaa niin harkinnut. Tämä grillikatoksessa istuminen ei tietenkään ole ollut ainut kerta.

Näin sitä tulee eri ihmisten asioita lokeroitua. Ehkä se jotenkin auttaa pitämään mielen virkeänä paremmin. Tietenkin näitä asioita ei saa kylillä levitellä, voi tulla hankaluuksia muuten asua rauhallisesti.




Katso vielä pikivaantaa.suntuubi.com


piki