Kaverit ja vähemmän tutut.

  Oli sellainen päivä, kun en keksinyt oikein mitään tekemistä. Sitten sainkin aivan hullun ajatuksen. Jos menisin kaupungin keskustaan katselemaan, minne minun kaverit tai tutut oikein menevät. Olenhan asunut täällä Hyvinkäällä kuitenkin melkein 20 vuotta, että kyllä siinä ajassa on tullut jo tuttuja tässä kaupungissa.

  Puin vaatetta päälle, kun oli kuitenkin jo talvi, vaikka ei pakkasta ollutkaan kuin 1 aste. Seisoskelu kuitenkin paikoillaan saa nopeasti kylmän tunkeutumaan vasten ihoa.

   Nousin linja-autoon, koska omaa autoa ei minulla ole. Päätin pysähtyä aivan keskustaan, vaikka näin perjantai aamuna eivät vielä ravintolat olekaan auki. Päätin kuitenkin jäädä suuren kauppakeskuksen lähituntumaan ja seuraamaan tilannetta. Kaupan sisäpiha oli laaja, josta pääsi myöskin toiseen suureen kauppakeskukseen. Etsin rauhallisen paikan, jossa saisin olla tovin yksin. Uskoin kuitenkin, että joku tutuistani tulee heti minua häiriköimään. Tutuistani kuitenkin löytyy myöskin ihmisiä, joiden päätehtävänä on saada päivittäiset humalat juotua. Ja niitä ns. kavereita koitin välttää. Itse en ole mikään korkin päälle astuja, mutta nämä tutut ovat yksinkertaisesti tulleet siitä, että olen innokkaasti jäänyt juttelemaan näiden humalaisten kanssa. Heistä kuitenkin löytyy myöskin kivoja keskustelukumppaneita.

   Olin löytänyt melko mukavan paikan, vaikka olinkin hiukan kielletyllä alueella. Olin näet mennyt seisomaan seinustan viereen, jossa kasvoi korkeita pensaita. Siellä ilmeisesti saisin olla rauhassa jonkin aikaa.

    Suuri Citymarket oli avannut jo ovensa ja ihmisiä alkoi virrata sisään. Kaupassa olivat euron päivät, joka villitsi kaupunkilaiset täysin. Kaikki evät olleet edes kaupunkilaisia, vaan ihmisiä tuntui tulevan kauempaakin kaupoille tähän kauppaan. Olihan se yllättävää, kun hedelmiä sai kilon, yhdellä eurolla. Kaikki alennukset eivät koskeneet pelkästään hedelmiä, vaan muitakin tuotteita oli alennettu huomattavasti. Kiinnostavaa oli huomata, kun vanhemmat naiset jaksoivat kantaa kassejaan ulos kaupasta. Kuitenkin nämä naiset olivat jo aikoja sitten siirtyneet eläkeläisten suureen joukkoon. Ja eivät naiset sieltä yhden kassin kanssa tulleet, vaan kaupasta oli otettu toiseen käteen vielä muovinen kassi, joka kotona sitten joutuu roskapussiksi. Sillä sitä on kiva viedä roskat roskikseen, kun kassi on korea päältä, aivan virheetön, ja maksoihan se kuitenkin 20 senttiä.

   Tuttuja ihmisiä ei vaan näkynyt. Tai ehkä siellä meni tuttujakin, mutta hetkellisesti oli niin paljon ihmisiä liikkeellä, että hyvinkin siellä tuttuja oli. Ihmisiä parveili kaupan oven lähettyvillä. Siellä tutut tapasivat toisensa. Jotkut laittoivat tupakan huulilleen ja nuoremmat ottivat puhelimen taskusta, kun pääsivät kaupasta pihalle. Vanhemmat naiset soittivat Taksin hakemaan, koska ruokaa oli nyt niin paljon, että eivät kotiin jaksaneet niitä kantaa. Heillä varmasti oli hyvä mieli, kun pienellä rahalla sai evästä näin paljon. Mitä nyt Taksi sitä kilohintaa hiukan nostaa.

    Huomasin, että tämä ei ollut kovinkaan hyvä paikka kyttäillä ihmisiä. Tajusin, että eivät juopot nyt varmasti hedelmiä käy kaupasta ostamassa. Vaikka olihan kauppoihin tullut terävämpääkin kaljaa jo myyntiin. Menin hiukan sivummalle, ja hetihän täältä löytyi kolmen miehen porukka, joko teki inventaaria käyttämättömistä rahoista. Kallen ja Tuuren tunsinkin, mutta kolmas mies oli minulle aivan uusi tuttavuus. Enhän kaikki tietenkään voi tuntea, mutta kysyin kuitenkin hänenkin nimeä. Kaveri katsoi toisia ja minua silmiin ja kyseli, että mitä minä, sillä tiedolla oikein teen. Kalle sanoi, että Eki se on, luulee kai, että sinä viet sen johonkin. Eki siinä jotain mutisi, ei kai olisi halunnut nimeään lausuttavan.

   Selvyys tuli, että 50 senttiä pitää vielä jostain saada, että saatais jokainen kaksi tölkkiä kaljaa. Ajattelin antaa rahan pojille, niin pääsevät hekin viettämään viikonloppua.

   Täällä kirjaston puistossa näkyikin tuttuja enemmän. Hyvä ystäväni Kalliokummun Ritva odotteli viinakaupan aukeamista. Hän oli jo ruokatavarat ostanut, mutta oli jostain syystä unohtanut viinipullon ostaa. Hän kuulemma lupasi nauttia pullon sisällöstä yksin Vehkojan kaksiossaan.

   Kiertelin toisen mahtavan kaupan alapuolelle, eli Suokadun puolelle. Sieltä rauhallisin askelin käveli kaupasta ulos Raimo Lindelöf. Raimonkin kanssa halusin puhua. Hän on kuitenkin varsin merkittävä mies Hyvinkäällä. Hän on Hyvinkään Vuokra-asuntojen hallituksessa ollut monet vuodet. Samoin kuin mieskuoron toiminnassa Riihimäellä. Hänen kanssaan ei kyllä tule aika pitkäksi.  Näin se lähti tuttujen  tapaamiset hyvin käyntiin. Ehkä vielä löydän tuttuja, kun tässä kävelen hiljalleen.

  Kävelin Torikatua ylös, keskustaan päin. Vastaa tuli pari iloista kaveria, joita en nimeltä tunne. Kuitenkin he ovat olleet pelaamassa petanqueta Torikatu 19 joukkueessa. Eläkkeellä hekin ovat jo. Kuuluvat tuohon Raimo Lindelöfin joukkueeseen. Tämän kadun varrella on paloiteltu ihmisiä, joskus ennen, kun minä muutin asumaan Hyvinkäälle. Jatkoin kävelyä mäkeä ylös ja saavuin puistoon, suihkulähteen viereen. Paikalla oli yksi pitkäpartainen alkoholin kuluttaja. Kovin apealta näytti hänen elämänsä. Ehkä rahat loppu ja kylmyys tahtoi tunkeutua paidan alle. Jätin hänet kuitenkin, koska häntä en tuntenut kovinkaan hyvin.

   Jatkoin Hämeenkadulle, ja päätin pistäytyä katsomassa Check Inn kulmille, mikä siellä on tahti. Kello oli jo puolenpäivän ohittanut, että varmaan hätäisemmät alkavat viettämään viikonloppua. Iltapäivän aurinko alkoi laskemaan kohti vanhan kirkon taakse. Niinpä se loi viimeiset kirkkaat säteensä pitkin Hämeenkatua. Ravintolan oven ympärillä oli jo porukkaa. Osa veteli tupakkaa terassilla. Katselin touhua toiselta puolen katu. En kuitenkaan viitsinyt mennä lähelle ovea, sillä kuitenkin siellä olisi ollut joku tuttu, joka olisi huudellut minut sisälle. Tuttuja ei näkynyt ulkopuolella, onkohan minun kavereista tullut raittiita. No voinhan itsekin kyllä sanoa, että ei tuo viina ole enää minullekaan maistunut kuin silloin ennen.

    Jatkoin matkaani takaisinpäin, kohti Uudemmaankatua. Ja saavuin sillalle, josta junat vilistelivät kohti Helsinkiä ja pohjoista. Tästäkin on moni epätoivoissaan hypännyt alas. Ja vielä varmimmin kun on odottanut junan saapuvaksi samaan rytäkkään. Siinä sitä kaverit menevät aika tunnistamattomaksi. Lähdinkin pois sillalta seisoskelemasta, etteivät tule pahat ajatukset mieleeni. Ja voihan siinä joku soittaa poliisitkin paikalle.

   Menin Jussintorin takapuolelle katsomaan toria. Torilta olivat kauppiaat jo lähteneet pois. Jokunen kävelijä vielä tuli Prismasta, kantaen kauppakasseja. Nyt tuntui olevan sellainen ”kuollut hetki”. Vaikka kaupat ovatkin vielä auki ja työläiset kohta saapuvat koteihinsa mistä asti kukakin tulee, niin nyt mennään ilmeisesti odottamaan isiä kotiin, että päästään autolla lähtemään kauppaan. Suomalaiset kun ovat oppineet shoppailun.  Vaikka ei olisi mitään ostettavaa, niin pitäähän sitä käydä kaupoissa katsomassa eri tuotteita. Vaatteita hypistellään hihoista, ja kun useampi sitä tekee päivästä toisiin, niin kauppiaalla roikkuu likaisia uusia vaatteita henkareissa. Ei täällä tuntunut enää olevan mitään tekemistä. Ei tämä ollutkaan hyvä juttu. Ehkä tämä olisi onnistunut kesällä paremmin.

   Kävelin rautatieasemalle ja hyppäsin Hakalan bussiin. Menin kotiini nuolemaan haavojani ja keksimään jotain uutta juttua. Ajattelin kotimatkalla, että ehkä olemme tulleet vanhoiksi. Ehkä iloitsemme pienistäkin asioista yksin tai kaverin kanssa kotona, ei siihen tarvitse juhlia järjestää.

piki

Osaako kukaan auttaa.

   Ajatteli lähestyä Teitä lukijoita, hiukan erilaisella asialla.

Olisiko kellään tietoa mitä minun pitäisi tehdä. Nyt on minun ihoni alkanut kuivamaan. Oikeastaan vain otsasta.

   Luin jostain, että vanhempien ihmisten pitää syödä D-vitamiinia, ettei iho kuiva liikaa varsinkin talvella. D-vitamiinia olen syönyt jo pitkään ja siinä on ollut mukana myöskin c-vitamiinia. Onko normaalit suihkusaippuat liian vahvoja. Kuitenkaan en käy suihkussa kuin 2-3 kertaa viikossa. Ja kasvojani en pese kuin pelkällä vedellä päivittäin, kun ajan parran vaahdon kanssa.

  Jostain mainoksesta luin, että pitäisi kasvot, tai missä nyt ihon kuivumista on, puhdistaa puhdistusmaidolla. Vai mennäänkö nyt vähän naisellisuuden alueille. Jos ei kukaan huomannut, niin olen mies, ja sellainen mies, joka ei ole itseään säästellyt. Onko se ajatus nyt lopetettava ja aloitettava itseä puuteroimaan.

  Olisin kiitollinen, jos saisin apua. Otsani on kuiva ja tekisi koko ajan mieli sitä raappia. Silmälaseillekin putoaa pientä valkoista hilettä jatkuvasti.

piki

Enkeli pieni

   Ryynäsen Topin ja Marjatan perheeseen oli syntymässä vauva. Oliko se ihme vai löytyikö heidän perheestä muunkinlaista elämää, kuin vain työ.

   Topilla oli melko iso romuttamo kotinsa pihalla. Siinä sitä työtä tehtiin päivät kuin illatkin. Arjet ja pyhät, oliko hetkeä jolloin Topi olisi likaiset vaatteensa ottanut päältään pois. Marjatta oli siivoojana lähellä olevassa rauta-alan yrityksessä. Sieltä ilmeisesti hän oli oppinut ne kaikki kirosanat, joita hän viljelikin melko vapaasti. 

   Marjatta alkoi pyöristymään ja hän jäikin pois töistä odottelemaan vauvan syntymää. Asunnon pihaa hän koitti hiukan siivoilla rautaputkista ja metallilevyn kappaleista. Se ei tietenkään ollut aivan hyvä asia, kun ajatellaan pienen lapsen kävelyä pihalla. Vaikka eihän se vauva nyt vielä tänä kesänä pihalla kävele, mutta onhan se hyvä, kun kerran tätäkin pihaa joku siivoaa. Piha oli täynnä kaikenlaista metallitavaraa. Siinä oli vanhoja pyörän runkoja, ruosteisia kottikärryjä sekä vanhoja hevosen vetämiä kyntöauroja. Piha oli toiminut Topin romuliikkeen varastona. Mitään ei voitu toimittaa pois, kun hän ajatteli aina, että sitäkin voi vielä tarvita.

   Marjatta pyöristyi entisestään. Monesti oli Topi joutunut viemään vaimoaan neuvolaan. Vanha Skoda pääsi sauhuttelemaan kylän hiekkaisia teitä, Marjatan voihkiessa etupenkillä.

   Viimein vauva syntyi, näin ainakin tiesi kyläkaupan Siiri. Hän hoiteli yleensä kaikki tiedustelu tehtävät, kun se oli hänen kohdalla niin helppoa. Tietoa haluavat oikein tulivat kyselemään kuulumisia kauppiaalta, ostaen siinä samalla maidot ja voitkin. Vaimoväkeä kiinnosti oikein kovin mennä kirkkoon katsomaan, kun vauvalle nimeä annetaan, onko Topi laittanut päälleen mitään koreampaa, vai olisiko hän vain haalareissa arvokkaassa tilaisuudessa. Siiriä pyydettiinkin kyselemään, koska ristiäiset oikein pidetään. Ehkä sinne jonkinmoinen tietotoimisto menee tilaisuutta katsomaan.

   Viimein koitti kesäkuun puoliväli, jolloin oli tarkoitus papin antaa nimi pienokaiselle. Kirkkoon oli sonnustautunut hiukan ulkopuolistakin väkeä. Kauppias Siiri Lautanen, maanviljelijän rouva Annikki Tottinen, eläkemummo Madilla Väkeväinen ja ruustinnan sisko Hilda Kymäläinen, vaikka hänen tietenkin piti muutenkin kirkossa käydä, aina kun siellä jokin toimitus oli. Tietotoimisto oli tullut kirkkoon jo ajoissa. Ainakin silloin he näkevät koko toimituksen alusta alkaen.

 

   Kirkon ovet avautuivat ja ensin sisään astuivat Topin veli vaimonsa kanssa. Vaimo kantoi pientä vauvaa sylissään. Topi ja Marjatta astelivat perässä aivan kirkon eteen, johon oli kannettu pieni pöytä, jossa oli kastemaljakko ja valkoinen pyyhe. Tietotoimisto huomasi heti, että Topilla oli oikein pukutakki ja housut. Paita oli kyllä aivan tavallinen ruutupaita. Siiri koitti katsella, että olisiko paita ollut puhdas, mutta täältä asti se ei selvinnyt. Pitää katsoa sitten kirkon edessä, kun samalla päästään katsomaan vauvaa.  Toimitus oli juhlallinen ja virsikin laulettiin. Vauva oli tyttö, kun hän sai nimekseen, Marja-Leena. 

   Toimitus päättyi ja tietotoimiston väki riensi ulos kirkon eteen, katsomaan uutta jäsentä. Lapsen äiti ja isä, sekä kummit vauvan kanssa saapuivat kirkosta ulos. Toimikunnan jäsenet onnittelivat vanhempia ja tietenkin kummeja. Samalla Siiri pyysi, että saadaanko me katsoa, hiukan tytön kasvoja. Tietenkin siihen suostuttiin, sehän oli aivan selvä. Samalla Siiri kurkkasi Topin paitaa, oliko se vanha likainen, vai juuri tätä tilaisuutta varten ostettu. Puhtaalta ja uudelta se näytti Siirin silmissä. Olihan siitä Topissa sittenkin miestä, ajatteli Siiri mielessään. Ja niin oli tapahtuma sitten ohi. Topi käynnisteli vanhaa Skodaa käyntiin, joka sitten sahaamisen jälkeen käynnistyikin, saattaen sinisen sankan pilven pakoputkestaan.

   Aikaa kului ja pieni tyttö, Marja-Leena varttui. Äiti ei jäänyt kotiin tyttöä hoitamaan kuin kahdeksi kuukaudeksi. Tytölle otettiin hoitaja, koska kylällä ei ollut minkään näköistä tarhaa vielä olemassa. Ja kuitenkin kylän keskustaan oli matkaa viisi kilometriä.

   Marjatta palasi töihin ja hoitajaksi oli valittu lähinaapurin tyttö Maija. Maija oli jo oppinut pieniä lapsia hoitamaan, kun oli omaa veljeään joutunut hoitamaan, äidin kuoltua synnytyksessä.

 

   Lapsi varttui hyvässä hoidossa. Marjatta oli antanut hoitaja Maijalle kiitosta. Tiskit oli aina tiskattu, ja vaatteet olivat narulla kuivamassa. Oikein hyvä ja kiitos sinulle. Jopa palkkaakin annettiin lisää.

  Hoitaja Maija oli huomannut, kuinka iloinen pieni tyttö oli aina. Maijan hyräillessä ja välillä oikein laulun sanoja tapaillen, hän lauleskeli töitä tehden. Ei Maija niin monen laulun sanoja muistanut, mutta tyttökin alkoi laulamaan, vaikka leikkikin omia leikkejään. Maijalla tuli oikein lämmin olo, kun hän kuunteli tytön laulua.

   Tyttö oli tullut siihen ikään, että hän kyseli Maijalta kaikkia asioita. Sitten hän kysyi Maijan äidin nimeä. Maija vastasi, että minun äidin nimi oli Vieno, mutta hän on jo kuollut. Miksi pitää kuolla, kyseli tyttö heti perään. Jälleen hänelle kerrottiin, että äiti kun synnytti minun pikkuveljeä, niin hän kuoli siihen synnytykseen, ja nyt hän on minun enkeli. Mikä on enkeli, kyseli tyttö taas Maijalta. Kaikista ihmisistä jotka kuolevat tulee enkeleitä ja he ohjaavat sitten jokaisen toimia täällä maan päällä. Maija jatkoi vielä, että hänellä on eräs enkeli laulu kotona. Hän tuo sen huomenna tänne, niin lauletaan yhdessä sitä laulua.

   Aamulla kun Maija tuli taas hoitamaan pientä Marja-Leenaa, oli hänellä laulun sanat mukana. Marjatta oli jo lähtenyt töihin, kun alkoi tytön sängystä kuulumaan ääntä. Siellä hymyilevä pieni tyttö jo ojenteli itseään, ja heti kyselemään Maijalta, onko sinulla se laulu mukana. On minulla, mutta ensin hoidetaan aamutoimet ja syödään vähäsen.

   Maija otti laulun sanat kassistaan ja alkoi laulamaan laulua. Sinä varmasti opit, kun minä laulelen tätä sinulle monta kertaa päivässä. Laulun nimi on Enkeli pieni. Maija alkoi laulamaan laulua.

Niin hiljainen pyyntö on enkeli tää                                Enkeli pieni

Pieni hiljainen haave vain                                              Anna minulle voimaa huomiseen

Tänään yöksi sä viereeni jäät                                         Enkeli pieni

Lennä mun unissain                                                       Näytä taivaasi tähtinen

Sut tahdon vierelläin kulkevan                                      Enkeli pieni

En vain haaveissa mun                                                   Anna minulle voimaa rakastaa

Toivon mut syliisi sulkevan                                            Enkeli pieni

että korjaisit haavoitetun                                               Älä hylkää muo milloinkaan.

Jos joskus tuntisin enkelin                                             Enkeli pieni…

Pois viereltäin lentävän

Niin olethan lähellä kuitenkin

Mun turvana elämän

Sut tahdon vierelläin kulkevan

En vain haaveissani mun

Toivoin mut syliisi sulkevan

Että korjaisit haavoitetun

       Pieni Marja Leena kuunteli Maijan laulua. Hiukan hän liikutteli suutaan, mutta mitään ääntä ei vielä kuulunut. Mutta jo seuraavana päivänä hän muisti monta sanaa ja vielä peräkkäinkin. Taas oli uusi laulu tytöillä, mitä päivän aikana laulettiin. Jopa Marja-Leenan äiti oli huomannut tytön laulamisen. Omia askareitaan tehdessään hän pysähtyi kuuntelemaan pienen tytön laulua. Se hellytti äidin sydämen. Silmiä piti välillä hieraista kuivaksi.

 

    Vuodet kuluivat ja synttäreitä juhlittiin. Lapsia ei Marja-Leenan synttäreillä vain näkynyt. Ei ollut lapsia kovin lähellä Marja-Leenan kotia. Maijan veli oli, ja hän kävikin kerran tytön synttäreillä, mutta sitten ei enää. Hän tunsi olevan liian vanha pienen tytön synttäreillä vieraaksi. Ketään muita ei käynyt kuin kummit ja Maija tietenkin. Kyllä pieni tyttö sai varttua aivan yksin oman lapsuutensa. Ainut hyvä asia oli, että Maija oli hänen hoitajansa. Se tietenkin auttoi paljon, kun hän leikki tytön kanssa päivisin ja keksi kaikkea harrastamista tytölle.

 

  Marja-Leena täytti seitsemän vuotta ja oli lähtemässä kouluun ensimmäistä kertaa. Äiti ja isä ei häntä kerennyt viemään, vaan Maijaan turvauduttiin jälleen. Mutta onneksi hän sai bussirahan, ettei tarvinnut omaa rahaa kuljetukseen käyttää. 

   Ensimmäinen koulupäivä koitti. Koulureppu oli jo ostettu ja äiti oli joltain työkaveriltaan saanut kengät, mekon ja ohkaisen puseron. Myös tytön vaaleat hiukset oli letitetty ja koristeena oli kirkkaan punainen lettinauha. Mekossa oli pieni repeämä, jonka Maija oli siististi korjannut. Nyt oltiin valmiit ja asteltiin ulos maantielle, jossa pysäkki oli aivan kodin vieressä. Molempia jännitti, mutta Marja-Leenaa tietenkin kaikkein eniten. Linja-autoon noustiin ja Marja-Leena sai maksaa molempien matkustajien kyydin. Sitten istuttiin penkille odottamaan, että auto saapuisi kirkonkylälle. Onneksi aivan koulun edessä oli pysäkki, johonka auto pysähtyi. Kaikki koululaiset nousivat autosta pois. Maija otti Marja-Leenaa kädestä kiinni, ja he lähtivät kulkemaan koulun portista sisään. Maija suunnisti tytön kanssa alakoulun oven eteen, josta he menivät kouluun sisälle.

   Nyt alkoi Maijaakin jo jännittämään. Hän ajatteli, että onkohan opettajana vielä se vanha täti, jonka nimi oli Olga Lemponen. He astuivat käytävästä luokkaan. Maijan silmät pysähtyivät opettajaan. Se oli Olga, joka ei ollut kaikkein tasapuolisin opettaja tässä koulussa. Voi tyttö ressua, minkä opettajan kynsiin hän joutui. Maija luuli, että Olga olisi jo päässyt eläkkeelle, kyllä hän niin vanha oli jo.

 

   Pieni koululainen oli kirjautunut oppilaaksi ja Maija siirtyi pois koulun luokasta. Hän jäi odottamaan pientä koululaista koulun lähelle. Maijalla oli eräs tuttu, joka asui tässä aivan lähellä. Hän suuntasi kulkunsa ystävänsä luo odottamaan Marja-Leenan pääsyä koulusta.

   Sovittuna aikana Maija saapui koulun luo odottamaan tyttöä koulusta. Ja ei aikaakaan, kun tyttö asteli kohti koulun porttia. Maija hymyillen otti tytön vastaan ja he jäivät odottamaan bussia pysäkille. Maija koitti kysellä tytöltä asioita, joita hän kuvitteli siellä käsittelevän ensimmäisenä päivänä. Tyttö oli vain hiljainen, oli niin kuin hän ei olisi kuullut lainkaan mitä Maija kyseli. Kotiin saapuessaan hän pyyteli, että Marja-Leena aukaisisi repun ja katsoisimme mitä kaikkea sieltä oli tullut. Maija meni koulupöytänsä luo ja alkoi laulamaan laulua ”Enkeli pieni”. Maijakin yhtyi tähän lauluun kyyneleet silmissään. Kun laulu oli laulettu, aukaisi tyttö reppunsa ja näytti Maijalle kaikki kirjat mitä hän oli saanut. Samoin lukujärjestyksen. Maija kirjoitti itselleen ylös, milloin tytön koulu alkaa ja päättyy joka päivä. Nyt alkoi tyttö jo puhumaan ja hän kyseli, että mikä tämä lukujärjestys on. Maija selitti kaiken ja mitä oppiainetta, milloinkin luetaan.

  Tytön äiti saapui töistä ja Maija oli valmis lähtemään taas kotiin. Tyttöä hän kävi vielä halaamassa, niin kuin aika kun, hän oli kotiinsa lähtenyt. Äidille hän supatti, että tyttö oli ollut aivan hiljainen koko automatkan. Eikä tyttö ollut hänelle kertonut, että oliko koulussa jotain tapahtunut.

   Seuraavanakin päivänä oli tyttö taas hiljainen kotimatkan ja koko viikon jokaisena päivänä. Maijalle oli perjantaina tullut mieleen, että onko tyttöä kiusattu koulussa. Hän alkoi kyselemään tytöltä, onko joku häntä kiusannut. Vasta sitten kun tytön äiti tuli kotiin, oli tyttö ottanut Maijaa kädestä kiinni ja kysynyt, ”Pitääkö mun vielä mennä kouluun”.

   Paha olo valtasi Maijan ja hänen silmiinsä nousi kyyneleet. Samoin kävi äidillekin, vaikka hän oli luonteeltaan vahva nainen. Maija puristi tyttöä vasten rintaansa ja kyseli kuiskaten, ”Mitä koulussa on oikein tapahtunut”. Tyttö vastasi, ”Opettaja huutaa kaikille oppilaille, minua pelottaa”.

Äidin silmät tulistuivat ja hän alkoi hakemaan koulun puhelinnumeroa. Numero löytyi ja Marjatta pyöritti lankapuhelimella numerot koneeseen. Melkein heti sieltä vastattiin, ja Marjatta pyyteli koulun johtajaa puhelimeen. ”Kukas siellä on ensimmäisenluokan opettaja, vai Olga Lemponen. Meillä tyttö pelkää tulla kouluun, kun opettaja kuulemma huutaa kaikille lapsille. Kuinkas vanha tämä opetta on, vai niin. Eikö sinne löydy yhtään nuorempaa. Vai niin, selvä, kuulemiin”. Marjatta supatti Maijalle, että Olga on 80 vuotias ja hän on kuullut jostain sairaudesta, joka hänelle on tullut. Sinne on kuulemma tulossa uusi opettaja ensi maanantaiksi. Hän oli kuulemma kuunnellut luokan oven takana ja oli tietoinen tästä huutamisesta. Mutta ei oikein ollut tohtinut opettajaa siitä huomauttaa, kun hänellä on kuulemma jokin vaikea sairaus todettu.

   Äiti kävi tytölle kertomassa, että kouluun tulee maanantaina uusi opettaja, ja hän ei kuulemma huuda. Sinun pitää vain minulle tai Maijalle kertoa, jos koulussa tulee jotain ongelmaa.

   Uusi opettaja olikin kuulemma kiva ja tyttö oli oikein innokas aina lähtemään kouluun. Musiikkitunnilla oli opettaja kysynyt oppilaiden rakkaimpia lauluja. Eli jokaisen piti kertoa laulun nimi, jota he haluavat laulaa. Niin oli Marja-Leena ilmoittanut hänen rakkaan laulunsa nimen opettajalle. Opettaja ei tiennyt tästä laulusta mitään. Mutta hän pyysi, että jos tytöllä on sanat ja nuotit kotona, niin toisi ne tänne hänelle. Ja niinhän tyttö oli vienyt Maijan vihkosen kouluun, josta opettaja kopioi laulun itselleen. Marja-Leena sai ensimmäisenä laulaa tämän Enkeli pieni laulun opettajan vieressä luokan edessä. Opettaja säesti harmonilla. Luokka tykkäsi tästä laulusta. Niinpä

jokaisen musiikkitunnin alussa koko luokka lauloi tämän saman laulun yhdessä.

            Vuodet vierivät ja Marja-Leena kantoi hyviä numeroita koulusta kotiin. Mutta sitten sattui niin, että tyttö muuttui taas hiljaiseksi. Marja-Leena oli jo 13 vuoden vanha, ettei hän enää tarvinnut Maijaa tuekseen kotona. Tytön äiti kuitenkin huomasi tytön hiljaisuuden ja hälytti Maijan paikalle. Maija koittikin udella tytöltä hiljaisuuden merkitystä. Mutta ei tyttö sitä kertonut. Kuin sitten vasta illemmalla, kun hän pyyteli äidiltään vähän uudempia vaatteita kouluun. ”Eivätkö nämä ole hyvät vaatteet, juurihan minä ne sinulle hankin”. Eivät nämä ole uudet ja nämä ovat rikkikin. Ennen aina Maija korjasi hänen vaatteensa mutta nyt oppilaat näitä ilkkuvat. En pääse heidän leikkeihin enää mukaan, kun olen ryysyläinen. Äiti ottikin Maijalle heti puhelun. Löytyisikö häneltä lainaksi tytön kokoisia vaatteita. Maija lupasi katsoa ja tuoda heti ne tytölle.

 

   Niin sai tyttö nätit vaatteet vielä samana iltana. Ja vaatteet olivat hyvässä kunnossa ja ne eivät olleet mistään rikki. Äiti vielä kertoi, että huomenna mennään kauppaan ostamaan sinulle uusia vaatteita ja vielä sen verran, että niitä pystyy hiukan vaihtelemaan keskenään. Tyttö ilahtui, ja riensi äitiään halaamaan. Ei ollut tyttö saanut kuin vanhoja vaatteita, joko äidin kavereilta tai jostain kirpputoreilta. Yksillä samoilla vaatteilla mentiin aina yksi lukuvuosi eteenpäin.

   Tyttöä muutenkin onnisti, kun Maija oli pyydellyt häntä kirkon tyttökerhoon. Maija oli siellä ollut jo monta vuotta ja nyt oli Marja-Leena tullut siihen ikään, että hän voisi tulla kerhoon, jos hän vain haluaa. Sanoin kuvaamattoman iloinen oli tyttö. Silmät kostuivat, kun hän kirkui äitinsä ja Maija vierellä. Pääsenkö minä täältä johonkin kerhoon, pääsenkö pois kodista välillä.  Kyllä sen jokainen uskoi, että tämä oli hänelle mieluinen tieto. Eihän tyttö ollut kodistaan päässyt kuin kouluun ja joskus äitinsä kanssa kauppaan.

   En tiedä, oliko tämä kirkon tyttökerho jonkinlainen ”lähtölaukaus”, elämän muutokseen. Sillä tyttö halusi tutustua kirkkoon vielä tarkemmin. Sunnuntaisin hän halusi lähteä kuuntelemaan Jumalan sanaa. Joka ainoa sunnuntai hän meni kirkkoon ja halusi jutella papin kanssa joskus. Kirkkoon hän halusi tutustua, koska kuulemma piti kirkosta paljon. Ja kirkossa kävi sellaisia ihmisiä, jotka halusivat puhua hänelle kaikista maailman asioista. Tyttö kävi kirkossa yksin, Maijan kanssa.

   Lopulta oli koulu käyty loppuun. Ja Marja-Leenalla oli selvänä jo seuraava koulu. Ompelijaksi hän halusi. Hän halusi tehdä itselleen vaatteita. Sellaisia vaatteita joista hän piti. Hän oli oppinut jo pienenä tyttönä tekemään neulomisia, ja kutomista, kun Maija häntä neuvoi. Maija oli omalta osaltaan auttanut tytön valintaa, vaikka ei sitä hänkään silloin vielä tiennyt. Maijasta oli muutenkin tullut hänen paras kaveri, vaikka ikäeroa olikin paljon. Maijaa tyttö piti kuin toisena äitinä. Maija sai ensimmäisenä kuulla aina tytön suunnitelmista. Koulussa hän teki itselleen vaatteita. Samoin Maijalle ja jotain vaatteita myöskin äidille. Hän valmisti vaatteet kotona iltaisin, Maija välillä oli auttamassa. Tyttö tuntui elävän nyt kovin iloista, ja työteliästä aikaa. Moni kavereistaan pyysi tekemään myös heille vaatteita. Ja hän tekikin, kun jokainen vai toi kankaat hänelle. 

   Ompelija-linja päättyi, mutta tyttö halusi vielä opiskella. Hän halusi olla ihmisten kanssa ja auttaa heitä. Kylän kirkon papin kanssa hän oli monesti puhunut papin työstä. Pappi oli häntä pyytänyt anomaan teologin oppilaitokseen. Ja sinne tyttö oli jo kaavakkeet täyttänyt. Maija sen tiesi, mutta ei vielä kotiväki. He saavat tietää vasta sitten, jos pääsen kouluun. Papiksi ei vielä ollut mahdollista naisen päästä, mutta joitain tehtäviä hän pystyisi pappilassa tekemään. Ja olisihan hän valmiina, jos päätös tulisi, että papiksi nainenkin pääsee.

   Niin paljon oli Marja-Leenan elämässä tapahtunut. Koulusta hän toi erittäin hyvät numerot. Ompelijan koulun jälkeen, häntä kyseli paikkakunnan kangaskauppa töihin. Ja nyt hänet oli otettu teologian opintoihin haastattelun jälkeen. Hän sattui olemaan ainut nainen tällä kurssilla. 

   Jälkeenpäin olen kuullut, että Marja-Leena oli haun jälkeen pestattu kotikylän kirkkoon papiksi. Jo ensimmäisen esiintymisen jälkeen, kun hän oli saarnan pitänyt, oli kirkko ollut viimeistä paikkaa myöden täyteen. Ja jatkossakin kun Marja-Leena Ryynänen saarnasi, kirkko oli täynnä. Paikkakunnan ihmiset pitivät ensimmäistä naispappia suuremoisena ihmisenä. Hän piti mieleen painuvia saarnoja, pysäytti pyöränsä aina kun vain ihmisiä näki, hän halusi kuulla ihmisten asioista ja huolista. Hän halusi jakaa toisten kanssa ilot ja surut. Hän oli perustamassa nuorille kahta kerhoa, niin tytöille kuin pojillekin. Samoin kirkkoon tuli tyttöjen kerhon lisäksi pojille myöskin kerho. Hän yksinkertaisesti halusi auttaa kaikkia kirkon jäseniä omalla tavallaan. Monesti pappi pyydettiin perheiden omiin juhliinkin. Hänelle pystyi puhumaan kuin naapurin emännälle. Ei kukaan ajatellut, että hän oli pappi, ja vieläpä hyvä pappi.

piki