Lotto-voitto Luku 1.

  Ei vielä Alpo tiennyt, millaista on elää rikkaana. Tupakkia sitä vain poltettiin aamusta iltaan ja katseltiin tuulen huojuttavia puita. Ei hänen elämässään ollut kertakaikkiaan mitään. Sukulaiset olivat, ne muutamat, niin pitkällä etteivät he viitsineet vanhaa miestä enään tulla katsomaan.
  Tuttujakin oli ennen ollut mutta johonkin hekin olivat nyt kadonneet. Ehkä tämä paikka ei ollut kovin hyvin löydettävissä. Vähäisen kulun ansiosta oli tiekin kasvanut umpeen. Pieni kapea polku kyllä johdatti Alpon mökille. Mutta sekin vähäisen kulkemisen myötä alkoi häviämään.
  Mutta ei Alpo mitään kummempaa tietenkään tarvinnutkaan. Kunta oli hänet tänne majoittanut kun työt oli paikkakunnalta loppuneet ja ikää oli tullut riittävästi. Piiloon työnnettiin vanhukset etteivät nuorten heitä tarvitse katsella.
  Pieni kansaneläke oli se ainut asia mitä Alpo odotteli kerran kuukaudessa. Sitten kun maksun aika tuli, niin Alpo vetäisi saappaat jalkaa, takin päälle lierihatun päähänsä ja vielä repun selkäänsä ja lähti kävelemään pankkiin. Aamusta oli aikaisin lähdettävä, että kerkisi illaksi kotiin.

  Tässä talossa Alpo päivät vietti. Kunnan metsästä hän sai kerätä polttopuut. Ei tuntunut äkkiseltään kovinkaan fiksulta tämän vanhan miehen elämä. Mutta elämä vain kuulemma piti ottaa niin kun sitä eteen tarjotaan. Itsekseen hän puheli, ei tullut riitaa kenenkään kanssa kun vain yksikseen jutteli. Luonnon pienille linnuille ja oravilla hän kertoili murheensa sekä ilonsa, kun heille ruokaa laittoi. Niin olivat tulleet kesyiksi monet linnut, että jo olkapäille istuivat Alpon rappusilla istuen.

  Kukaan ei Alposta välittänyt. Joku hänet vielä tunsi, mutta kun kysyttiin, että onkohan hän vielä elossa. Eihän Alpo enään hengissä ole. Joku kertoi hänen kuolleen omassa mökissään joku taas, että sairaalaan olisi kuollut. Hän oli siis jo aivan tunnistamaton mies. Mutta kerran kuukaudessa kuitenkin tuli kansaneläke, joku hänet vielä tuntee, kun rahaakin lähettää.

  Tänään oli taas sellainen päivä, että Alpo löi lierihatun päähänsä, takin päällensä ja repun selkäänsä. Rappusille tullessa hän hyvästeli linnut ja laittoi tupakan huuleensa. Sitten astuttiin polunpäähän ja lähdettiin kävelemää ihmisten ilmoille. Hiukan jo askel huojahteli kun hän asteli polkua isommalle soratielle. Matkaan hän oli ottanut vesipullon, jos sattuu vauhti kuivattaa suuta.
  Niin asteli vanha mies kohti kylää jossa pankin holvissa oli hänelle rahallinen lähetys. Alpo jutteli itsekseen melkein koko matkan kun asiaa kerran itselle tuli. Puhuminen itsensä kanssa tuntui lyhentävän matkaa kun sai samassa tutkia luontoa ja jutella.

  Jokin roska lennähti Alpon silmään kun hän tuli metsästä pellon reunaan. Hän siinä hetken sadatteli ja koitti samalla kaivaa roskaa pois silmästä. Tiellä kulkevia ihmisiä kummastutti kulkijan sadattelu ja juttelu asian tiimoilta. Mutta ei se Alpoa mitenkään haitannut hän kun eli omaa elämää ja siihen kuului puhuminen oman itsensä kanssa. Roskakin lopulta tuntui lähtevän silmästä ja hän alkoi astelemaan hiekkatietä kohti kylää. Vielä se silmä hiukan kivisteli ja luovutti silmään vettä. Kyynelehtimäänkö tässä pitää alkaa kun kerran rahaa ollaan hakemassa, pitäisi olla iloisempi asia, hän sadatteli.

  Pian näkyi pankki tien vieressä. Johtajako se asuu pankin toisessa päässä. Tuntuu se mukavalta kun on olohuoneessa sellainen rahaa täyteen oleva kaappi. Alpo astui pankkiin ja käveli tiskin luo jossa vanhempi nainen totisena häntä odotteli. Sanoi Alpo, että kaikki rahat haluaisin jotka paperista ovat tehty. Vanha nainen ehdotti, että eikö kannattaisi jättää osa rahoista tänne pankkiin. Ei se nyt vaan käy kun tarviin ne kaikki. Vanha täti katsoi Alpon pankkikirjaa ja teki siihen kynällä merkinnät. Seuraavaksi hän laski rahat tiskille pinoon josta Alpo ne otti ja laittoi taskuunsa.

  Sitten kauppaan lähti mies kävelemään. Kaupassa oli jo jonoa, yhtä naista palveltiin ja yksi nainen istui näyteikkunan edessä tuolilla. Mies kävi istumaan toisen naisen viereen näyteikkunan eteen. Naiset, myyjä mukaan lukien katselivat Alpoa. Mistä tälläinen mies on oikein kotoisin. Kaikki asukkaat he kyllä tunsivät, eikä tänne ole kyllä ketään muuttanut. Katselkoon nyt naiset, jos eivät ole oikeaa miestä nähneet.
  Lopulta tuli Alpon vuoro nousta seisomaan ja astua tiskin viereen. Mitähän sinulle pantais kysyi myyjä. Sian kylkeä ottaisin mukavan palan. Myyjä näytti kylkipalaa ja Alpo sanoi, että tuosta poikki. Tupakin purua sekä vielä piippu. Vielä voisin ostaa lehden ja jos on jäännyt vanhoja lehtiä niin niitäkin jokunen. Ai mutta yksi juttu meinasi unohtua. Laitatko myyjä ristit Lottokuponkiin yhteen vaan. Myyjä kyseli numeroita ja Alpo sanoi. Sitten Alpo maksoi kaikki ostokset.




  Niin lähti kulkija taas kotiinpäin.
Ajatuksissaan hän haaveili, jos vaikka voitto sattuisi tulemaan. Mitenkähän sitä elämää silloin oikein eläis. Ehkä se pitäisi mökille laittaa oikein leveämpi tie. Vai pitäiskös sitä ostaa itelle oma maja.
  Vaan ajatuksiahan namä olivat, ei kai sieltä kukaan oikeasti rahaa saa. Joku on vaan keksinyt onnistuneen jutun tienata rahaa. Ja me tyhmät sitten ostetaan Lottoa ja joku vie kiltisti rahat. Hän naurahti päälle ja hörähti vielä toisenkin kerran.

  Kotimatka sujuikin mukavaa tahtia kun oli tupakkia ja siansivua repussa. Alpolla tulikin mieleen piippu, pitäisköhän se ladata ja pölläytellä sauhuja tässä kulkiessa. Hän etsi tienvarresta sopivan istuinpaikan ja istahti siihen. Kaivoi piipun ja purut repusta sekä täytti piipunpesän puruilla. Sitten vaan tulitikut jostain. Ne olivat housun taskussa, että piti oikein seisomaan nousta ylös ja kunniaa tekemään kun piippua sytytellään. Niin syttyi piippu ja tuntui taivaalliselta vetää ensimmäiset savut.
  Pojan koltiaisia oli joukko katselemassa Alpon touhuja ja itsekseen puhumista. Ei hän kuitenkaan pojista välittänyt vaan vetäisi vielä toiset sauhut ja päästi kunnon sauhut suustaan ulos. Pojat naureskelivat miehen tekemisiään. Alpo kuitenkin otti repun selkäänsä ja lähti taas kotiin päin. Poikaporukalle hän heilautti kättään ja lähti kävelemään hiekkatietä rauhallisin askelein.

  Piippumies katseli taivaalle ennenkuin lähti vaivaista polkua kävelemään. Kauniit värit se auringonlasku antoi pilviin, luonto puki taivaan kauniit värit loppu kotimatkaa varten. Iltapäivä oli siirtynyt jo iltaan kun Alpo saapui kotiin. Nyt vaatteet pois päältä ja vähäksi aikaa oikaisemaan sängyn päälle.
  Mutta pitkä kauppareissu teki tehtävänsä. Väsynyt mies nukahti melkein heti kun sänkyyn pääsi.

  Aamulla aikaisin Alpo heräsi. Hän otti piipun mukaansa ja meni istumaan rappusille. Piipunpesään laitettiin tupakinpurua ja tulitikulla sytytettiin uusi käppyrä piippu. Linnut olivat metsässä piilossa kun rappusilta tuli niin suuret savut. Alpo laittoi piipun pois rappusille niin hetken päästä lensivät linnut taas Alpon olkapaille ja syliin. Ei Alpo tajunnut vielä, että uusi piippu teki linnut pelokkaiksi. Ehkä ne kuitenkin vielä siihen tottuvat.
  Päivä kului rauhaista tahtia, jopa sauna lämmitettiin illaksi. Hän ajatteli lekkisästi, että pitäähän sitä olla puhdas kun on lottovoitto päivä huomenna.

  Koitti lauantaipäivä. Lintuja ja oravia muistettiin taas pienillä makupaloilla. Päivästä tuntui tulevan pitkä kun Alpo odotteli illan lottoarvontaa. Mitähän tuollainen arvonta saa näin vanhan ukon niin jännittyneeksi. Oliskos se siinä syy, että en ole tuollaisiin arvontoihin koskaan ottanut osaa.

  Alpo lähti kävelemään metsään, kuluttamaan aikaa iltaa varten. Lopulta hän tuli läheisen järven rantaan. Siihen hän istahti ja ajatukset juoksivat taas hänen päähänsä. Jos sieltä tulee vaikka suurikin määrä rahaa, niin mitähän mä sillä oikein teen. Vaatimattomasti kun oon elellyt niin en vaan osaa ajatella sitä yhtään. Ja mistähän mä oikein ne numerot voisin tarkistaa, kun ei ole radiotakaan. Kauppaan ei voi mennä tarkastamaan kun on lauantai. Kai siellä kylällä nyt joku tietää oikeat numerot.

  Alpolle tuli oikein paniikki numeroiden tarkastamisesta. Ehkä mun pitää vaan lähteä sunnuntaina kävelemään kylille. Kai siellä joku oikeat numerot tietää.

  Niin lähti Alpo Sunnuntaina kävelemään kylälle. Pihalle tullessa hän latasi piippunsa ja lähti polkua kävelemään kohti hiekkatietä.
  Keskipäivällä hän oli kylän keskustassa. Alpo kyseli ulkoa olevilta ihmisiltä, että kuka tietäis Lottonumerot. Kukaan ei vain tietänyt, vaan yksi osasi neuvoa miehen paikalliseen pubiin. Sinne siis lähti Alpo kävelemään. Pubin ovella Alpo totesi itselleen, että tämä onkin aivan uusi tuttavuus minulle. Hän käveli tiskille ja laittoi Lotto-kupongin siihen. Sitten kyseltiin juomanlaskijalta, että mitkäs ovat oikeat numerot. Juomanlaskijalla oli oikeat numerot lapulla. Alpo ei arvannut itse tarkastaa näitä numeroita vaan antoi juomanlaskijan tehdä tämän vaativan tehtävän.
  Juomanlaskija tutki lappua pitkään ja tarkisti vielä toisen kerran. Sitten hän jäi toljottamaan Alpo pitkään. Hän meni vielä puhelimeen ja soitti johonkin, hän tuli takaisin ja tuijotti vavisten Alpoa.


JATKUU

piki

Lasten metsäretki Luku 1.

  Kevät oli tullut Nurmijärven kunnan Rajämäen kylään. Tämä vireä kylä sijaitsee n. vajaan 50 kilometrin päässä Helsingistä ja aivan 15 kilometrin päässä Hyvinkäältä.

  Hyppäämme Virtasen perheen matkaan, ja editoten heidän lastensa matkaan. Nyt siis tutkimme Virtasen perheen asioita lapsien kannalta.
  Isä on Pauli ja hän käy töissä Hyvinkäällä eräässä rautakaupassa. Äiti Maija on tällähetkellä kotona ja touhuaa näiden vilkkaiden lasten kanssa. Niko on vanhin lapsista ja meni jo viimesyksynä kouluun. Hän oli siis ekaluokkalainen. Seuraavaksi vanhin lapsista oli Mira. Mira oli viisi vuotias iloinen tyttö. Ja nuorin lapsista oli Tuomas. Hän oli neljävuotias poika. Mira ja Tuomas kävivät lähellä sijaitsevassa päiväkodissa josta äiti Maija oli heidät jo tänään hakenut kotiin.

  Lapset jäivät tänään vielä ulos kun äiti pesi pyykkiä erillisessä ulkosaunassa kun oli kirkas keväinen päivä. Lapset viihtyivät aina talon vieressä olevassa pienessä metsikössä leikkimässä. Mutta jotenkin vain tänään he halusivat lähteä pellon takana olevaan metsään.

  Äiti pesi pyykkiä ja samalla kypsyi uunissa herkullinen pataruoka. Hänellä oli niin paljon tekemistä, ettei kerennyt katsella lasten perään. Hän oli varma, että lapset ovat talon takana olevassa pienessä metsikössä, jossa he aina yleensä leikkivät.

  Mutta nyt lapset halusivat hiukan käydä katsomassa kaukaisempaa metsää. Ei se metsä ollut heille vieras sillä siellä ollaan oltu koko perheen voimalla kävelemässä. Ja usein on ollut mehut mukana ja tietenkin äidin leipomat pullatkin. Matka alkoi siis yli peltojen metsän reunaan. Tästä siis alkoi heidän uusi seikkailu.

  Niko vanhenpana hyppäsi tietenkin ensin pienen ojan yli metsään. Mira ja Tuomas joutuivat menemään ensin ojaan ja sieltä sitten ryömittiin metsän puolelle. Pojat heti väänsivät pienistä Lepistä varret poikki ja karsijat oksat pois käsillä. Sitten alkoi juokseminen metsässä ja hakattiin isompia puita. Isot puut olivat kuulemma vihollisia ja näitä pojat miekoillaan hakkasivat.
  Mira taas katseli metsässä maata. Siellä mönki lämpöisenä kevätpäivänä jos jonkinlaista mönkijää. Muurahaiset kävelivät vilkkaasti jo omia polkujaan. Pesä oli suuri jonka pinnallakin käveli muurahaisia runsaasti. Pojat meinasivat kepeillään hajoittaa muuharaisten keon mutta silloin Mira alkoi huutamaan, ettekö tiedä, että se on muurahaisten koti. Pojat lähtivät kun Mira lupas uudelleen alkaa huutamaan.

   Mira jätti muurahaiset rakentamaan kotiaan ja lähti tutkimaan uusia elukoita.. Kauaa ei hänen tarvinnut maata katsella kun löytyi kovaa  kulkeva mato. Hän yritti ottaa sitä käteensä mutta mato meni niin vilkkaasti, että Mira antoi sen jatkaa rauhassa matkaansa.
  Pojat huusivat ja hakkasivat kepeillä puita. Tai miekkailivat niinkuin he olivat Miralle kertoneet. Lasten matka kulkeutui aina vain syvemmällä metsään.
  Täällä uudessa metsässä oli kiva olla ja aika kului vinhaa vauhtia. Taivaalle oli tullut mustia pilviä ja aurinko oli mennyt piiloon pilvien taa. Lapset olivat tulleet metsässä hienoon paikkaan. Paikassa ei kasvanut puita ja se oli aivan tasainen paikka. Vihreä pehmeä sammal verhosi koko alueen. Siihen oli kiva istahtaa ja huilailla. Sammal oli niin pehmeää, että sitä oli kiva käsiään hieroa. Sammaleen reunamilla oli aivan valkoista hiekkaa.

  Mira löysi kauniita Valkovuokkoja. Hän ajatteli ottaa kukkia mukaa äidille vietäväksi. Äiti on varmaan onnellinen.

  Tuomas käveli vahingossa johonkin kasaan. Niko vanhimpana huusi, että älä ota niitä käsiin. ""Minä vien näistä muutaman kotiin kun ovat niin saman kokoisia kivi. Niko huusi vielä, "ne ovat hirven kakkaa, heitä ne pois kädestä". Tuomas oli pahoillaan kun veli noin hänelle huusi.

  Tälläinen jälki löytyi valkeasta hiekasta sammalalueen reunasta. Ei Nikokaan tiennyt aivan valmasti, että minkä eläimen jälki tämä on. Mutta veikkasi jos se olisi ollut Karhun jälki. Mira ei kuitenkaan uskonut kun isä oli sanonut, ettei täällä Karhuja ole. Mutta minkä eläimen jälki se sitten on. Lapset miettivät ja miettivät, että minkä eläimen jälki se oikein on. Mira oli omasta kirjasta nähnyt Ilveksen kuvan. Mutta pojat olivat kuitenkin vastaan. Jos ei Karhuja täällä ole niin ei ole Ilveksiäkään, sitä mieltä olivat pojat. Jälki jätettiin rauhaan ja kerrotaan siitä isälle. Tullaan sitä sitten taas uudelleen katsomaan.

  Ilta hämärtyi entisestään ja lapsia alkoi jo peloittamaan. Metsästä kuului erikoisia ääniä joita lapset hiukan aina säpsähtivät.

  Joku lintukin välillä kraakkui  aivan lähellä ja kylmät väreet kulkivat lasten iholla. Metsästä oli tullut hetkessä jännittävä paikka. Tuomas kun meni vielä sanomaan, että onkohan toi jäljen jättävä jokin vaarallinen eläin.

  Äiti ja isä olivat jo pitemmän aikaa etsineet lapsiaan. Tarhan pihalla oltiin käyty ja kaikkien naapureiden luona samoin, mutta lapsia ei vain mistään löytynyt. Isä jo meinasi soittaa poliisille, että lapset ovat kadonneet, mutta äiti meinasi ettei nyt vielä soiteta. Jos hän ottaa taskulampun ja lähtee katsomaan tuon isomman metsän reunoilta.

  Lapset pelkäsivät metsässä kun siellä kuuluvat äänet tuntuivat niin peloittavilta. He kietoituivat yhteen ja pienellillä lapsilla oli itku jo lähellä. Kukaan ei muistanut, että mistäpäin he olivat tulleet.

 Metsä oli jo aika pimeä. Miksei me kerrottu äidille, että lähdemme tänne metsään. Mutta pakko meidän on vain lähteä kävelemään ja katselta paikkoja, että onko niissä mitään tuttua. Tuttuja maisemia tai paikkoja ei vain tullut näkyviin vaikka katsottiin joka puolelta. Entistä enemmän alkoi vain pelottamaan. Monessa paikoissa näkyi suuria kasoja ja kun tarkemmin niitä katsoi, ne olivatkin karhuja. Pojat pelkäsivät niitä Karhuja mutta Mira oli rohkea ja meni katsomaan. Sitten kun Mira pääsi sen kasan viereen, niin hän huusi pojille, että tämä on muurahaispesä. Mira oli siis rohkein näistä kolmesta lapsesta, siispä hän saikin kulkea edellä.
  Hetkenpäästä alkoi kuulumaan ääniä. Lapset pysähtyivät ja kuuntelivat. Tuntui kun joku huutaisi heidän nimiä. Lapsien kasvoille purkautui hymy. Niinpä he alkoivatkin huutamaa kovaa, "hei me ollaan täällä". Lapset lähtivät juoksemaan ääntä kohden.  Välillä jalka tökkäsi puun juuriin ja sitten kaaduttiin aivan vatsalleen maahan. Oli vaikeaa juosta pimeässä ja pelon vallassa ääntä kohden.
  Vähitellen alkoi näkyä valoa enemmän. Ja kun lapset pääsivät lähemmäksi pellon reunaa, huomasivat he rakkaan äidin siellä heitä odottavan. Niin kyyneleet nousivat silmäkuoppiin äidillä kuin myöskin lapsilla. Jopa Nikokin puristi äitiään oikein kovaa ja samalla salaa pyyhki kyyneleitään silmistään.

  Niin oli lasten hurja metsäretki päättynyt. Lasten vilkas mielikuvitus jäljistä, mustista kasoista ja pimeydestä sai aikaan suuren pelon. Mutta nyt oli kaikki hyvin. Äiti, Niko, Mira ja Tuomas lähtivät kävelemään pellon poikki kotiin. Kaikki pitivät toisiaan kädestä ja lapset vuoron perään vielä katsoivat taakseen. Olisiko vielä pieni pelko heitä jännittänyt, ainakin halusivat varmistaa ettei mikään elukka heitä seuraisi.

  Isä Paulikin jo juoksi karkulaisia vastaan. Vihaisia eivät vanhemmat voineet olla. Kyllä lapset saivat tästä reissusta varmasti oppia omaan pieneen päähänsä. Sen verran isä kotiin saavuttua kysyi lapsilta, että pyydättekö seuraavan kerran heiltä luvan. Tottakai tuli yhteen ääneen lasten suista.


Loppu


Piki

Antti ja Irene Luku 15.

  Tuli jälleen kevät ja Irenella oli vatsa siunatussa tilassa. Ja niinpä koitti taas lähtö sairaalaan oikein ambulanssin kyydissä. Kyläläiset nieleskelivät hiekkapölyä kun sairasauto kiisi kylän hiekkatietä. Nyt olikin Irenellä jo kiire koska tämä tuleva lapsi olikin oikein hätähousu. Hän tahtoi tulla katselemaan mailman menoa oikein kiireellä.
  Tummä lääkäri ohjasi Irenen, joka sängyllä kipristeli, synnytyshuoneeseen. Siinä  pukiessaan asiaankuuluvia varustuksiaan päälle hän kuuli jo vauvan parkaisun. Niin oli tämä vauva kiireinen, ettei Irene kerennyt oikein sitä työntääkkään ulos. Lääkärille jäi vain oikeastaan toteaminen, että vauva on syntynyt.
  Irenelle tuli heti mieleen pojan nimi Seitsemästä Veljeksestä. Siinähän veljes-sarjan nuorin oli vilkas Timo. Ehkä se Timo oli liukas luikku kuin Seitsemässä Veljeksessäkin mainittiin.

  Taas pidettiin ristiäisiä ja kylän mummot kyselemään "kumpis tuli".

Mutta nyt oltiin ristiäisten jälkeen tekemässä uutta maataloa. Sillä topakan tädin ohjeet olivat menneet perille. Eli jotain uutta pitää aina ostella, niin se tuo piristystä elämään. Niinpä rakennettiinkin oikein kunnollinen maatalo. Ehkä se oli syynä kun Irene oli niin kova tyttö synnyttelemään lapsia. Tässä uudessa talossa oli kyllä jokaiselle lapselle oma huone. Ja tuonnempana kun lapset varttuvan niin heidän perheilleen oli talossa omat asunnot.

Kaikki tuntuivat olevan iloisella mielellä. Lapset nauroivat, mummo nauroi, tumma lääkärikin nauroi. Kaikki olivat iloisella mielellä. Ehkä se uuden asunnon rakentaminen auttoi kaikkia pirteyteen.

Jopa sikakin nauroi iloisesti karsinassaan. Tietenkin nauruun yhtyivät kaikki muutkin eläimet. Pienestä se tuntuu olevan kiinni iloisuuden luominen, kun nyt asunnon rakentaminen.

 Talon emäntä Irene oli päässyt hyviin mittoihin ja hämpä halusikin esitellä itseään pihalla näillä aurinkoisina päivinä. Hänkin oli iloinen uudesta asunnosta. Niinpä hän saattelikin miehensä Antin useasti heinälatoon kuin silloin nuorenakin oli tapana. Kaikki olivat iloisia jopa tämä pariskunta latoon mennessä ja sieltä tullessa.

Kyläläiset olivat ihmeissään heidän iloisuudestaan. Mihin heidän elämänsä vielä päättyy. Ei ihmisen tarkoitus ole olla aina iloinen. Kyllä Jumala tulee vielä rankaisemaan heitä.
Mutta eivät kyläläisten juoruista he välittäneet. Heillä oli kivaa ja töitä tehtiin iloisella mielellä. Kumma juttu, että ei heitä edes väsyttänyt. Illalla kun työt lopetettiin niin oltiin vaan niin pirteitä, että oltais vaikka vieläkin töitä jatkettu. Mutta kun perheenkin kanssa piti olla ja lasten kanssa leikkiä piilosta. Oivallinen paikka mennä piiloon tässä asunnossa. Huoneita oli niin paljon, että oli vaikeaa ketään löytää.

Näin elettiin ja lapsia tehtiin kerran vuodessa. Nimiä mietittiin kesän alussa aina syntyneille lapsille. Sitten kutsuttiin pappi vieraisille ja annettiin kyläläisten tietoon lapselle nimi.

 

Hanuristikin oli mukana yleensä ristiäisissä. Sama hanuristi oli Irenen ja Antin häissäkin soittamassa. Nyt kuitenkin hän oli tullut kuuroksi, että hän piti mieluisana, että sai soittaa näissä pienissä juhlissa. Isompiin juhliin häntä ei enään otettu kun hän soitti kappaleita aika paljon väärin. Vaikeaahan siinä oli musiikin mukaan tanssia. Mutta näissä ristiäisissä sai soittaa vaikka väärin, lapsista se oli vain kivaa.

  Kylä alkoi pikkuhiljaa heräämään eloon. Pariskunta päätti vuokrata muutaman huoneiston nuorille pareille ja sellaisille vanhuksille jotka tarvitsivat elämiseen jo apua. Nyt tämän talon asukkaat auttoivat toisiaan ja samalla autettiin omistajaperhettä.

 Kaksi vuotta meni vain töitä tehden ja naureskellen. Ja mukavaa oli kun oli iloinen mieli kaikilla. Mutta rakennuttaja alkoi pyytelemään rahojaan jo kiivaammin ja uhkaili ulosotoilla.
  Nyt oli tullut Irene ja Antti vaikean tilanteen eteen. Ihmiset jotka talossa asuivat olisivat halunneet auttaa rahallisesti mutta eihän heidän rahat olisi lainojen maksuun riittäneet. Antti ruperi ryyppäämään. Hän aamuisin lähti kuulemma töihin mutta kurvasikin moponsa tämän juomatehtailijan kotiin ja siellä sitä viinaa juotiin oikein kunnolla. Yöksi tultiin kotiin ja asiasta ei puhutta mitään vaan aamulla lähdettiin taas "töihin".
  Tämä alkoi käymään kuukauden jälkeen jo Antin hermojen päälle.

  Hän alkoi jo näkemään näkyjä. Kuulemma kivillä oli kasvot ja ne juttelivat Antin kanssa. Antista tuli vainoharhainen. Hän säpsähteli ja pelästyi ja välillä lähti huutaen juoksemaan karkuun kun joku kuulemma ajoi häntä takaa.
  Irene otti yhteyttä topakka tätiin, joka tulikin Anttia katsomaan. Se olikin kovaa työtä kun Antin keho huusi viinaa ja mopo oli lukossa. Mutta kun kuukauden Antti oli tarkan valvonnan alla ja putelit pidettiin piilossa, niin alkoihan se Antti siitä selviämään. Seurannan alla häntä kuitenkin pidettiin vielä tarkasti.

  Rahoitus-asioita olivat toiset jo pitkään suunnitelleet. Silloin kun Antti näki harhoja, että kuulemma kivilläkin on kasvot ja ne ajavat häntä takaa. Olivat maatalossa asuvat vieraat asukkaat keränneet yhteiseen rahastoon rahaa. Rahaa oli kerättykin suuria summia kun Antti tiedettiin olevat erittäin auttavainen mies. Apua hän oli antanut aina sitä pyytäville. Siksipä kaikki halusivat antaa roposensa Antin rahastoon.Kun vielä kerrottiin, että tähän maataloon ollaan suunnittelemassa kyläläisille kuin koko kirkonkylän käyttöön erilaisia harrastustiloja.
Siellä kuulemma kudottaisiin mattoa ja naisille vielä käsityöpiirejä. Miehet voisivat tehdä puutöitä talon isommissa tiloissa.

  Topakka täti oli saannut Antin jo luopumaan viinasta. Pakkohoitoahan siinä piti käyttää. Mopo oli lukittu ja Anttia pidettiin aluksi lukkojen takana, ettei päässyt karkaamaan viinatehtailijan luokse. Mutta nyt hän tuntui olevan jo taas sama Antti.
  Maatalossa asuvat kokoontuivat Antin luokse kertomaan kuinka suuren summan he olivat keränneet lainojen maksuun. Antti huomasi kuinka sydämmellisiä ihmisiä hänen ympärillään on. Hänen sydämmessään tuntui kumma olo joka pani kyyneleet vuolaasti valumaan poskipäille. Eikä ne kyyneleet heti loppuneet kädellä pyhkäisten vaan niitä valui jatkuvasti vuolaasti. Antti huomasi, että hänellä on hienoja ystäviä. Hänen oli pakko istahtaa kun polvet alkoivat tutisemaan.

   Siunaus siivitti tämän perheen elämää. Raha-asiat oli saatu kuntoon kun kunnallekkin oli tehty anomus erilaisista harrastuspiireistä. Kunta heltyi rahallisesti kun sen tarkoitus olikin saada sivukylätkin elämään.
  Oli juhannus ja tilalla pidettiin juhlat. Lapsetkin olivat tehneet oman juhannuksen. Omia lapsi oli jo kahdeksan. Nyt omat lapsetkin olivat järjestelyissä mukana. Märkä vana kiilsi heidän nenänsä alla. Mutta ei kerennyt kukaan heidän nenän alustaa pyyhkimään kovan kiireen takia.

  Antista tuli tähän omaan pihapiiriinsä toiminnanjohtaja. Eipä heidän tarvinnut enään maatöitä tehdä kun maatalossa asui suuri määrä ihmisiä jotka erittäin pienellä rahalla kuittasivat asumisen.
  
  Näin saimme tämän perheen elämän kuntoon. Vaikeuksia oli mutta onneksi hyviä ihmisiä aina löytyy jotka auttavat.


Seuraavaksi on tarkoitus tehdä lapsille jatkokertomus. Tämä kertomus kuitenkin nyt on loppu.


LOPPU

Keijo

Antti ja Irene Luku 14

  Kiireistä elämää vietettiin tässä perheessä. Irene sai jo toisen lapsen kovan huudon myötävaikutuksella. Hintelällä naisella oli synnytykset kovaa tuskaisaa työtä.
  Mutta nyt oli taas kaikki synnytyksen osalta ohi. Niin hymyilivät tumma lääkäri kuin Irenekin hänen lähdettyä sairaalasta kotiin.
  Nimeä suunniteltiin tälle uudelle pojalle. Lopuksi se nimi keksittiin ja ristiäisissä hän sai nimekseen Pekka. Olivathan kylän mummut taas kierroksellaan kyselemässä naapureiltaan, että mikäs sen pojan nimeksi oikein tulee. Mutta asiasta ei kukaan lähipiiristä antanut mitään tietoa. Ristiäisissä sen sitten kuulevat jos vielä mielenkiintoa mummoilla on.

  Näin elettiin töiden merkeissä. Työtä, työtä, työtä, muuta ei ollut heillä enään. Lasten kasvamistakaan ei oikein huomattu kun ei ollut aikaa pysähtyä. Irene laihtui entisestään ja voimat tahtoivat ehtyä. Vaatteet olivat hänelle rikkinäiset ja kovin likaiset. Sillähän ei tietenkään mitään väliä ollut kun asuivat aika syrjäisellä paikalla ja maatalossa oli kaikki työt aika likaista puuhaa. Mutta kun alkoivat jo alusvaatteetkin hajoilemaan ettei tahtonut kuukausittain laitettavat pehmusteetkaan enään pysymään housuissa. Aikaa vaan ei ollut käydä kaupassa. Antti tietenkin kävi mopollaan hoitamassa tärkeämmät ostokset mutta eihän tietenkään naisten vaatteita osannut ostaa, ei kai se ollut miesten tehtävä, kaikenlaisten rättien ostot.

  Irene oli jo liiankin laiha. Millä tämä nainen pystyi 30 ja 50 litran maitotonkia nostelemaan navetasta maitolaiturille. Antti ei kerennyt näihin asioihin puuttumaan. Hän vain kaateli talvella puita ja kesällä kaiveli raja-ojia auki. Häntä pyydettiin aina apuun kun tiedettiin hänet kovaksi mieheksi tekemään työtä. Hän ei ketään pettänyt, vaan oli aina paikalla kun pyydettiin. Sanaa "ei" hän ei koskaan osannut käyttää, vaan lupautui töihin vieraille kun sitä häneltä pyydettiin.

  Antin äitikin pyyteli jo Anttia vähän rauhottumaan mutta eihän mies nyt äidiltään mitään neuvoja halunut ottaa. Tästä pariskunnasta oli tullut toisten seuraamana jo aivankuin muumioita. Kasvoilla silmät seisoivat ja naurua sai odottaa välillä muutamia päiviä.
  Lapset eivät saanneet vanhemmiltaa mitään apua. Eivät he kerenneet olla lasten kanssa yhtään. Uusia lapsia vain teki mieli aina syksyisin kun ilmat kylmenivät. Silloin pariskunta lähentyi sängyssä aivan toisiinsa kiinni. Lapsi laitettiin alulle ilmaan minkäänlaista tunteen häivääkään. Lyhyt minuutin pyrähdys touhuttiin kiivaasti ja sitten laitettiin selät vastakkain ja alettiin nukkumaan. Mutta uusi lapsi oli laitettu alulle, sehän oli naisen ja miehen tehtävä.

  Syksyn jälkeen elettiin taas talvea. Irene tuskaili navetta töiden kanssa kun lapsi taas pömpötteli vatsan seudulla. Ja kun lapsi alkoi jo kovasti ilmoittelemaan tulostaan oli Antin äitiä pyydettävä navettatöihin.
  Ja niin jo kolmas lapsi syntyi ja taas pidettiin ristiäisiä. Lääkäri halusi jo kantaa oman kortensa kekoon ja pyyteli Irmaa jo tutkimuksiin. Jos he vielä lapsia tekevät niin synnytys voi olla jo kuolemaksi. Niin iloinen Irma, mitä hän oli ennen nuorempana ollut, kuunteli aivan poissaolevan näköisenä lääkäriään. Ei häntä  lääkärin neuvot kiinnostaneet vaan hänestä oli tullut muumio. Ei saannut lääräri häneen minkäänlaista yhteyttä.
Mutta lääkäri kuitenkin otti sosiaali ihmisiin yhteyttä, että he kävisivät katselemassa tämän perheen elämää paikan päälle. Lääkäri oli oikein tosissan huolestunut Irman kunnosta. Tämä lapsikin oli jo huomattavasti alle kolmekiloa, kun ei äidistä enään riittänyt lapselle ravintoa.

  Nyt alkoivatkin asiat selviämään kun topakan näköinen rouva asteli bussipysäkiltä Irman kotia kohti. Sattui vielä onni olemaan myötä kun Antin äiti sattui olemaan lasten kanssa myöskin paikalla. Topakan näköinen rouva heitteli kysymyksiä naisten kuultavaksi. Irma ei näihin vastannut vaan vastaajana toimi Antin äiti. Siinä sitä katseltiin ruokakaappeja ja hiukan vaatevarastojakin. Sieltä löytyi Irman muutamat pikkuiset housut joissa oli pakolisten kolmen reijän lisäksi aivan tukku reikiä. Miten nämä enään kestävät pyykinpesua. Ruokaa kyllä oli kaapissa mutta ei Irma sitä syönnyt. Ehkä hän oli saannut tarpeekseen tästä suunnattomasta työstä. Oliko hän masentunut, jos ei Anttikaan ollut häntä yhtään lempeillä sanoilla hyväillyt.

  Tämä topakka täti oli nyt saannut asiat itselleen selväksi. Olihan Anttikin kerennyt jo töistä kotiin ja häntäkin oli haastateltu. Mutta nyt lähti topakka täti kirkonkylälle esittämään asiat pomolleen.
Seuraavana päivänä hän tuli taas toisen naisen kanssa Irman luo. Mukana heillä oli kauppakassi, jossa oli vihanneksi ja sellaista terveellistä ruokaa jolla Irman kuntoa yritetään parantaa. Toinen naisista laittoi pientä purtavaa ja tämä topakka täti jutteli tämän laiheliinin kanssa. Kannustavia sanoja viljeltiin, herätettiin Irmaa, kuinka hyvä ihminen hän todellisuudessa oli. Nyt kaikki tämän suuntaiset sanojen hyväilyt ovat jäänneet liiallisen työn jalkoihin.
  Illalla kun Antti saapui töistä ja oli asettunut ruokapöydän viereen, jatkettiin topakan tädin kanssa niitä kannustavia puheita. Irmallakin alkoi jo pientä hymyn häivähdyksiä näkymään kasvoillaan.

Illalla kun topakka täti oli määrännyt, että pariskunta laittaa hiukan parempaa vaatetta päällensä ja yrittää keskustella keskenään. Keskustelussa ei puhuta heidän töistään vaan ihan vain heidän perheen asioista. Myöskin pieniä rakkauden sanoja ei saa unohtaa. Anttia oli kehoitettu olemaan ainakin viikonloput perheensä kanssa.

  Ja lastenvaunut pitäisi saada hiukan uudemmiksi. Uudistusta muutenkin heidän elämäänsä pitää saada pikku hiljaa, koska sellaisetkin asia piristävät.

  Kolme lasta katselivat ihmeissään vanhempien puhtaita kasvoja. Muttä äkkiä olivat lapset mukana vanhempien pienissä leikeissä. Yksi ei vaan tästä kaikesta vielä tajunnut mitään. Hän oikeastaan valveillaolon ajan käytti vain syömiseen.

  Antin äiti oli sydämmestään onnellinen. Kuinka se kyynelkin oli niin herkässä tulemaan poskille. Muuttuisi se aika tälläiseksi, että olisi iloa taas näillä kulmilla. Irma sai syömisestä hetkessä uutta virtaa ja kun mieskin joskus aina hellästi pyllylle läpsäytti se luovutti hymyn vaimon poskille.


Näin mentiin ja tehtiin. Kaikki tuntui olevan taas hyvällä mallilla ja topakka täti lähti kotiinsa. Asiat tuntuivat saavan kuin siivet. Ne kaikki kesken olevat asiat ja tekemiset alkoivat edetä. Nyt tuntui olevan kaikilla hyvä olla. Irenekin jo asettui ruokapöytään toisten seuraksi ja laitteli ruokaa lautaselle syödäkseen. Tuntui kuin kaikki apu olisi tullut juuri viime tingassa. Nyt siihen pystyttiin vielä helposti tarraamaan kiinni.

Näin taas elettiin ja kaikki tuntui menevän erittäin hyvin. Syksyllä ilmojen kylmennettyä oli aika jälleen siirtyä lähemmäksi vuoteessa. Nyt tuo rakkauden leimahdus ei räjähtänyt minuutin pamahdukseksi. Nyt osattiin leikkisesti edetä siihen taivaalliseen hetkeen. Niinpä sen päätettyä olikin molemmilla erittäin onnellinen olo.


Jatkuu

keijo

Antti ja Irene Luku 13

   Niin oli ensimmäinen lapsi syntynyt ja päässyt jo kotiin. Samoin nimikin oli juhlavasti jo annettu. Henna kehittyi vanhempiensa hellässä huomassa.

  Ensin kontattiin ja harjoiteltiin, siitä pikku hiljaa nousta ylös seisomaan. Aina tapahtui kehitystä lapsen vanhetessa. Kunnes

  Henna jo kokeili jalkojensa pitävyyttä ja nousi ilman tukea jo seisomaan. Mutta ei vielä askeleet pitäneet kun piti lähteä kävelemään. Irene kirjasi kaikki tapahtumat ylös vihkoon. Mutta alkoi se Hennan tasapainokin parantumaan ja ensi-askeleita otettiin ja välillä pyllähdettiin pyllylleen. Mutta uudestaan vaan taas ylös ja kokeilemaan taas kävelyä.

  Niin kehittyi nuorenparin perheelämä. Antti painoi kesällä kaivaen rajaojia auki ja palkan maksoi Metsähällitus. Se oli varmaa tuloa kun muisti vain käydä töissä. Viikonloppuisin tuli työnjohtaja mittaamaan kaivetun ojan ja maksoi palkan tilipussilla Antin käteen. Kuinka onnelliselta kaikki tuntuikaan. Antti toi tilipussin kotiin ja siitä ostettiin ruokaa, maksettiin talon lainaa ja mopon osamaksua. Vielä jonkin verran jäi säästöönkin rahaa.

  Näin jatkettiin ja kun syksy tuli tiesi se taas pariskunnan lähentymistä vuoteessa. Ja kun sitä tarpeeksi lähestyy, niin siitähän ei ole seurauksena muuta kuin oikein lähellä oloa. Siitä ei taas ole seurauksena kuin, että Irene alkoi jälleen odottamaan lasta.

  Mutta kun kaikki tuntuu menevän hyvin niin silloin aina tunkeaa suruakin joukkoon. Antin isä kuoli yllättäen eräänä yönä. Hän poistui aivan rauhallisesti tuon puoleiseen. Surua ja tuskaa se tietenkin tuotti niin vaimolle kuin Antillekkin. Hän oli auttava mies joka ei komennellut. Rauhallinen mukava mies jota kaikki rakastivat. Häneltä Anttikin sai paljon ja varsinkin nyt loppuvaiheessa. Hän neuvoi kuinka työtä tehdään. Niinpä pojasta tulikin erittäin kova mies tekemään töitä. Ei tahtonut olla ilmaa joka olisi estänyt Anttia menemästä rajaojien kaivuuseen. Mutta nyt piti suunnitella hautajaisten pitämistä ja rauhoittaa kaikki muu tekeminen. Kaikki ymmärsivät, että nyt pitää antaa aikaa läheisten surun viettoon.

  Aika kului ja hautajaisista oli kulunut jo tovi. Ilmat alkoivat kylmenemään mutta sinnikkäästi Antti vielä kaivoi rajaojia auki. Iltaisin hän tietenkin oli väsynyt mies koska ruumiillinen työ oli ojankaivuun muodossa erittäin raskasta. Kotiin tullessä ja pesulla käynnin jälkeen hän halusi loikoilla lattialla ja leikkiä oman lapsen kanssa. Talvi oli tulossa ja sitten alkaisi jälleen puun kaadot. Töitä olisi tarjolla muissakin paikoissa kun siinä joka sovittiin jo keväällä. Peinenpiä hommia hän ajatteli tehdä viikonloppuisin, kun rahaa kuitenkin tarvitaan. Ja kun äiti oli vielä ehdottanut, että he muuttaisivat hiedän kotiinsa, tehtäisiin vaihtokauppa asuntojen suhteen. Myöskin hän ehdotti, että Antti ja Irene ottaisivat hoitoonsa heidän maapaikan hoitamisen. Antin äiti katsoisi pikkutytön perään kun Irene lypsäisi lehmät ja hoitaisi maidon lähettämisen ja syöttämisen. Nyt oli siis töitä tarjolla yllin kyllin.

  Sukupolven vaihdos tehtiin ja nyt tuli Irenestä ja Antista maanviljelijöitä. Maatyöt piti tietenkin tehdä samoin kuin lupaamat metsätyöt sekä vielä ojankauvuut. Töitä oli kyllä nyt tarpeeksi, mutta olivathan he vielä nuoria. Mutta nyt tähän oli lähdetty ja lupaamat työt piti hoitaa.

  Elämä jatkui ja töitä paiskittiin. Irene lähti aamulla roikkumaan lehmän tisseihin ja hoisi kaikki navetassa kuntoon. Sitten siivoamaan tupaa ja tekemään ruokaa valmiiksi. Pyykkiä pestiin kun pyykkikasa alkoi kasvamaan liian suureksi. Antti lähti kaivamaan ojaa ja sieltä tullessa hoisi kaikkea sitä mitä maataloissa piti miesten tehdä. Talvikin alkoi heräämään ja heitti jo vähän lunta maisemaan. Sahat ja kirjeet piti panna kuntoon valmiiksi tulevia metsätöitä varten.

  Tyttö kasvoi isoäidin huomassa. Nuhat kivistelivät tyttöä kun niin paljon hän joutui olemaan ulkona. Tai

tietenkin tyttö halusikin olla ulkona mutta ainahan siellä kastuu ja kylmettyy. Eikä vanhemmat kerenneet niin tarkasti lapsesta huolta pitämään kun työtä oli niin paljon. Räkä tirskui tytön sieraimista kun hän sisällä leikki iltaisin. Vanhemmat vaan touhusivat töiden kanssa ja uusi lapsikin oli jo tulossa. Tuttu lause kuului vanhemmilta, "menes jo siitä, en mä nyt kerkiä suo auttamaan".  Tappaako työ tämän perheen. Tukkeja kaatui jo metsässä kovaa tahtia. Onneksi niitä ei tarvinnut telata mihinkään vaan ne hommat tekivät toiset.

  Irenen vatsa kasvoi ja hän joutui välillä käymään tutun tumman lääkärin luona sairaalassa. Nyt heidän yhteistyö jo toimi saumattomasti. Ei tarvinnut kauhusta enään huutaa kuin ensimmäistä lasta odotellessa. Mutta silloin oli aika toinen kun ei Irene ollut koskaan nähnyt tummaihoista ihmistä. Aika eteni ja talvi kului vahvasti töitä tehden.

  Kevät näytti iloisesti tuloaan. Esikot jo lämpöisillä rinteillä heräsivät eloon. Kaikki tuntui taas ihanalta kun kevät saatteli kesää tulemaan. Mutta Irenellä oli jo tutut tuskat tulossa. Uusi lapsi siellä ilmoitteli tulostaan kaselemaan uutta kesää.


Jatkuu

Keijo

Taas aloitetaan. Sivut olivat hetken sekaisin ja suruviestitkin on jo käsitelty.

Toisten kertomaa

  Mitä sinä teet silloin kun et saa nukuttua ?  VALVON

   Hammaslääkärissä käyntiä voi rinnastaa vaikka autokorjaajaan. Ei sitä pysty tietämään, että mitä se hammaslääkäri sieltä suusta löytää, ethän sinä sinne suuhun oikein näe. Hammas-säryt ja vihlomiset tietenkin tiedät. Mutta kun lääkäri ilmoittaa, että täällä on pari reijän alkua niin paikataan nämäkin. samalla.Pumpulitupot työnnetään poskiin ja laitetaan imuriputki imemään suuhun. Sitten alkaa lääkäri kyselemään, että kummonenkos on sun loma ollut ja otetko käynyt laskettelemassa Lapissa. Vastaa nyt siinä sitten pumpulit poskissa. Nyökyttää ei pysty, ettei pora suhahda poskesta ulos. Jotain korinaa siinä koittaa vain hänelle vastata. Ja sitten se lääkäri sanoo vielä, että pidäppäs tuosta imuletkusta kiinni. Kyllä tulis mieli silloin jo vastata, että anna samalla ne paikat niin laitan   nekin reikiin samalla kun tässä kuitenkin istun joutilaana.

  Autonasentaja myöskin ilmoittelee auton vioista kun en niistä mitään ymmärrä. Uusin tuolla kotelon sisällä olevan kiilahihnan kun oli hiukan rispaantunut. Samalla vaihdoin öljyt kun näyttivät olevan hiukan harmaat ja putsarinkin siinä samalla. Nämä kaikki tulee monesti sen korjauksen päälle minkä tähden sinne korjaajan luokse jouduit hakeutumaan. Onko tämä kaikki pelkkää huiputusta.



Keijo

Antti ja Irene Luku 12

  Niin oli Antti kärsityt ensimmäisen krapulansa. Ei aivan kaikki vielä ollut hävinyt olosta, vaan krapulan jälkimasennukset vielä kiusasivat. Sekin oli tietenkin yksi haitta tässä elämässä kun piti juhlia ja vaimo kovan punnerruksen jälkeen synnytti tytön. Mutta tänään oli lähdettävä vaimoa ja vauvaa katsomaan sairaalaan. Hän oli päättänyt, että kaikki oli kerrottava, tuli sitten mitä tuli.

  Aamupäivällä Antti oli jo sairaalan käytävällä ja tärisevä käsi kävi ovenkahvaan kiinni joka aukaisi oven. Siellä Irene hymyilevänä katsoi miestään joka myöskin hymyili. Hymy vaan oli kovastikkin kireän tuntuista se ei tullut luonnostaan. Tuntui kuin posket olisi valettu kipsiin, niin vaikeaa se hymyileminen oli. Irene taas oli onnellinen ja hänellä oli luonnollinen kaunis hymy. Lääkäri oli tänään kertonut, että hän pääsee vauvansa kanssa kotiin huomenna. Siitä hän oli onnellinen ja iloinen.

  Antilla oli kuitenkin vaimolleen asiaa. Vaikealta se sanominen tuntui kun omasta mielestään hän oli tehnyt väärin. Vaikeroiden ne sanat lähtivät huulien välistä tulemaan. Katkonaisesti ja kaikki sanominen oli vaikeaa mutta jotain kyllä vaimokin ymmärsi kun Antti lopuksi kerkisi pyytämään anteeksi. Näin siinä kävi ja olen erittäin pahoillani.

  Antilla oli vielä toistakin asiaa jonka hän pystyi sujuvasti kertomaan. Hänelle oli tarjottu töitä mutta kun työ on aika pitkällä ja linja-autot eivät sinne kulje. Hän  oli jo käynyt osuuskaupassa katsomassa

  mopoa. Mopon hän saisi hankittua osamaksulla. Eihän vaimolla tietenkään ollut mitään vastaan jos Antti mopon ostaa. Olisihan siinä kuitenkin työtäkin tarjolla. Antin silmissä paloi onnellisuuden valo, kuinka hyvä vaimo hänellä onkaan.

  Vauva tuotiin äidin luo koska oli ruoka-aika. Antti taas lähti kotiin osuuskaupan kautta.

  Niin sai Antti kovaa kyytiä kotiin uudella mopollaan. Mopo tuli ostettua joka tiettävästi oli ainut versio tällä kylällä. Nyt piti alkaa suunnittelemaan mopon taakse jonkinmoista lavaa, että siihen mahtuisi sahat ja kirveet mukaan. Krapula oli Antista lähtenyt, nyt alkoi jo aivotkin toimimaan.

  Seuraavan päivän aamupäivällä suhautti taksi pihaan. Antti kiirehti aukaisimaan auton ovea. Sieltä astui vaimo ja pieni tyttö-vauva ulos. Antti ohjasi heidät sisälle joka oli jo eilen siivottu. Vastapalveluksia pitää tehdä kun on itse töppäillyt.

  Vauva laitettiin sänkyynsä ja pariskunta alkoi puristelemaan toisiaan. Antti olisi halunut jo mennä pidemmällekin mutta ei vaimo vielä halunut. Ei oikein vielä paikat kestä mutta kyllä ne siinä aika nopeasti paranevat.

  Niin oli onnellinen perhe elämä laskeutunut taas tämän perheen päälle. Niin tuntui kaikki olevan aivan hyvällä mallilla. Seuraavaksi alamme suunnittelemaan ristiäisten pitoa. Kummit on löydettävä ja katsottava ketä juhliin käsketään. Näin oli tämän perheen elämä jälleen loksahtanut tutuille uomilleen. Ainoa muutos tietenkin oli pienen kansalaisen tulo tämän perheen ruokavahvuuteen. Ristiäisiä siis suunniteltiin ja jopa kummitkin olivat löytyneet.

    Koitti ristiäispäivä nuorenparin huushollissa. Kummeiksi löytyi ihan sattumalta molempien tuntevat nuoret. He eivät mitenkään seurustelleet vaan olivat ihan hyviä kavereita keskenään. Tehtailijasta ei siis tullut kummia ja ei häntä oltu edes käsketty juhliin.

  Juhlat alkoivat ja kaikki olivat niin jännittyneitä, että hiki oli kaikilla herkässä. Eihän kummankaan isovanhemmilla ollut kuin yksi lapsi, siksi tälläisiä ristiäisiä ei sen tähden ollut. Ja aina se on oma jännitys kun pappi tulee kylään. Kaikki muutenkin olivat jännittyneitä, että mikä nimi annetaan tytölle.

  Lopulta tultiin siihen kohtaan kun pappi ilmoitti tytön nimeksi Helen Kaarina. "Nyt sen kaikki tietää", tuli kuin luonnostaan Irenen suusta. Pappikin oikein naurahti, mutta kun kaikki ihmiset sitä nimeä kyseli ja kyseli. Tämä Irenen lausahdus sai ilmapiirin muuttumaan jo lempeämmäksi, nyt jokainen uskalsi jo puhua.

    Juhlatoimitus oli ohi ja tyttö nostettiin sängylle nukkumaan hymyilevää unta. Kaikki muut asettuivat pöydän viereen nauttimaan kahvia kakkujen ja sekä pikkuleipien kanssa. Vielä papin ollessa pöydässä alkoivat ihmiset jo vapautumaan ja nauruakin alkoi kuulumaan. Yhteinen sävel siis löytyi ja näin saatiin iloisin mielin juhlat päätökseen.


Jatkuu

Keijo