Lasten metsäretki Luku 1.

  Kevät oli tullut Nurmijärven kunnan Rajämäen kylään. Tämä vireä kylä sijaitsee n. vajaan 50 kilometrin päässä Helsingistä ja aivan 15 kilometrin päässä Hyvinkäältä.

  Hyppäämme Virtasen perheen matkaan, ja editoten heidän lastensa matkaan. Nyt siis tutkimme Virtasen perheen asioita lapsien kannalta.
  Isä on Pauli ja hän käy töissä Hyvinkäällä eräässä rautakaupassa. Äiti Maija on tällähetkellä kotona ja touhuaa näiden vilkkaiden lasten kanssa. Niko on vanhin lapsista ja meni jo viimesyksynä kouluun. Hän oli siis ekaluokkalainen. Seuraavaksi vanhin lapsista oli Mira. Mira oli viisi vuotias iloinen tyttö. Ja nuorin lapsista oli Tuomas. Hän oli neljävuotias poika. Mira ja Tuomas kävivät lähellä sijaitsevassa päiväkodissa josta äiti Maija oli heidät jo tänään hakenut kotiin.

  Lapset jäivät tänään vielä ulos kun äiti pesi pyykkiä erillisessä ulkosaunassa kun oli kirkas keväinen päivä. Lapset viihtyivät aina talon vieressä olevassa pienessä metsikössä leikkimässä. Mutta jotenkin vain tänään he halusivat lähteä pellon takana olevaan metsään.

  Äiti pesi pyykkiä ja samalla kypsyi uunissa herkullinen pataruoka. Hänellä oli niin paljon tekemistä, ettei kerennyt katsella lasten perään. Hän oli varma, että lapset ovat talon takana olevassa pienessä metsikössä, jossa he aina yleensä leikkivät.

  Mutta nyt lapset halusivat hiukan käydä katsomassa kaukaisempaa metsää. Ei se metsä ollut heille vieras sillä siellä ollaan oltu koko perheen voimalla kävelemässä. Ja usein on ollut mehut mukana ja tietenkin äidin leipomat pullatkin. Matka alkoi siis yli peltojen metsän reunaan. Tästä siis alkoi heidän uusi seikkailu.

  Niko vanhenpana hyppäsi tietenkin ensin pienen ojan yli metsään. Mira ja Tuomas joutuivat menemään ensin ojaan ja sieltä sitten ryömittiin metsän puolelle. Pojat heti väänsivät pienistä Lepistä varret poikki ja karsijat oksat pois käsillä. Sitten alkoi juokseminen metsässä ja hakattiin isompia puita. Isot puut olivat kuulemma vihollisia ja näitä pojat miekoillaan hakkasivat.
  Mira taas katseli metsässä maata. Siellä mönki lämpöisenä kevätpäivänä jos jonkinlaista mönkijää. Muurahaiset kävelivät vilkkaasti jo omia polkujaan. Pesä oli suuri jonka pinnallakin käveli muurahaisia runsaasti. Pojat meinasivat kepeillään hajoittaa muuharaisten keon mutta silloin Mira alkoi huutamaan, ettekö tiedä, että se on muurahaisten koti. Pojat lähtivät kun Mira lupas uudelleen alkaa huutamaan.

   Mira jätti muurahaiset rakentamaan kotiaan ja lähti tutkimaan uusia elukoita.. Kauaa ei hänen tarvinnut maata katsella kun löytyi kovaa  kulkeva mato. Hän yritti ottaa sitä käteensä mutta mato meni niin vilkkaasti, että Mira antoi sen jatkaa rauhassa matkaansa.
  Pojat huusivat ja hakkasivat kepeillä puita. Tai miekkailivat niinkuin he olivat Miralle kertoneet. Lasten matka kulkeutui aina vain syvemmällä metsään.
  Täällä uudessa metsässä oli kiva olla ja aika kului vinhaa vauhtia. Taivaalle oli tullut mustia pilviä ja aurinko oli mennyt piiloon pilvien taa. Lapset olivat tulleet metsässä hienoon paikkaan. Paikassa ei kasvanut puita ja se oli aivan tasainen paikka. Vihreä pehmeä sammal verhosi koko alueen. Siihen oli kiva istahtaa ja huilailla. Sammal oli niin pehmeää, että sitä oli kiva käsiään hieroa. Sammaleen reunamilla oli aivan valkoista hiekkaa.

  Mira löysi kauniita Valkovuokkoja. Hän ajatteli ottaa kukkia mukaa äidille vietäväksi. Äiti on varmaan onnellinen.

  Tuomas käveli vahingossa johonkin kasaan. Niko vanhimpana huusi, että älä ota niitä käsiin. ""Minä vien näistä muutaman kotiin kun ovat niin saman kokoisia kivi. Niko huusi vielä, "ne ovat hirven kakkaa, heitä ne pois kädestä". Tuomas oli pahoillaan kun veli noin hänelle huusi.

  Tälläinen jälki löytyi valkeasta hiekasta sammalalueen reunasta. Ei Nikokaan tiennyt aivan valmasti, että minkä eläimen jälki tämä on. Mutta veikkasi jos se olisi ollut Karhun jälki. Mira ei kuitenkaan uskonut kun isä oli sanonut, ettei täällä Karhuja ole. Mutta minkä eläimen jälki se sitten on. Lapset miettivät ja miettivät, että minkä eläimen jälki se oikein on. Mira oli omasta kirjasta nähnyt Ilveksen kuvan. Mutta pojat olivat kuitenkin vastaan. Jos ei Karhuja täällä ole niin ei ole Ilveksiäkään, sitä mieltä olivat pojat. Jälki jätettiin rauhaan ja kerrotaan siitä isälle. Tullaan sitä sitten taas uudelleen katsomaan.

  Ilta hämärtyi entisestään ja lapsia alkoi jo peloittamaan. Metsästä kuului erikoisia ääniä joita lapset hiukan aina säpsähtivät.

  Joku lintukin välillä kraakkui  aivan lähellä ja kylmät väreet kulkivat lasten iholla. Metsästä oli tullut hetkessä jännittävä paikka. Tuomas kun meni vielä sanomaan, että onkohan toi jäljen jättävä jokin vaarallinen eläin.

  Äiti ja isä olivat jo pitemmän aikaa etsineet lapsiaan. Tarhan pihalla oltiin käyty ja kaikkien naapureiden luona samoin, mutta lapsia ei vain mistään löytynyt. Isä jo meinasi soittaa poliisille, että lapset ovat kadonneet, mutta äiti meinasi ettei nyt vielä soiteta. Jos hän ottaa taskulampun ja lähtee katsomaan tuon isomman metsän reunoilta.

  Lapset pelkäsivät metsässä kun siellä kuuluvat äänet tuntuivat niin peloittavilta. He kietoituivat yhteen ja pienellillä lapsilla oli itku jo lähellä. Kukaan ei muistanut, että mistäpäin he olivat tulleet.

 Metsä oli jo aika pimeä. Miksei me kerrottu äidille, että lähdemme tänne metsään. Mutta pakko meidän on vain lähteä kävelemään ja katselta paikkoja, että onko niissä mitään tuttua. Tuttuja maisemia tai paikkoja ei vain tullut näkyviin vaikka katsottiin joka puolelta. Entistä enemmän alkoi vain pelottamaan. Monessa paikoissa näkyi suuria kasoja ja kun tarkemmin niitä katsoi, ne olivatkin karhuja. Pojat pelkäsivät niitä Karhuja mutta Mira oli rohkea ja meni katsomaan. Sitten kun Mira pääsi sen kasan viereen, niin hän huusi pojille, että tämä on muurahaispesä. Mira oli siis rohkein näistä kolmesta lapsesta, siispä hän saikin kulkea edellä.
  Hetkenpäästä alkoi kuulumaan ääniä. Lapset pysähtyivät ja kuuntelivat. Tuntui kun joku huutaisi heidän nimiä. Lapsien kasvoille purkautui hymy. Niinpä he alkoivatkin huutamaa kovaa, "hei me ollaan täällä". Lapset lähtivät juoksemaan ääntä kohden.  Välillä jalka tökkäsi puun juuriin ja sitten kaaduttiin aivan vatsalleen maahan. Oli vaikeaa juosta pimeässä ja pelon vallassa ääntä kohden.
  Vähitellen alkoi näkyä valoa enemmän. Ja kun lapset pääsivät lähemmäksi pellon reunaa, huomasivat he rakkaan äidin siellä heitä odottavan. Niin kyyneleet nousivat silmäkuoppiin äidillä kuin myöskin lapsilla. Jopa Nikokin puristi äitiään oikein kovaa ja samalla salaa pyyhki kyyneleitään silmistään.

  Niin oli lasten hurja metsäretki päättynyt. Lasten vilkas mielikuvitus jäljistä, mustista kasoista ja pimeydestä sai aikaan suuren pelon. Mutta nyt oli kaikki hyvin. Äiti, Niko, Mira ja Tuomas lähtivät kävelemään pellon poikki kotiin. Kaikki pitivät toisiaan kädestä ja lapset vuoron perään vielä katsoivat taakseen. Olisiko vielä pieni pelko heitä jännittänyt, ainakin halusivat varmistaa ettei mikään elukka heitä seuraisi.

  Isä Paulikin jo juoksi karkulaisia vastaan. Vihaisia eivät vanhemmat voineet olla. Kyllä lapset saivat tästä reissusta varmasti oppia omaan pieneen päähänsä. Sen verran isä kotiin saavuttua kysyi lapsilta, että pyydättekö seuraavan kerran heiltä luvan. Tottakai tuli yhteen ääneen lasten suista.


Loppu


Piki